Uusi vuosi, uudet unet

Tykkään kovasti kuljetusliikkeiden pojista, kohdalleni sattuneet on kaikki olleet sellaisia mukavia ja reippaita Jamppoja. Ja eikö karma kuulu, että jos he lupaavat tulla klo 13:00-15:00 välisenä aikana, ne tulevat klo 14:58? Nämä kuitenkin olivat tunnin etuajassa, 12:00, olin hädin tuskin kammennut itseni ylös vanhasta sängystä kun ovikello pimahti.

Uusi vuosi alkaa siis hulppeasti uudella sängyllä ja onneksi veivät entisen pois ja toivoakseni mahdollisimman kauas. Sillä vanhalla natisijalla on ollut tosi surkea karma mitä tulee siinä viipyneiden yövieraiden lukumäärään. Hui jos jakaisi niiden lukumäärän sängyn ikävuosilla päästäisiin jo todella hämmentäviin imaginäärilukuihin. En uskalla ajatella asiaa tämän pitemmälle.

Uusi sänky on hieman edellistä leveämpi ja kirjahyllyäkin piti hieman siirtää sen tieltä. Massatasapainon siirtyminen onkin nyt aiheuttanut kotiini lievän feng shui nyrjähdyksen, mut ei mitään vakavaa, parikyt senttiä vaan. Eiköhän tähän totu.


Jälkikirjoitus:

*rinng ring*
Leena: Leena
Jamppa: Hei. Terve. Me tuotais sulle nyt se sohva.
L: Te just toitte mulle sängyn, se riittää kyllä.
J: Ai, mitä, helv-tais tulla väärin. No ei muuta kun hyvää juhann-uuttavuotta sulle.
Taustalta kuuluu hysteeristä naurua, toivottavasti kuljetusliikkeen reippaat Jampat ei vetäisseet ojaan.
*klik. tuut tuut*
L: Hyvää uutta vuotta teillekin.

Nuorekasta sano että

Minä joka olen mr mitvitin melko identtinen kaksonen (vaikka kärsinkin ihan eri rauhasten kitukasvusta) ja osapuilleen myös ikätoveri, sain naamani virneeseen ainakin pariksi tunniksi. Ostin tupakkia Assan kiskalla ja kysyivät papereita!

Mitäs me seitsentoistakesäiset.

Mitä meidän sukupuolvi voi iKiikkustuolissa kertoa jälkipolville, siis ex-parterin exän kanssa adoptoiman lapsen koeputkilapsille(TM)? Jotain hämärää Vanilla Icesta ja siitä kuinka pelit piti itse koodata Atarille.

Romanttinen komedia

Eilen tuli FST:ltä kiinnostava ohjemanpätkä jossa kaksi tukijaa analysoivat romanttista komediaa lajityyppianalyysin ja osin feministisen luennankin kautta (valitettavasti en muista ohjelman nimeä enkä enää sitä löytänyt). Uusin trendi romanttisissa komedioissa on se, että niissä esiintyy usein onnellinen homopari edustamassa hyvää parisuhdetta, ikään kuin malliksi pääparille jotka vasta ovat löytämässä toisensa hankaluuksien keskellä. Homopari siksi, että romanttiset komediat kuitenkin ajavat heteronormatiivista asiaa ja "parhaan parin" on oltava se mies-naissuhde, hehän jäisivät komediallisine kommervenkkeineen kakkoseksi jos heidän suhdettaan peilattaisiin jo onnellisen toisen heteroparin kautta.

(Heti tulee tietenkin mieleen poikkeus D.E.B.S. on kieli poskella tehty romanttinen toimintakomedia, jonka pääparina on naispari.)

Kaikesta normipönkityksestä huolimatta olen suuri romanttisten komedioiden ystävä. Kahtena elokuvana ylitse muiden nousee Kuuhullut (Norman Jewison 1987) ja Aamiainen Tiffanyllä (Blake Edwards 1961).


Sen minkä eilisen ohjelman tutkijat lajityyppianalyysissään unohtivat on, että lähes aina romanttisen komedian aivan loppumetreillä toinen päähenkilöistä pitää (palo)puheen, jossa hän on ymmärtänyt jotain syvällistä rakkauden olemuksesta ja/tai rakkauden kohteestaan ja/tai omasta rakkaudestaan. Äänen lausuttu totuus on se viimeinen käänne jonka jälkeen voi seurata onnellinen loppu.

Minä aina haukon henkeäni kun Paul Varjakilta (George Peppard) loppuu kärsivällisyys ja Holly Golightley (Audrey Hepburn) saa kuulla kunniansa siitä kuinka elää itse luomassaan häkissä, tai kun Ronny Cammareri (Nicholas Cage) vaahtoaa ihmisten ja rakkauden epätäydellisyydestä: We are here to ruin ourselves and to break our hearts and love the wrong people and die.

It's Miller Time!

Joko kasvojentunnistamisteknologiassa on vielä hieman kehittämisen varaa tai sitten minulla on ollut hieman vääristynyt käsitys omasta ulkonäöstäni. Seriously, paljoko rahaa näihin kehitysprojekteihin on jo sysätty? Jos poliisi nappaa turvakamerakuvan minusta kolttosissani ja menee pidättämään Arthur Millerin, niin tulee mieleen, että hillot olisi voinut sijoittaa parempaankin kohteeseen.[myheritage via FfT]

Kuvallahaussa on sentään opittu tunnistamaan horisontti maisemasta. Tällaisella kuvalla voi hakea museon tietokannasta maalauksia joissa on tietyssä suhteessa taivasta ja maata. Kyl meiän kelpaa.

Kyynisestä sävystäni huolimatta minusta on loistavaa että ihminen voi rakentaa raketin ja lentää kuuhun, ja lähettää robotteja kauemmaksikin, mutta ei kykene rakentamaan softaa joka osaa osaisi edes kohtuuhyvin tunnistaa kuvasta ihmiskasvoja tai muutakaan visuaalista materiaalia.

Joulupäivänä väsyttää

Pihamaalla on päätön lumienkeli.

Sain lahjaksi rikkaimurin. Sain myös mp3-soittimen. (Mitenkäs se tekijänoikeuslaki ja kopiosuojaukset nyt menikään? Huom, kysymys on retorinen, ei tarvitse enää kenenkään blogilistalaisen selittää.) Absurdein kokemus tässä joulussa oli kuitenkin se, että kävin moikkaamassa ystävääni ja kavereitaan paikallisessa kauhistuttavassa Karaoke-baarissa, ja myös se on absurdia että se taisi olla se hauskin osuus tässä jouluaatossa.

Seuraa vielä joulun kristillinen osuus:
Joulupöydässä muisteltiin kuinka meillä sisaruksilla oli lapsina tapana leikkiä Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Se oli vanhempien sängyn päällä tapahtuvaa vapaapainia jossa selätyksen lisäksi piti myös lyödä kuvitteellisella naulalla selätetyn kämmenselät patjaan kiinni. Jeesus pisti aina ihan saatanasti hanttiin.

Joulubloggaus

Niksipirkka – näin luot itsellesi jouluisen krapulalookin: laita vihreät jouluvalot koristeeksi peilin ympärille. Kas näin peiliin katsoessa iho näyttää lähinnä mädäntyneeltä villasukalta.

Joulun merkki on ollut minulle se, että ei edes keksi mitään järkevää blogattavaa – aivotkin tuntuvat kärsivän talvipäivän seisauksesta. No ehkäpä jääkaappiini hankkimat kalaherkut ja juustot sekä pari romaania saavat taas veren kiertämään otsalohkoissakin. Sitä odotellessa: hyvää joulua tasa-arvoisesti sekä kilteille että tuhmille lapsille.

Muikunmätiä, glögiä, graavia siikaa ja kalkkunoita

Toivemenu se siinä. Ei välttämättä tuossa järjestyksessä. Järjestys perustuu sanojen sävelkulkuun.
Taitaa olla vähän tongittu seikka se, että sanat ja niiden järjestykset valitaan useinkin musikaalisin perustein. Tämäkin kiehtova asia tuli ilmi, kun kaadoin läpisemioottisen ystäväni analyysiä vitsien myyttisistä perusteista. Herra ensin siis ehdotteli, että rasistiset vitsit naurattavat (vain) koska ne kantavat muassaan kulttuurisia myyttejä. Esimerkkinä olivat vitsit, joissa loppuhuipennus on "koska palkka maksetaan banaaneissa" ja "ai sä soitat kotiin".

Myyttien kuljetus ei ole kiinnostavaa. Ihan liikaa spekulaatiota. Mutta puheen sisältöjen välitön valikointi esteettisin perustein on kiva idea. Ihan konkreettisesti, vitsi ei pääty "koska palkka maksetaan kookospähkinöinä" eikä "ai, sä soitat Tampereelle", koska se ei kuulostaisi yhtä sujuvalta. Ehkä kyseessä on jonkinlainen vokaalien ja konsonanttien suhteissa välittyvä äänteiden huumorintaju. Äänteinen?
Jeps. Hyvää joulua.

Olipas loistava blogimiitti

Korkeissa koroissa pogoilu ja pomppiminen oli hieman hankalaa joten piti riehua aavistuksen pienemmällä vaihteella Heidin ja Raisan kanssa mutta pienen hien sain sentään pintaan. Eikä se mitään rivitanssia ollut se. Tämä oli yksi hauskimmista blogibileistä missä olen ollut mukana: juttua ja naurua piisasi ison joukon kanssa, ja paikalla oli uusiakin kasvoja mikä oli erittäin hyvä juttu. Spesiaalikiitos visukintulle niskahieronnasta.

Ajoissa poistuin koska edellisen illan kuvauskaronkka vielä painoi silmäluomissa ja karonkan "krapulalounas" käynnisti lauantai biletyksen jo hyvissä ajoin iltapäivällä. Olisikohan tänään taas uusi krapulalounas tarjolla? Siitä ei kyllä hyvää seuraa, vaikka ei krapulaa olekaan, ei tänään eikä ollut eilenkään. Olen pysynyt aika hyvin kohtuudessa.

Cannabis sativa

Näin meillä taikissa, eli tällainen kukka se olla rehottaapi opiskelijoiden taukotilassa.

Kukkahattutädeille nyt kuitenkin tiedoksi, että kyseessä on Kuituhamppu eli ihan laillinen rehu. Tosin tämä hyötykasvi esittää pahis-kasvia jossain lähiaikoina kuvattavassa elokuvassa.

Seurapiiriraportti mediamaailmasta

Hyvät viikset mulla kyllä on, ja tyyliä riittämiin. Ja kuuminta hottia se on Mikakin. Kumman kaa oisit jos ois pakko? Käsikirjoittajapari pääsi Vahinkolaukauksien kuvauksissa vilahtamaan kameran edessäkin. Hieno kokemus.

Ja helvetti, että on Tuomolalla hyvät sääret - ei kellään naisella vastaavia. Suureksi lohdutukseksi sain sentään kaapattua kaksi ihastuttavaa näyttelijätärtä (Mia Renwall & Minna Rimpilä) kainalooni. Kyllä herrasmiehellä kävi flaksi. Johtuikohan se frakista?

Kuvat: Kebede Mergia

pennis

Tarkkana miehenä Mikki puuttui saamansa suomenkielisen spämmin oikeinkirjoitukseen. Oikeinkirjoitus mättää yhtälailla myös englanninkielisissä viesteissä, osittain roskaposti filtterien kiertämiseksi ja osittain varmaan siksi, etteivät ne spämmääjät osaa sen paremmin englantia kuin suomeakaan.

Ihan vaan runouden kunniaksi Suomensin sanasta sanaan tänään saamani englanninkielisen meilin:

Aihe: Hanki isompi pennis

Kärsitkö lyhyestä pennikssestä? [kommentti: kyllä kärsin kovasti]
Esittele vallankumous "Myrsky" patenttiratkaisu joka taukaa kokojen kasvun tai rahaat taakaisin.

Käyttäjät raportoivat:
- 2 tuumaa lisää koossa
- 3 kertaa nautinnollisemmat orgasmit
- 27% paksumpi

Miksi odottaminen?

Hyvää luettavaa

First Mondayn joulukuun numerossa on monta mielenkiintoista artikkelia, mm.

Ringtones, or the auditory logic of globalization (Sumanth Gopinath)

Just how international is my Web site? Estimating reach through analysis of hourly demand (Dirk H.R. Spennemann)

Finding information on the World Wide Web: A specialty meta-search engine for the academic community (Aharoni & Frank & Shoham)

Agenda-setting, opinion leadership, and the world of Web logs (Aaron Delwiche)

The use of the Internet to activate latent ties in scholarly communities (Genoni & Merrick & Willson)

sekä Academic home pages: Reconstruction of the self (Thoms & Thelwall)

Muutama artikkeli sisällysluettelosta jäi sentään bestof-listauksen ulkopuolelle.

Mitäs minä. Töitä. Paitsi lauantaina.

Hihoista

Vahinkolaukauksien viimeinen kuvausviikko käynnistyi tänään ja mieli tekisi taas kertoa viisi hyvää ja kuusi kaunista syntyneiden kuvien ihanasta tunnelmasta. Mutta vituttaa liiaksi sellaiselle herkistelylle kun samaan aikaan kun kuvattiin meikäläinen oli puhelinpalaverissa selittämässä kolmatta sataa kertaa taholle X, että mikä se on se varsin yksinkertainen työkalu jonka määrittelin ensimmäisen kerran jo heti alkuvuodesta, ja meilasinkin speksit moneen otteeseen, ja jonka he lupasivat toimittaa jo heinäkuun loppuun mennessä. Olisi kai pitänyt siirtyä plan-B:hen jo silloin, niin nyt olisi koko työkalulla tehtävä duunikin jo melkein tehty, eikä tarvitsisi vielä venttailla että koska ne hihat pääsee käärimään. Tai ei tarvi kääriä kun paloivat jo ... ha-hah.. huono metafora aina lohduttaapi.

Elokuva Futuro-talosta

Huomenna ma 12.12. klo 18 Arabianrannan kirjastossa esittävät Mika Taanilan ohjaaman elokuvan Matti Suurosen 1968 arkkitehturoimasta muovitalo Futurosta.
"Elokuva esitetään osana Muotoilun vuotta 2005. Elokuvan jälkeen on
keskustelutilaisuus. Ohjaaja Mika Taanila on paikalla kirjastossa vastailemassa
yleisön esittämiin kysymyksiin."
Vapaa pääsy. Kulkuvälineet jälleen spora 6 + bussit 71, 74, 68, 506 ja 52

Prkl. Vaihteeksi ei pääse lykkimään kuvia koulun serverille. Linkkien takana joitakin Futurosta kertovia sivuja: davidszondy, vintageairstreamer ja lehtijuttu Futuron siirrosta San Diegossa, via BoingBoing entry, jossa myös huomautetaan, että Suuronen ehkä pölli Futuron konseptin Richard Buckminster Fullerilta. Mene ja tiedä.

Taikin joulumyyjäiset

Taikin ylioppilaskunnan TOKYOn joulumyyjäiset tänään ja huomenna klo 10-18,
Mediakeskus Lumeen Galleria (Taideteollinen korkeakoulu), Hämeentie 135 C, Helsinki
Kulkuvälineitä: 6-spora & 71, 74, 68 ja 52 bussit.
Samassa Arabian tehtaiden kiinteistössä on myös Arabia/Iittala/Hackmann- tehtaanmyymälä auki molempina päivinä ja varmaan muutkin myymälät, mm. Pentik.

"TOKYOn joulumyyjäisistä löydät Taideteollisen korkeakoulun opiskelijoiden suunnittelemia ja tekemiä korkealaatuisia ja uniikkeja designtuotteita, taideteoksia ja käsitöitä! "

Se oli mainos se. Mennään sitten tärkeämpiin asioihin:
"Joulumyyjäisten yhteydessä myös Taideteollisen korkeakoulun kirjojen joulumyyjäiset.
Kirjamyyjäiset jatkuvat 14. - 16.12. klo 10-18
Taideteollinen korkeakoulu, Hämeentie 135 C, Helsinki."

pikkisblues

Keväällä raportoin uudesta naapuristani, joka on vieläkin pysytellyt paikoillaan. Hieman vaan on apeamman oloinen. Tämä kuva kyllä tukee tätä meikäläisen pikkujoulun eli pikkiksen jälkeistä väsynyttä olotilaa. Jatkot oli Sävelessä ja vaikka istuin pöydässä n. kahdeksan karvaisen jampan ympäröimänä, joku nainen tuli pokamaan ihan kybällä. Eipä ollut mun tyyppiä ja kaiken lisäksi hirveessä kännissä, joten se siitä. Mutta propsit siitä et sillä oli pokkaa alkaa jotain elliä joka istuu jykevän äijälauman keskellä.

Nam, eli ravintolakritiikki

Herkullista myyrää ravintola Mayassa. Heillä myös hauska ja hyvä, vaikkakaan ei kovin laaja, viinilista ja mätöt ok.

Vahtikoira sanonee hau hau

Sopivasti tälle päivälle bongasin Vahtikoiran (via). Runsaasti onnea, menestystä, aaltoja ynnä kannustusta rehevälle ja aktiiviselle poliittiselle blogille.

Painoarvoltaan köykäisempi on tuore sivublogini Design conferences, jonne listailen domestikaatio-tutkimuksen, arkipäivän estetiikan ja lähinnä teollisen muotoilun kannalta kiinnostavia konffa-kutsuja ja selostan omia retkiäni konferensseissa.

Ja tämä ei mitenkään liity enää mihinkään, mutta bongasin äsken Spaceweatheristä, että sprite-bongareilla on oma Eurosprite2005-blogi. Spritet (mitä lienevät suomeksi, ukkoskeijuja?) ovat punaisia ukkospilven yläpuolella vilahtavia ylöspäin suuntaavia valoja. Tuohon vielä apodin julkaisemia sprite-merkintöjä: Red Sprite Lightning ja Sprite Fireworks. Noin. Kiehtova taivaan ilmiö josta olen kuullut mutta en vielä nähnyt livenä koska en ole osunut näkemään ukkosmyrskyä riittävän kaukaa. Spaceweatherissä opastetaan kuvan kera, miten spritejä voi ensi kesänä yrittää bongata: kaavakuva havainnoinnista.

Naisasiaa

"I won't be judging Amy anymore." Eh-heh-he

Ameriikan maassa moni julkkis on julistautunut feministiksi. Mieleeni tulle nyt nopeasti esim. mielettömät naiset Susan Sarandon, Jeanine Garofalo ja Whoopi Goldberg.

Siitä voi sitten spekuloida erikseen (kunkin henkilön muun toiminnan perusteella), että ovatko kaikki jenkkilän julkifemakot oikeasti edes missään käsityksessä siitä mitä feminismi on, vaan puhuvatko vain lämpimikseen tai saadakseen kuvansa lehteen. Mutta ainakaan Pohjois-Amerikassa ja briteissä feministi ei välttämättä ole ihan samanlainen kirosana kuin suomessa. Montakohan kertaa olen kuullut jonkun suomalaisen suusta lauseen "en ole feministi mutta kannatan tasa-arvoa". Argh! Joka tapauksessa toivottaisin mielelläni tervetulleeksi suomalaisista mediakasvoista muitakin kuin poliitikkoja jotka olisivat avoimesti feministejä.

Sillanpää ja Bjurström

a'ka Siltsu ja Martsa (vai mitenköhän se nyt meni). Huomioi identtiset hiustupsut.

Chat tutkija myhäilee virtuaalipartaansa

Onnetonta yhteisösuunnittelua tai vähintäänkin huonoa palvelua osoittaa se, että heti seuraavana päivänä kun BigBrother päättyi, sivujen keskustelupalsta lukittiin uusilta viesteiltä. Nyt BB fanit etsivätkin toisiaan muilta suomalaisilta keskustelupalstoilta ja pieni osa on päätynyt säpisemään esim. idolsin keskustelupalstalle. Tämä kertonee toisaalta heidän kovasta chättiaddiktiostaan mutta toisaalta myös siitä, että BB:n palstalla syntyi keskustelijoiden välille yhteenkuuluvuutta josta ei haluta noin vain luopua.

Ehkäpä TV-kanava ajattelee, että keskustelupalsta-aktiivit saadaan jonkun toisen sarjan pariin ja se on ihan yhtä hyvä? Niinhän nyt kävikin BB -> idols esimerkissäni (ja vielä maikkari&subtv hybridin sisällä, etteivät menneet kilpailijan kanavalle), mutta ongelmaksi voi muodostua se, että nämä Idols-palstalle siirtyneet BigBrother fanit ovat pikaisen katsaukseni perusteella melkoisia trolleja ja provosoijia idols fanien joukossa ja pyörittävät omaa sisäpiiriään nyt toisen sarjan fanien keskellä ja heitä dissaillen.

Seuraavakin BB tulee takuulla suomessakin estettämän. "Suuressa maailmassa" ollaan jo opittu, että nimenomaan verkkosivujen avulla voidaan pitää faneja innostuneina ja sitoutuneina sarjataukojen välilläkin. On (kaupallisesti) silkkaa typeryyttä luoda sivusto joka houkuttelee kasapäin käyttäjiä, ja sitten pistää peli poikki noin vain. Vaikka moderointi ja muu yläpito, esim. BB:n liityvien juttujen uutisointi aiheuttaakin kustannuksia, niin pitkällä tähtäimellä sivustojen ylläpito sarjataukojen välilläkin on ehdottomasti kannattavaa, varsinkin silloin kun halutaan innostuneita, (inter)aktiivisia ja uskollisia katsojia.

pus pus, kiss kiss

You're an Expert Kisser

You're a kissing pro, but it's all about quality and not quantity You've perfected your kissing technique and can knock anyone's socks off And you're adaptable, giving each partner what they crave When it comes down to it, your kisses are truly unforgettable

What Kind of Kisser Are You?

Pakkohan tämä meemi oli tehdä näin perjantain kunniaksi ja vähän vakuuttaakseni, että kannattaisi harkita meikäläistäkin jos huulet on viime aikoina haroneet vain ilmaa. Ja johan tässä kohta minunkin jumalaiset pussaustaidot ruostuu jos ei pian pääse harrastamaan. Sitä paitsi se on kivaa. [via schizo]

Prrrrrrr

Villasukat, lammastohvelit, pitkät alushousut, farkut, kashmir-neulepaita, paitapusero, villapaita, villahuivi, lampaannahkatalja.
En ole matkalla Islantiin, vaan huvikseni luetteloin päällä olevat varusteet. Asunto on mukavan viileä eikä abstraktin kirjoittaminen ole järin liikunnallista hommaa. Hrrrr. Taisi olla Leontev, joka viisaasti huomautti siitä, miten tärkeää on, että tutkijalla on jalat lämpiminä.
Tuollaisten juttujen takia en erityisemmin kannata työn määrittelyä henkiseksi tai ruumiilliseksi. Kun riittäisikin pelkkä henki.

Marraskuu

ja pian on joulukuu, siitä se ilo vasta irtoaakin.

Aula talk torstaina

David Weinberger puhuu Aulan tapaamisessa torstaina klo 18 Kauppakorkeakoulun Chydeniassa, PWC-sali, G-112, Runeberginkatu 22-24, Hki.
Kryptinen osoite sillä. Mutta juu, luulisi kiinnostavan ainakin kansalaisjournalismista kantaaottavia meta-bloggaajia. Lisätietoja (& via) mm. hobbyprincess'iltä.

Virtuaalihäät

Eilen oli taas yksi verkkoesiintymisistäni: minä täällä kotona ja yleisö Uudessa Seelannissa. Hauskaa oli vaikka ei oltu harjoiteltukaan muuta kuin se verran että tiedettiin suurin piirtein missä raameissa pitäisi improvisoida. Raamit kuitenkin rutisi (kuten improvisaatiossa saattaa käydä): minun piti mennä naimisiin Vickin kanssa mutta päädyinkin naimisiin sekä Vickin että Helenin kanssa. Mitä helvettiä minä kahdella vaimolla tekisin kun yhdessäkin olisi jo kestämistä? No, onneksi se oli vaan teatteria, enkä nähnyt painajaisiakaan seuraavana yönä.

Konferenssi-raportti Lontoosta

Erinomaisen epäinformatiivinen kuva, jonka nappasin lentokoneen ikkunasta viime yönä. Valokuva ei ihan välitä suurkaupungin mittakaavaa, mikä voi olla ihan kiva, ettei tule turhan paha mieli. Interior Insights konferenssi Royal College of Artissa oli oikein hyvä. Designerit ja taitelijat esittivät ehdottomasti kiinnostavimmat jutut, antropologit, sosiologit ja teknologiatutkijat olivat kovin abstrakteja ja irrallaan arkielämän materiaalisuudesta, sekavuudesta, satunnaisuudesta ja hauskuudesta. Ranskalaisella ryhmällä oli kumminkin oikein hyvä idea siitä, miten kodin arjen videointia voidaan tulkita Harvey Sacksin keskusteluanalyysin avulla ("Doing being naturally observed family").

Muotoilijat ja taiteilijat pitivät vain pari esitystä, loput olivat 'akateemisia' taustoiltaan. Muotoilijat esittivät lähinnä erilaisia luotain-menetelmiä, joiden avulla haastateltavilta ihmisiltä saadaan paljon arkielämää käsittelevää aineistoa, esimerkiksi ihmisten itsensä ottamia valokuvia, täytettäviä päiväkirjoja ja pohjapiirroksiin liimailtavia teknologiaa kuvaavia tarroja. Näiden menetelmien kehittämisessä Taik on kyllä paljon pidemmällä, mutta meilläkään luotainten käyttöä ei oikein kyetä liittämään abstraktimpaan keskusteluun arkielämästä ja ihmisyydestä. Mutta muotoilijoille luotaimet antavat paljon ideoita ja siihen niitä käytetäänkin.

Taiteilija Noam Toran piti ehdottomasti kiinnostavimman esityksen, joka oikein asiallisesti ja kauniisti kyseenalaisti muiden varsin poroporvarillisia käsityksiä tavallisten ihmisten arkielämästä.
Toran tekee lyhyt-leffoja, jotka ovat jonkinlaisia rinnakkaisia vastalauseita kliinisyydelle, jolla teknologioita yleensä ja tulevaisuuden teknologioita erityisesti arkielämässä esitetään. Esimerkkinä konventionaalisesta teknologia-käsityksestä oli klippi Fahrenheit 451:stä, joka hyvin tiivistää sen, miten hygieenisesti ja mekaanisesti (?) ihmisten ajatellaan elävän. Toranin omat leffat ovat lavastettuja dokumentteja toisenlaisista laitesuhteista. Tuolla Toran näytti 3 leffaa: imurimies, lentoemäntä ja kyynelkerääjä olivat asian puolesta ja leffoina hienoja ja pakottivat (toivottavasti) tajuamaan, että nyt käytössä olevat käsitykset siitä, miten ihmiset voivat halutessaan elää ovat pirun yksioikoisia ja yksipuolisia - mikä tietysti tarkoittaa myös sitä, että se, millaisia teknologioita (= laitteita) ihmisillä ajatellaan olevan on myös yksioikoista, yksipuolista, tylsää ja tyhmää. Toranin leffoissa oli toisaalta tavallisia teknologioita (imuri) ei-siivouskäytössä ja toisaalta itse rakennettuja teknologioita, hm, tarpeellisessa käytössä (kyynelten kerääjä, jotta teestä saadaan sopivan suolaista).

Tuon rinnalla konffassa nousi vähän väliä puheeksi tutkimuksen etiikka: mitä oikeutta tutkijalla on perehtyä ihmisten yksityiselämään? Itse ihmettelen, että miksi ylipäätään pitäisi olla niin yksityistä. Elämä sellaisenaan voisi olla näkyvissä, kaikki ovet avoinna, paitsi tietenkin jos ajatellaan että elämää on salattava ja että vaikka kyynelten kerääminen on asia, josta ei saa puhua ja joka ei saa näkyä. Sen verran ujostutti, että en ottanut asiaa puheeksi isossa seurassa, mutta lähipiirille tuli selostettua taas tätäkin emansipatorista aspektia oikein urakalla. Vaan nyt pitää lähteä keskustaan hieman shoppaamaan, Leena siellä jo kohta odottelee.

Älä puhu, vaan..

Baareissa selvästikin notkuu entistä enemmän ihmisiä jotka selvästi hakevaa seuraa mutta kuitenkin koko ajan puhuvat tai tekstaavat kännykkäänsä. He kai kuvitellevat sen antavan sosiaalisen vaikutelman. Ei se anna sosiaalista vaikutelmaa. Korkeintaan tulee mieleen, että tyypin kaverit on tehneet sille oharit. Varsinkaan bileissä kännyköinti ei ole seksikästä, vaan päin vastoin kertoo ihmisestä joka ei osaa olla läsnä ollenkaan. Itselleni viimeinen pisara oli tyyppi jonka tanssi kanssani varsin hmm.. innokkaasti. Yhtenä hetkenä hän suurin piirtein hinkkaa jalkoväliään reiteeni, mutta kun kännykkänsä pirahti soimaan, hän heti sen nappasi ja ryntäsi johonkin puhumaan. Toivottavasti ryntäsi Timbuktuun asti puhumaan.

Ei mainoksia!

Ulko-ovet lakattiin joten 'Ei mainoksia' tarrani oli revitty irti. Nyt pukkaa luukusta tolkuton määrä kammottavaa markkinahuumaa ja joulubrosyyriä. Olen etsinyt puoli-iltaa kämpästäni jotain tarraa tai teipinpalaa johon saisi uuden kieltolauseen. Pitääkö se kirjoitta tussilla suoraan oveen?

Mun mielestä ne jotka haluavat mainoksia kotiinsa saisivat laittaa "Kyllä kiitos mainoksia, jumalansanaa ja muuta propagandaa sekä ilmaisjakelulehtiä" -tekstin oveensa ja muut vois olla rauhassa.

Kuuletteko? Työ kutsuu!

Inhimillinen tekijä

Ollaas vaihteeksi asiallisia.

Osaston tutkimushommissa on meneillään jonkinlainen murrosvaihe. Nyt (vihdoin) jatko-opiskelijoita, tutkimus-proffia ja rahoitusta alkaa olla sen verran, että aivan alkutekijöistä ollaan pääsemässä jo jotenkin jäsennettyyn toimintaan. Mä olen syksyn aikana osallistunut erilaisiin työryhmiin, joissa on haettu sitä, että millä tavalla osaston opetus- ja tutkimusalueet nimetään ja millaista henkilökuntaa alueen maisteriopetus ja tutkimuksen veto tarvitsee jatkossa.

Mä näen opetuksen ja tutkimuksen erittän henkilövetoisena asiana. Sen vuoksi ehdotin, että voitaisiin tunnustaa, että muotoilu jakaantuu ainakin kahteen vakaumuksellisesti toisistaan poikkeavaan leiriin. Toisessa ovat Kaj Franck-tyyppisen tuotekeskeisen muotoilun ihmiset, toisessa prosesseista kiinnostuneet tyypit, joille muotoilu on sosiaalinen eikä henkilökohtainen asia. Molempien jäljiltä voi syntyä samanlainen esine, mutta työskentelyprosesit ja niiden vaatimat resurssit on erilaiset. Eroa voisi tehdä vaikka sillä, että jos tuote-tyyppi tarvitsee muotoilun filosofiaa, prosessi-tyyppi tarvitsee sosiologiaa. Vaikka. Tuote-tyyppi näkee tuotteen arvona sinänsä, prosessi-tyyppi pitää tuotetta sosiaalisen verkoston oleellisena osana.

No, tämä on tietysti mun kieltä, mähän alan olla jonkinlainen karvalakki-versio meidän sosiologi-proffasta. Mutta, jos palaa takaisin noihin virantäyttöjuttuihin, niin ongelmaksi tulee se, että millä helvetillä tuon kaltaiset, opetuksen ja tutkimuksen kannalta massiiviset näkemyserot kirjoitetaan sisään selostuksiin? Ja laajemmin, miten ylipäätään mallinnetaan kaavioihin inhimillinen tekijä? Siis se, että kun nyt sitten piirrellään kaavioita osaston toiminnasta 2015, niin miten kaavioihin ja malleihin voitaisiin sisällyttää se tosiasia, että eri kylttien alla on ihmisiä, jotka omalla persoonallaan vaikuttavat homman toimintaan?

Tietysti tämä liittyy omaan duuniinkin, koska haeskelen ratkaisua aineiston järjestelyyn ja analyysiin. Juttelin yhden systeemianalyytikon kanssa, koska Silverstonen moraalitalous-härveli on periaatteessa yksinkertainen systeemiteoria siitä, miten kotitalous-systeemi pyrkii ratkaisemaan itsenä ja itsestään teoreettisesti erotettavissa olevan toisen systeemin välisen samanaikaisuuden ongelman. Oli ongelma mikä hyvänsä, kotitalous ratkaisee sen kotiuttamalla objekteja. Sanoo Silverstone. Noin mallintaminen ei tietenkään sinänsä vastaa mihinkään, mutta pintauttipahan kaavioiden käytettävyyteen liittyvän ongelman.
Ettäs tiedätte.

Ei saa brändätä kuin itseään

Tämä on vakava juttu. Mun pitää vaihtaa sukunimeä.
Kuva artikuloi ensimmäisen ehdokkaan. Olisiko Kiisseli mitään?

Kommunikaatio nolla

Tuntemattomien auttamishaluni on viimeaikoina ollut aika alavireistä.

INT. RUOKAKAUPPA - ILTA
Mummo: Anteeksi näetkö, että onko tuossa hyllyssä keittolihaa?
Leena: Emmä tiedä mitä on keittoliha.

EXT. BUSSIPYSÄKKI - PÄIVÄ
Outo Nainen: a-?oiuhd- - iex...
Leena: Häh?
ON: Muoviteetä.
L: Mitä?
ON: Huovitie?
L: Emmätiä.

EXT. BUSSIPYSÄKKI - PÄIVÄ
Huonosti Suomea Puhuva Nainen: 522 mene Malmi?
L: Emmätiä.
HSPN: Malmi?
L: Joo. Kyl se menee.

Kaikki on vain mainosta

Verkkohesarin mukaan tuotesijoittelu puhuttaa taas Hollywoodin käsikirjoittajia. Suomen big brotherissakin on eräs tietty ketjukioski kulisseissa ja mainoskatkojen pääsponsorin värit ruutukuvioineen on maalattu sen puhumiskopin seinään.

Hyvä että asia puhuttaa sillä homma saattaa lähteä käsistä kun tuotteet sijoitetaan jo repliikkeihinkin. Myydäänkö tulevaisuudessa elokuvan tai tv-sarjan jokainen kohtaus parhaiten tarjoavalle? Tai joissain tapauksissa on myyty jo, ei se ole mitään tulevaisuutta. Jos 'mediacenterit' ja muut vuorovaikutteiset härpäkkeet yleistyvät voit myös saman tien tilata itsellesi samat kapineet kaukosäädintä painamalla. Hieman soittaa minulla hälytyskellot että sponsorit saattavat päästä vaikuttamaan teosten sisältöön liikaa ja alkavat sanella mikä on soveliasta ja mikä ei teoksessa jossa esiintyy heidän tuotteensa. Tai miten se pitää valaista.

Toisaalta elokuvissa ja televisio-ohjelmissa tarvitaan rekvisiittaa; esineitä ja vaatteita ja koruja ja autoja jne. Meilläkin Vahinkolaukauksien kuvissa henkilöt esim. lähettävät tekstiviestejä joten lähikuvissa näkyy eräänkin laitevalmistajan kännykkä todella selvästi useammankin kerran. Ei ole kiva mainostaa ilmaiseksi mutta minkäs teet kun pakko niille jotkut puhelimet oli valita. Tulee mieleeni myös tilanteita, että pitää olla joku aivan tietty merkki keskellä draamaa. Jos tekisi leffan Volvo Markkasesta niin siinä pitää varmaan olla Volvoja. Sankarin vaihtaminen Fiat Uno Markkaseksi olisi hieman banaalia ehkä.

Olisikohan kannattavaa perustaa firma joka valmistaa näennäisesti toimivia tuotteita joiden merkkiä ei ole olemassakaan? Kännyköitä, tietokoneita, olut-, limu- ja viinipulloja ja mitä vaan joku keksii tarvita.

Uutta vanhan tilalle

Ensi kesänä pitää käydä mökillä ihailemassa uutta venevajaa joka sinne on syksyn aikana noussut pystyyn. Vanha purettiin alta pois ja se olikin jo päässyt hieman hiekkoon kuntoon (kuva kesältä 2003). Ei voinut katolla ottaa aurinkoa kun pieneläimetkin ois mennyt siitä läpi. Oikeesti pelkäsin kun lokki katonharjalle istahti, että romahtaako tuo vaja nyt.

Eteläpäijänteen rannat kuulemma kuhisevat nykyään villiminkeistä jotka mm. paskovat joka paikkaan, esim. uutuuttaan kiilteleviin venevajoihin ja muutenkin pitävät rajuja bileitä nurkissa. Ja muut rantavesien elikotkin siitä kärsivät hengellään ja voi voi jne. Syynä minkkikannan räjähdysmäiseen lisääntymiseen on todennäköisesti laajat rapuistutukset päijänteellä - näin ihmiset ystävällisesti huolehtivat minkkiystävistämme.

Johdoissa pätkii

Hiljattain pitkästä suhteesta sulavasti sinkkuelämään uudelleentotutellut elli totesi, että eihän sitä juuri nyt edes kannata alkaa seurustelemaan kun on pikkujoulukausi alkamassa.

Minulla ja johdonpätkillä on jotenkin todella hankalat suhteet (vrt. 10/2004) – vähän niin kuin seurustelukokemukseni (bleh). Perjantaina posahti läppärin koti-virtajohto lopullisesti, pitkällisen kitkuttelun jälkeen. Ja juuri äsken täällä kustannuspaikalla kokeilin miten läppäri käy frisbeestä. Hyvin käy, komeasti lensi eikä käynyt kuinkaan. Paitsi että johdon liitinosa meni ihan luttuun. Se saatiin väänneltyä kärkipihdeillä toimivaksi mutta kuulokkeiden johto meni kaput.

Tuli mieleen että yritänkö alitajuisesti rikkoa työkaluni ettei tarttis tehdä töitä.

sunnuntailyhyet

Juuei, isä se on minullakin. Isänpäivänä kävin vanhempieni kotona. Äiti laittoi ruokaa keittiössä ja isä teki hommia työhuoneessa ja mä katsoin telkkaa broidin kanssa... tosi avantgardea.

Kuvassa näyttelijä tekee itsestään krapulaisen näköistä. Perään vielä sormet kurkkuun niin johan siinä komeakin jamppa pöhöttyy ja punertuu. Toimii loistavasti ja helpompaa kuin dokaaminen.

Kirjanpitoa ja argumentatiivista mutinaa

Mihin mun rahat kuluu? Tyypillisesti jakauma kaupparetkellä menee näin:
Omaa ruokaa 22,45, kissoille ruokaa 15,30, käyn kahvilla 6e ja 3 kirjaa 49,70.

Mukava tulla himaan hyvän kirjan kanssa. Noista yksi on Paul Austerin Brooklyn Follies, josta ihan oikeasti olisi kannattanut odottaa pokkaripainosta, mutta kun teksti lähti vetämään heti ja mä nyt vaan halusin sen. Mun versio perjantaipullosta.

Muuta mukavaa: proffa soitti ja kysyi mistä aion pistää paperin kevään Design & Emotions-konferenssiin. Konferensseihin pitää yleensä laittaa lyhyt abstrakti hyvissä ajoin ja tämän deadline on ensi tiistaina. Ajattelin käsitellä sitä, miten 'emootiot' konkretisoituvat kotiutumisprosesseissa.

Kollegalla on aineistossaan perhe, jossa ensimmäisessä haastattelussa puhuttiin siitä, miten mies vaan pelaa koneella vaikka vaimo ja tytär dissaavat. Tällaisten kärhämien kuvaaminen on tyypillistä kotiutumiskirjallisuudessa yleensäkin. No, toisella haastattelukerralla kundi oli lähtenyt kävelemään. Mutta se ei mene niin, että tietokoneen kotiutuminen aiheutti avioeron, vaan niin, että kundin preferenssit todellistuivat pelaamisessa. Välinpitämättömyyskin on emootio. Joka suomeksi lienee tunnetila. Mun oma aineisto on paljon rauhallisempi. Ei patologioita eikä suuria tunteita. Hyvä aineisto.

Sivumennen sanoen, yhä enemmän alan kallistumaan siihen, että ei ehkä pitäisi ollenkaan puhua esineiden ja tuotteiden kotiutumisesta, vaan käytön ja käytäntöjen kotiutumisesta.

Vaihteeksi linkkejä

Angry Professor sanailee amerikkalaisen yliopiston arkitodellisuudesta.
Neil Gaiman bloggaa tiuhaan, vastailee kysymyksiin, on hauskahko ja avulias.
Kuro5hinissa on, no, kulttuuria ja teknologiaa. Iso porukka ja sekavat jutut. IFTF:n astetta koostetummat tulevaisuusteknosivut.
Worldchanging : kekseliäitä juttuja, uusia näkökulmia, instituutioita ja kenkäbudjettia.
Nazarin Hamidin kestokauniit valokuvasivut: Absenter

Oma sisällöntuotanto vähän pätkii.
Srrr srrrrrrr, sanoo pää.

Ihailijakuva

Ulkoistin kirjallisuuskatsauksen teon Maxille.

Tää on kivaa

Meinasi loppua muste kesken

[via tir, sch, pal]

Gammapurkauksista vetäisty meta-bloggaus

Diana Hannikainen esitelmöi 15.11. klo 18 Tieteiden talolla, Kirkkokatu 6 (Hki) gammapurkauksista.
"Gammasäteet havaittiin ensimmäisen kerran 1960-luvulla, jolloin amerikkalaiset lähettivät avaruuteen luotaimia, joiden tehtävä oli tarkkailla Neuvostoliiton ydinkokeita. Laitteet kyllä havaitsivat gammapurkauksia, mutta ne eivät olleet peräisin maan päältä vaan avaruudesta. Lisäksi näitä välähdyksiä tuli tasaisesti joka suunnasta. ... Esitelmässä kerrotaan gammapurkausten historiasta sekä esitellään tuoreimmat teoriat niiden selittämiseksi."
Lisätietoja Ursan toimisto puh. 09-6840 400, mail ursa at ursa piste fi

...Ursan esitelmät eivät kai ole ihan muotoilun, taiteen ja median ytimessä, mutta, niin no, tähtitiede on hieno esimerkki alueesta, jolla harrastelijat jatkuvasti tekevät tieteenalan tärkeitä havaintoja. Että harrastus voi olla ammattilaisen tasoista tai tekemää vapaaehtoista hommailua. Kotoisampi esimerkki voisi olla vaikka avoin lähdekoodi ja siellä puuhastelevat hiipparit. Asiasta toiseen:
Maailmalla liikkuu jonkin verran ihmisiä, jotka tykkäävät kuitata monimuotoisia ilmiöitä jollakin yleistyksellä. Sellainen on kuulkaa aika tyhmää. Sillä keinoin poistaa itseltään resursseja. Esimerkiksi jos hahmottaa Stockkan vain vaatekauppana, ei millään löydä ruokaosastolle. Vaan se on kyllä valinta, jonka ajattelin jatkossakin sallia itseäni typerämmille ihmisille.

Lopullinen asuvalinta

Välillä ajattelen, että toivottavasti en kuole just nyt. Se johtuu siitä mitä minulla on päällä. Onhan nimittäin mahdollista, että sitten joutuu viettämään ikuisuutensa haamuna juuri siinä asussa joissa sattui kuolemaan. Vaikka haamut tuskin palelevat en kuitenkaan haluaisi kuolla alasti. Lastenkirjallisuudesta ja –elokuvista voisi kuitenkin päätellä, että alasti (sänkyyn?) kuolleet saavat edes lakanan mukaan. Mutta siinä taas yksi hyvä syy olla hankkimatta Marimekon unikkosarjaa kotiinsa. Jossain gaala-asussa voisi olla kenkkua haamuilla loputtomiin. Tästä syystä mä haluaisinkin kuolla ihan vaan rennosti farkuissa ja t-paidassa.

Kurkkumajoneesivoileipä ulkoisesti

Silmät on kuroutunu kasaan kuin Johannes Virolaisella – Vihannes Jorolaisella. Vähän repsähti illanvietto eilen mutta ei tässä muuten mitään krapulaa ole, en vaan näe enää juuri ollenkaan. Auttaisikohan että lättäisi jotain kurkkuviipaleita silmille niin kun tv-sarjoissa tehdään kauneuden tähden? Mutta ei ole kurkkua kaapissa. Kävisikö majoneesi korvikkeeksi?

Poikkeuksellisten originellien kaveri

Aamun Hesari levittää väärää tietoa:

"Nämä asiat tekee niin onnettoman vaikeiksi se, että ihmisten ennakkoluulot ovat myös tiedostamattomia. Ne imetään äidinmaidossa. Ne kuuluvat kulttuuriin. John Vikström sanoi hyvin, että kulttuuri on kuin vesi, jossa kala ui."
Ei kala vedestä mitään tiedä.
Hauen lailla saattaa elää "tiedostavakin" tyyppi.
"Ihminen, joka pitää itseään ennakkoluulottomana ja suvaitsevaisena ja edistyksellisenä ja humanistisena ja niin edelleen, mieluummin kuolee kuin tunnustaa, että hänellä on ennakkoluuloja", [sosiaalipsykologian professori Karmela] Liebkind sanoo ja naurahtaa.
Siinä sitä on asennekasvattamista. (toimittaja Tomi Ervamaa/D2)

Tuntemistani ihmisistä jopa ne kaikista typerimmät ja ahdasmielisimmät - koulutusta tai ei - ovat varsin hyvin perillä sekä kulttuurin mekanismeista että omasta ennakkoluuloisuudestaan. Hesarille, tai paremminkin siteeratulle Liebkindille voisi tehdä terää pohtia vaihteeksi, minkä takia ihmisten ylipäätään pitäisi olla ennakkoluulottomia. Jonkun yleisen humanitaarisen sopuisuuden vuoksi? Koska se nyt vaan olisi niin kivaa?
Käsi ylös, kuka mielummin kuolee kuin "tunnustaa" olevansa ennakkoluuloinen? Kenelle oikeasti menee hymysuin kaikki läpi? Kenelle ennakoluulot edes ovat tunnustuksellinen asia?
Tai kuka ei ole kuullut elävänsä kulutus-, tieto-, informaatio-, vakuutus-, elämys-, merkitysyhteiskunnassa ja -kulttuurissa? Esimerkiksi. Media pitää kyllä siitä huolen, että viimeisenkin torpan perällä hauki on havahtunut veden olemassaoloon.

Hesarin juttu Pariisin lähiömellakoista on sinänsä hyvä. Ylläoleva lainaus rinnastuu kivasti siihen, että jutussa Ranskan ongelmien nähdään johtuvan siitä, että ranskalaisten 'retorinen visio' pitää tasa-arvoa niin tärkeänä, ettei epäkohtiinkaan voida puuttua - ettei "yhteinen ranskalaisuus" kärsisi. Tsori, mutta musta toi ei ole kauhean kaukana siitä, että pidetään ennakkoluuloisuutta ihmiselle kuolemaa pahempana kohtalona.
Inhoan essentialisteja.

Rahanhakija

Kaukomaiden taiteilijakollegani kirjoitti vaivojaan ja aikaansa säästämättä rahoitushakemuksen, ja soitteli perään kun mitään ei kuulunut.

Taiteilija: Moi, oletteko lukeneet ehdotukseni?
Rahoittaja: Joopa joo, luettiin se täällä huolella läpi.
Taiteilija: Loistavaa, mitäs piditte?
Rahoittaja: Olen nähnyt koiranpaskaa nurmikolla kutsuttavan taiteeksi, ja suoraan sanoen minusta tämä vaikuttaa koiranpaskalta.
Taiteilija: Ai jaa. Kiitoksia. Näkemiin.


En vedä johtopäätöksiä koska en ole nähnyt hakemusta, ehkä se oli koiranpaskaa, ehkä ei. Taiteilija oli kuitenkin kovasti pahoittanut mielensä ja selvästi traumatisoitunutkin sillä nyt hän työstää (ilman rahoitusta) puolipoliittista performanssia jossa taiteilija ja rahoittaja onnellisti löytävät toisensa ja suurin piirtein hääkellot raikaa. Mitäköhän siitäkin tulee?

Pieni yhteisöanalyysi

Voidaan sanoa että melkein minkä tahansa yhteisön jäsenet määrittelevät itsensä jollain tavalla. Joku jonka nimeä en nyt muista nimesi sen retoriseksi visioksi (rhetorical vision). Retorinen visio on se tarina jolla yhteisö selittää itsensä: "me täällä mersun omistajien chat-ryhmässä olemme varakkaita ja arvostamme elämässä ja autoilussa tätä ja tuota, ja siksi me ollaan hyviä ihmisiä". Yhteisöä määritellään sen sisällä suhteessa muihinkin vastaaviin: "me Jokerifanit ollaan sitä mieltä, että HIFK-fanit on ruoåtsalaisia, fy fan, siksi me ollaan coolimpia kuin hifki-fanit". Tällainen määritelmä ei välttämättä todellakaan perustu todellisuuteen mutta sen varassa yhteisön jäsenet kuitenkin elävät, ja arvioivat yhteisönsä elämää, toimivuutta ja yhteisöllisyyttä. Ja voi sitä porua jos sisältä tai ulkoa tulee joku kyseenalaistaa sen tarinan.

Blogilista-aktiivien retorisen vision johtotähtenä on nähdäkseni sananvapaus ja individualismi.

Koko sen pari vuotta kun olen listaa seurannut pahimmat porut ja riidat ovat aina syntyneet ei suinkaan suoraan mielipide-eroista, vaan siitä että joku on joko suoraan tai välillisesti kyseenalaistanut jonkun oikeutta esittää se mielipiteensä. Kyseessä ei ole vain tämä juuri nyt pinnalla oleva sensuurijupakka (1. 2.) vaan esim. myös ne ikuiset mies-nais/ATM-feministi sodat, joissa suurin rähinä on ratkennut silloin kun joku vihjaa toisesta, että sellaista idioottia ei pitäisi bloggaamaan päästää ollenkaan.

Päivän variaatio

Ihan kaikista eniten haluaisin nähdä mitä seuraisi, kun tapahtuisi 2 asiaa yhtä aikaa:
* Suunnilleen maan kaltaisia, about samalla väkimäärällä asutettuja, omien historioidensa rakentamia, kulttuurisesti varsin vaihtelevia, suht. kivoja planeettoja olisi, baah, 4000 kappaletta yhteensä ja
* Jokaisen planeetan jokainen asukas heräisi joka aamu uudella planeetalla. Kaikki tietäisivät että näin käy jatkossakin.

Joka aamu herättäisiin uudessa, valmiiksi rakennetussa ympäristössä. Millaisiksi päivän mittaiseksi tiedetyt suhteet ja kulttuurit muokkaantuisivat, samalla kun tiedettäisiin, että huomenna jokainen on taas uudessa paikassa? Mistä tietäisi millä hyväillä/loukata vastaantulijaa? Vähänkö olis vänkää.

*reps*

"[..] hänellä on tapana tutkiskella asioita itsekseen. Tästä johtuen hän saattaa tuntua joskus hyvinkin epäsosiaaliselta." [från]

Kuulun samaan persoonallisuustyyppiin kuin Helen Keller. Mutta ei kaikkea toivoa ole menetetty sillä olihan Southparkissakin Helen Keller –musikaali.

Leerunko

Joskus teini-iässä ja nuorempanakin useimmat meistä varmaan ajattelee että miksikä sitä tulee isona, minkälainen sitä on sitten aikuisena. Ja se aikuisuus on senikäiselle yleensä suunnilleen 25-vuotta, jonka jälkeen hän kuvittelee olevansa valmis pakkaus perheineen ja ammatteineen joka voikin sitten lirutella menemään loppuelämänsä samanlaisena, enää ihmeemmin muuttumatta. Näin ainakin muistelin joidenkin likkojen puhelleen vielä lukionkin puolella.

Itselläni oli silloin sen verran tolkkua, että tuumin että eihän sitä nyt vielä 25-vuotiaana ole ehtinyt kaikkea saavuttaa mutta että 35-vuotiaana olisin varmasti jo ihan selvillä vesillä, ammatti ja ura hyvässä vaiheessa jne. joku perhekuviokin minulla taisi olla kuvitelmissa. Nuoruudenvisiossani minulla oli 35-vuotiaana jakkupuku ja salkku, ja muutenkin se taisi olla aika porvarillinen visio.

Se valmiina olemisen deadline on minulla tänään.

Tehokäyttäytymistä ja hyvä päätös

Kuinkahan moni hakee blogistaan copy-paste-menetelmällä tavaraa akateemiseen kirjoitukseen? Mun pitää huomenna palauttaa Silverstonen moraaliekonomian kritiikki.
Samalla olin eilen pistävinäni merkille, ettei Anssin kuukausiliitejuttu tiennyt blogeista joissa pääasiassa tehdään töitä. Hakemiston tutkimus-luokassa meitä on muitakin ja muualla vielä enemmän. Paitsi mainittiinhan siinä ainakin bloggaavat poliitikot.

Pidin paljon siitä, miten liitteessä blogi-ilmiö asettui omaan perspektiiviinsä sen perässä tulleen Espanjan kasvihuoneet-artikkelin rinnalla. Välillä häiritsee paljonkin, miten omia juttuja pitää hetkittäin tärkeinä vaikka maailma hukkuu paskaan. Niitä kasvihuoneita pyöritetään orjatyövoimalla. Sen muuttamiseen ei joku kotiutumistutkimus paljoa auta. Sentään päätin, että kaikki joulukortit ja ne muutamat lahjat hankin tänä vuonna Unicefilta.

Blueshead

Kaksiviikkoisen kuvausviikon päättymisen kunniaksi maskeeraaja vetäisi minulle spraypullon jämistä samaa sinistä lookia kuin fiktiivisellä rokkitähdellämme. Kyllä kelpasi lipsuttaa sinitukkaisena mukillinen kuohuviiniä.

Sitten menin kotiin itkemään, koska yhtäkkiä kolahti ensinnäkin kertaheitolla kaikki ne tunteet joita imeytynyt käsikseenkin mukaan. Nyt kun olin todistanut niiden syntymistä kuviksi, tajusin koko tekstistä paljon lisää asioita ja teemoja joita siihen oli tullut, osin suoraan tekstistä ja osin koko muun tuotantotiimin työn ansiosta. Toisekseen kolahti (vasta nyt) sekin, että perkele kun aluksi oli vaan idea joka Mikan kanssa vaan keksittiin ja kirjoitettiin, ja nyt sen eteen on raatanut varmaan 50 ihmistä pitkää päivää, ja osa selvästi suuria tunteita mukana ja kaikkensa peliin laittaen, ottaen teoksen omaksi projektikseen omasta työroolistaan käsin. Ja rahaakin on palanut ihan saatanasti. Iski aika nöyrä olo. Tai en tiedä onko nöyrä oikea sana, mutta jotenkin koko projektin mittakaavan yhtäkkinen tajuaminen on vaan aika pakahduttava tunne.

Bussimatkalla kotiin ihmettelin pitkään miksi minua vilkuillaan yhtenään. Kaikesta ympärilläni leijuvasta lakanlemusta huolimatta olin unohtanut, että minulla on sininen fleda.

Pari kolme esitystä

Olin eilen katsomassa Kansallisoopperan Napoli-baletin ensi-iltaa. Napoli oli oikein kiva esitys, tekniselle porukalle haastava ja 2. ja 3. näytös visuaalisesti komeita. Baletti ei ole järin tanssillinen vaan paremminkin näytelmällinen.
Varsinainen into sanoa tästäkin jotain ääneen johtuu kuitenkin ennen Napolia esitetystä Offcore-minibaletista, joka on Jorma Elon kunnianosoitus August Bournonvillelle. Sitä katsellessani taas ajattelin, että just näin meidän "oikeasti" pitäisi elää, että tanssi, teatteri, lausunta, whatever, ovat järeitä ja toimivia kommunikoinnin ja yhdessäolon muotoja. Simakin Waystation scifi-kirjassa puhutaan alieneista, joiden kulttuuri tai yhteiskunta koostuu jonkinlaisen kokonaistaideteoksen yhteisestä pyörittämisestä.

No ei niin, että jatkuva teatterin töllääminen ja tekeminen olisi palkitsevinta mahdollista settiä kaikille koko ajan. Mä näen siinä kumminkin suunnan, johon voitaisiin olla menossa. Toivottavasti ollaan. Tämän ajatushelmen takana ei ole niinkään Kansallisooppera vaan Todellisuudentutkimuskeskus, jonka Dreaming-esitykseen typo kokonaisuudessaan teki syysretken. Mä en ole aikaisemmin nähnyt näiden esityksiä ja olin kuvitellut, että nimi on postmodernia ironiaa mutta eipä olekaan. Tyypit tosiaan tutkivat todellisuutta.

Dreamingiä katsoin kuin olisin istunut Suomen Akatemian tilaisuudessa. Tätä tutkimuksen ja tulosten esittely voisi olla, jos kaikki nämä luovat, elämykselliset merkitystaloudet otettaisiin sisällöllisesti todesta ja oikeasti merkittävien asioiden annettaisiin olla esillä:



Tai luovasta taloudesta luennointi, raah.
Kuva on pöllitty ryhmän sivuilta. Tänään on viimeinen esityskerta, liput maksavat 12e.

Ja sit tää ihmettelis vähän lisää

Jos nyt sitten liittäisi edellisen sen varsinaiseen yhteyteen.
Eli ongelma Silverstonen kodin moraalitalousteoriassa - niin kuin muissakin maailmanselityksissä? – on se, että teorian mukaan kotitalous pystyy itsereflektioon mutta se ei pysty reifikaation purkuun.

Itsereflektio tarkoittaa sitä, että kotitaloudeksi kutsuttu yhteisö voi ymmärtää oman asemansa maailmassa ja kotiuttaa objekteja tietoisena siitä, että se samalla luo, ylläpitää ja näyttää itseään ”sosiaalisena, kulttuurisena ja taloudellisena toimijana”. Mutta, mä väitän, teoriassa (kirjaimellisesti) kotitalous ei pysty siihen, että se ymmärtäisi auktoriteetin poissaolon maailmastaan.
Väite perustuu siihen, että Silverstonen teoriassa kotitalouden keskuudestaan kehittämä moraali toimii kotitalouden toiminnan kannalta auktoriteettina. Piste.

Ajatuskulku kiinnostaa, koska millä helvetillä voi konstruoida ”moraalin” taloudelle, jolla ei ole auktoriteettia tai ohjenuoraa? Voi olla, että kysymys on aineiston käsittelyn kannalta älytön.

Toisenlainen juttu on se, että yleinen oletus kotitalouden rationaalisesta toiminnasta melkolailla romahtaa, jos ajatellaan, että yhteisöllä ei olekaan päämäärää johon se pyrkisi, yksinkertaisesti siksi, että sitä ei satu se huvittamaan ja paljon huvittavampaa on vain, ei pelata, vaan leikkiä.

Silverstone on tehnyt väitöskirjansa leikkimisestä ja ehdotti minullekin, että leikillisyys ja leikkimielisyys voivat olla avaimia tutkimusaiheen käsittelyyn. Anyhow, kauhean vaikea nähdä, mitkä tutkimuksen ”ongelmista” on aitoja, mitkä näennäisiä ja vain vilkkaan mielkuvituksen tuotteita.

Hölmistynyt henkilö vastaa imperiumin iskuun itsereflektiolla

Mulla on sellainen käsitys, että ihmisen tulisi tuossa jossain 30 tienoilla tuntea itsensä pääsääntöisesti aikuiseksi. Niinpä mä olen ihmetellyt jo useamman vuoden, miksi mä olen jatkuvasti aika lapsellinen. Muita tutkijoita kuunnellessa ero on alkanut ihan oikeasti häiritsemään. Minusta niiden tutkimusaiheet on päättömän tylsiä ja päämäärätietoinen ote tutkimuksen teossa ihmetyttää jatkuvasti. Miten riivatussa joku motivoituu tuolla tavalla tuollaisesta aiheesta? (Joo, kommentti on epämääräinen, mutta enpähän viitsi viitata kehenkään yksittäiseen tutkimukseen) Kysehän on kuitenkin vain pelistä, jota jostain syystä – ajan kuluttamiseksi – ollaan pelaamassa. Jos pelille (=elämä) olisi luvassa voitonjako ja palkintopysti, ymmärtäisin jotenkin tosissaan olemisen, mutta koska kukaan ei tule palkituksi, mistä jotkut kaivavat absurdin halun voittaa? Mistä se tulee? Vastaavasti, totta kai pysyn lapsellisena, koska kyse on leikkimisestä tai pelaamisesta, jonka vain tylsät tyypit ottavat tosissaan.

No, tämä liittyy siihen, että faijan kuolemasta tuli muutama päivä sitten kuluneeksi 37 vuotta. Kas näin: aidosti isättömälle lapselle käy helposti niin, ettei varsinaista käsitystä määräävästä auktoriteetista pääse syntymään, vaikka hierarkioiden taju on ihan ok. Mistä sitten seuraa, että hyvin, oikein tai tehokkaasti pelaaminen ei kiinnosta pelkästään (tai varsinkaan) sen takia että ”joku” käskee tai jakaa voittoja, vaan pelin pitää olla mielekästä jonkun muun kuin palkinnon ja lopputuloksen vuoksi. Mua näyttää motivoivan oman pelaamiseni jatkuva seuraaminen ja säätäminen. Valitettavasti ei kuitenkaan niin kuin pitäisi, eli että hienosäätää osaamisensa huippuunsa, siis tulee jossakin päteväksi asiantuntijaksi. Sen sijaan harrastan jonkinlaista monty python-kriteereillä tapahtuvaa asioiden hankaloittamista niin, että taidot loppuvat aina kesken. Puhdas suoritus ei jaksa kiinnostaa, enkä ymmärrä mistä ihmiset repivät motivaationsa olla hyviä.
Siinäpä päivän moraalinen mietelause kunnon kansalaisille.

edit: kiintoisaa. Merten käsittelee samantapaista asiaa eri näkökulmasta ja huomattavasti kauniimmin ja osuvammin. Niin aina.

Musiikkivideoita pukkaa

Loppua kohden sen kuin paranee. Syksyn viimeiset kuvauspäivät on kuvattu lähinnä musiikkivideo-osuuksia, joissa värit ovat syttyneet entisestään, kamera on katossa ja ties missä, ja puvustus on pamahtanut kiertoradalle. Kyllä oli puvustajat ja maskeeraajatkin kovilla tänään kaikkien muiden lisäksi. Mutta hyvältä näyttää, vaikka tuskin tuntui näyttelijöistä yhtä hyvältä niissä korseteissa ja meikeissä. Hurtin näköistä sakkia löytyi tupakkihuoneestakin kun sinne vihdoin pääsi ryntäämään päivän päätteeksi.

Käsikirjoittajana olen ollut lähinnä vain tyytyväinen kuvauksiin, ja siihen miten henkilöt ja kuvat on niihin rakennettu. Ihan parin pikku jutun kohdalla olen ollut ihmeissäni, että 'ai näinkö tää nyt sit meneekin', mutta enää en edes saa mieleeni mitkä kohdat ne oli. Nyt on vaan aika hyvä olo siitä, että vaikka kaikki kohtaukset on irrallisia palasia jotka voivat järjestyä n. ziljoonaan eri järjestykseen, niissä säilyy linja ja kerronta josta muodostuu tolkullinen ja kiinnostava kokonaisuus.

Taloustieteistä, päivää!

Yhteiskuntatieteilijä, media-teoreetikko Roger Silverstone esittää kodin moraalitalousteoriassaan, että kodit muodostavat julkista markkinataloutta täydentävän kotitalouksien verkoston. Moraalitaloudella Silverstone tarkoittaa sitä, että kotitalouden jäsenet kehittävät yhdessä ja vähitellen käsityksen siitä, mikä kullekin kotitaloudelle on tärkeää, paheksuttavaa, arvokasta, kaunista, turhaa ja rumaa. Muun muassa. Kotitalouksissa moraalitaloutta pyöritetään kotiuttamalla aineettomia ja aineellisia objekteja, esimerkiksi televisio-ohjelmia. Moraalitalouden sosiaalisia prosesseja voi seurata perehtymällä objektien elämäkertoihin. Kyse on merkitysten taloudesta, sanoo Silverstone.
Merkitysten talous? Economy of meanings.
Jos tämän ottaa tosissaan, niin taidanpa olla sitä mieltä, että ongelmaksi tulee tasa-arvoisuuden periaate, joka näyttää vaivaavan myös Silverstonea: mukana kulkevasta neuvottelun metaforasta huolimatta kotiutumismalli käsittelee kodin moraalitalouden merkityksenantoprosesseja kuin ne olisivat tasa-arvoisia, samanlaisia - yhtä vahvoja, yhtä pysyviä, yhtä arvokkaita. Eikähän se pidä paikkaansa. Jotkut merkitykset ovat parempia, vahvempia ja sanotaan vaikka ravitsevimpia kuin toiset. Myös jotkut ihmiset ovat parempia ylläpitämään omaa moraalitalouttaan kuin toiset. Ja ne, joilta tuottava merkitystalous luonnistuu, ovat juuri niitä, joiden varassa tämä saatanan luova talous pyörii. Tai siis, esimerkiksi minä kuulun vankasti tähän Richard Floridan määrittelemään luovan talouden huipulla olevaan ”superluovien” joukkoon: taidepainotteisen maisteritutkinnon suorittanut muotoilija, joka työkseen tutkii ja opettaa. Ja, perkele, juuri siksi, että olen hyvä prosessoimaan vahvoja merkityksiä sielläkin missä rahvas haukottelee, minä kuulun tähän paskasakkiin joka tekisi duunia vaikka siitä ei kukaan maksaisi edes sen vertaa kuin nyt.
Todellinen, ratkaisematon ongelma Silvestonen mallissa on ehkä juuri oletus merkitysten samanarvoisuudesta. Tai paremminkin, Silverstone ei anna kriteereitä merkitysten, hm, mittaamiselle. Taidanpa ratkaista ongelman iltapuhteikseni, niin voidaan vihdoin siirtyä mittaamasta asioita vain rahalla. Jos vaikka sitten ihan laajassa mitassa siirryttäisiin merkitysten talouteen. Mä joskus ehdotin, että kipsarissa saisi maksaa esityksillä: runonlausunnalla tai jollain. No tämä on just sitä. Nyt tää pitää vaan tuotteistaa…

Osallistun Pinserin meemiin joskus toiste; terveisiä äidille.

Ui jui. Mä alan uskoa, että tutkijat on olemassa, jotta muut ihmiset ymmärtäisivät hakeutua muihin hommiin. Tätä jargonin määrää! Sujuvasti selostan "sosiaalisista prosesseista" - en minä tiedä mitkä ovat sosiaalisia prosesseja. Tukanleikkuu ja varpaidenheiluttelu? Vygotskilaisittain kai kaikki on sosiaalista ja varmaan prosessejakin, koska ihmisestä tulee ihminen sillä, että se - rassukka - sisäistää sosiaalisen maailman ja oppii sitä myötä olemaan ihmisiksi. "Merkityksenantoprosessit" on oikeastaan vielä parempi. No ei, siitä sentään osaan selkokielellä sanoakin jotain.
Mikähän tässä oli pointti? Se, että kun pitää esittää lyhyessä ajassa vaikea asia, on helpointa turvautua jargoniin, jota puhuessa huomaa, ettei itsekään ymmärrä asiasta tuon taivaallista. Esiintymiskuume.

Kuhinaa kuvauksissa, "making of..."

Torstaina pääsin seuraamaan sellaista jota en ole vielä livenä nähnyt tehtävän. Vahinkolaukausten kohtaus joka oli alunperin suunniteltu otettavan kahdeksalla eri kuvalla vedettiinkin läpi yhdellä kamera-ajolla. Lavasteista nostettiin pari seinää pois tieltä ja kamera liukui ja pyörähteli keskellä tilaa siirtyen toiminnasta toiseen. Vaatimaton kaavioni alla ei tehne sitä selväksi mutta yritän tässä itsekin hahmottaa, että miten koko kohtaus oikein saatiin tapahtumaan.

(Eli pakko minun on tässä kertoa kohtauksen toiminta, toivottavasti en saa sapiskaa jälkikäteen.) Hissin ovet aukeaa ja siellä Roope (Lorenz Backman) ja Maarit (Minna Rimpilä) toistensa kimpussa, kamera siirtyy Juulian (Kristiina Elstelä) kämppään jossa hän on valokuvaamassa. Ovikello alkaa soida hulluna ja lopulta Juulia hermostuu ja menee katsomaan ovisilmästä, siirrytään käytävän puolelle jossa näemme Remun (Remu Aaltonen) ringuttamassa ovikelloa kukkapuskan kanssa, Roope ja Maarit ilmestyvät kiihkoissaan kulman takaa ja törmäävät Remuun ja jatkavat Roopen kämppään kameran seuratessa heitä. Kun touhu alkaa päästä kunnolla vauhtiin kamera pakenee takaisin rappukäytävään jossa Remu on Roopen oviaukolla kuunnellen ähinää menee sitten takaisin Juulian ovella, ringauttaa vielä kerran ja poistuu. Juulia avaa oven ja nappaa Remun jättämät kukat ja menee takaisin kotiinsa. Roope tulee sulkemaan auki jääneen ovensa ja samalla Remu on vielä palaamassa taksin mutta säikähtää alastonta miestä ja pakenee takaisin rappuun. Roope sulkee ovansa ja poistuu.

Ja taisi olla jo viides otto, joka onnistui loistavasti, tästä kaikki kiitos näyttelijöille, ohjaajalle ja koko YLE:n kuvaustiimille. Itse pelkäsin että meneekö siinä viistoista ottoa. Ohjaaja Mika Tuomola hehkuttelikin jälkeenpäin että päästiin lähelle teatterinomaista näyttelemistä ja toimintaa joka on "tilan taidetta". Tämä voitiin tehdä näin vain tässä nimenomaisessa tilassa ja näillä näyttelijöillä. Lavaste onkin ilmeisen inspiroiva siinä, että se synnyttää ideoita toteuttaa kohtauksia tavalla joita ei storyboard-vaiheessa vielä voinut nähdä.

Toivesäätiö jakaa apurahaa kahvivarastojen ylläpitoon

Mä olen viimeksi tehnyt tällä tahdilla töitä varmaan pari vuotta sitten, kun yhtäkkiä oivalsin, mistä maailmankaikkeudessa on kyse ja tein neljässä kuukaudessa pitkään roikkuneen lopputyön pois. Silloin keskityin älyttömällä intensiteetillä yhteen asiaan. Tänään tämä on tällaista:
6.30 Informaatio-tulvaa sääntelen sillä, että luen Hesarin heti herättyäni, jolloin en tietenkään tajua mistään mitään, eikä mikään kiinnosta. Hyvää kahvia, useampi tupakka.
7.00 – 10.00 Esittelen tutkimusta ensi viikolla asiaa tuntemattomille ihmisille. Esityksen kommentoijalle pitää lähettää etukäteen materiaalia. Taustat ja oman tutkimuksen osuudet kirjoitin eilen, tänään vielä toisen tutkijan osuus ja lähdeluettelo. Perustekstiä, mutta englanninkielisen jargonin kääntäminen mukavalle suomenkielelle on näköjään hommaa josta pidän, vaikka tiedän, ettei noin joutavanpäiväiseen saisi käyttää aikaa.
10.00 – 11.00 toinen aamukahvi.
11.00 – 14.00 Eilisen palaverin pohjalta suunnittelen usean tupakan avittamana kevään luentosarjan. Kurssin otsikko on, ei vähempää kuin ”Trendien ennakoinnin tutkimusmenetelmät”. 8 45 min. luentoa. Kurssin nimi ei ole järin osuva. Kuitenkin luulevat, että käydään läpi trendejä (“tutkitaan trendejä”, niinku). Pah. Kurssilla käyn läpi yhden setin teorioita, joiden avulla taideopiskelijat voivat käydä käsiksi monimutkaisiin kokonaisuuksiin (kuten vaikka “yhteiskunta”, josta mustatuntuu-menetelmällä saa sanotuksi pelkkää paskaa).
14.00 – 14.30 kolmas aamukahvi. Tupakkaa, tupakkaa.
14.30 – 15.00 lopputyöohjattava lähestyi sisällysluettelorungon kanssa. Sitä selvittelen ja mietin jatkotoimenpiteitä. Piiskaa? Kaljaa? Tapaamme huomenna Kipsarissa.
15.00 – 15.30 syön vahingossa jotain ja nukahdan. Tätä ei satu usein. Herättyä ei työ maistu.
15.30 - Jaa. Kaipa koneen siivoaminenkin on itse asiassa töitä. Huomaamatta olen alkanut suunnittelemaan myös kevään toista kurssia, mutta asioita ei jaksa laittaa paperille. Mietiskelen koulun englanninkurssille kirjoitettavaa kritiikki-tekstiä, ja samaan yhteyteen 5 sivua artikkeli-tekstiä, johon saa myös ohjausta. Neljäs aamukahvi. Kello on kohta 8, pitäisi muistaa käydä kaupassa, eläimillä alkaa selvästi olla nälkä.
Hiljaisesti olen kiitollinen meta-bloggaajien ahkeruudesta. Eipä hirveästi tarvitse juuri nyt lukea uusia blogeja tai edes seurata keskustelua. Kumma juttu, omat suosikkini ovat korkeintaan kirjoittaneet siitä, miten ei huvita kirjoittaa jostakin “meistä”. Niinpä. Meta-bloggaus on vähän kuin kivassa lehdessä alkaisi yhtäkkiä toimittajat kirjoittaa aikakauslehden/median kritiikkiä, sosiologiaa, psykologiaa mitä näitä on, aina samalla mustatuntuu-meiningillä. Se ei paljoa anna ellei otakaan.

Pörhö

Kuvassa emäntänsä hellittävänä huippunäyttelijä Pörhö, joka tämän päivän roolityöllään ansaitsisi parhaan miessivuosan Telviksen tai jotain vastaavaa. Harva näyttelijä tottelee yhtä täydellisesti ohjaajan neuvoja: avaa silmät hetkeksi, nyt voisit vähän rapsuttaa, nyt katse kameraan... hyvä pidä siinä...
Ei ollut Pörhö ekaa kertaa TV-kuvauksissa ja sen kyllä huomaa, aamulla kuvauksiin tullessaan vanha konkari katsasti setin huolellisesti ja löysi sitten omat askelmerkkinsä hienosti.

Kamera käy taas

Jostain syystä mac-osx vaihtelee desktoppini ikoneita miten sattuu, leikepöydältä tai jostain jotain summittaisia kuvia kaivaen. Nyt oli tohtoriopintojeni materiaalia sisältävän kansion ikoniksi ilmestynyt vanha pappa. Onko se joku vihje?


Vanha pappa on itse asiassa about kolmekymppinen näyttelijä. Vahinkolaukausten syyskuvaukset alkoivat tänään vuodella 2045: päähenkilöt oli vanhennettu 70- ja 101-vuotiaiksi. Kannatti hytistä Tervasaaren tuulessa – niin liikuttavaa se oli, niin kaunis vanha mummo ja hellyttävä pappa, rokki-Gandalf suorastaan, elämänsä ehtoopuolella ja vielä yhdessä. ihq. Tämä ei ollut vielä spoileri...

Samaan aikaan Lumeen studioon on noussut valtava lavasterakennelma, sisältäen päähenkilöiden kämpät ja rappukäytävän. Jotkut seinistä on liukuvia jotta päästään kameralla parempiin kuvakulmiin ja etäisyyksiin. Lavastaminenkin kysyy aikamoista logistiikkaa. Yhdessä otossa pitää olla kämpässä katto ja toisessa se on kameran tiellä ja yhdessä kuvassa pitää olla joku tietty taulu seinällä ja toisessa sitä ei saa vielä näkyä. Yksityiskohtien määrä on niin lukematon, että siinä varmaan tarvitaan jo kirjanpitoa. Elokuvien klaffivirheitä olen yleensä bongannut lähinnä näyttelijöiden puvustuksesta ja asemista enkä juurikaan lavasteista, mutta se johtunee vaan siitä mihin oma huomioni kohdistuu.

Tapahtuiko mitään?

Koska en keksinyt koko viikonloppuna mitään blokattavaa niin kirjoitinkin väikkärini sisällysluettelon lukuselityksineen ja lähdeviitteineen. Joskus on mielikuvituksettomuudestakin kovasti hyötyä.


Tuli mieleen schizon hieno hiuslenksubloggaus viime kesältä kun äsken pyykkejä ripustaessani löysin kledjujen ja tyynyliinojen keskeltä.. ta-daaa.. hiuslenksun. Se on sammalenvihreä, joten se ei voi mitenkään olla jäänteitä omalta pitkähiuksiselta kaudeltani. Onko joku peuhannut minun kanssani ja tehnyt sen vielä minulta salaa? Törkeetä! Tunnusta!

Miksi Trivial Pursuitissa ei ikinä kysytä Lacanista?

Iltapuhteiksi oli väitelleen kollegan kanssa pienimuotoinen tieteenfilosofinen keskustelu. Jossakin vaiheessa horisin jotain huomioista ja niistä vedettävistä johtopäätöksistä. Tähän kollega sanoi, että hänelle tutkimuksen teossa ei ole kyse johtopäätösten vedosta vaan näkyväksi tekemisestä.
Tartun sanavalintaan. Jotkut duunikaverit innostuvat kovasti tekemistään havainnoista ja aineiston havaitseminen ja siitä puhuminen, eikö se ole juuri ole näkyväksi tekemistä? Tai paremminkin, mitä muuta näkyväksi tekeminen on, kuin aineiston kuvailua ? Eeei, en osta. Ellei havainto liity johonkin, en innostu. Kun kyllähän maailmaan ilmiöitä ja kuvia mahtuu ja jos on sietämättömän omaperäinen, harvinaislaatuinen ja kultturelli huippulahjakkuus, niitä voi tehdä jopa itse. So?
Jotkut kaveritkin kyllä kuuluvat tähän kuvista, ilmiöistä ja havainnoistaan innostuvaan porukkaan. Ei siinä mitään, kyllä minä teitä kuuntelen. Ja jos hyvin sattuu, selitän vastapalveluksi, mistä ilmiössä on kyse, miksi juuri sinä havaitsit sen ja mitä tästä kaikesta tulisi ajatella. Helvetissä on varmasti tupakoimattomien karaoke juuri minunlaisiani varten.

Esimakua hätäisille

Tällainen tipahti posteihin:

Esinäyttely: Ilmaan maalattu ihminen Otaniemessä torstaina 13.10. klo 14-18

TKK:n Tietoliikenneohjelmistojen ja multimedian laboratorio esittää noin kolmekymmentä ilmaan maalattua kolmiulotteista kuvateosta.
Virtuaalinurkkauksessa katsoja voi liikkua kuvien seassa kuin ne olisivat kolmiulotteisia esineitä. Nurkkaus on rakennettu ilmapiirto-ohjelmistojen huokeaksi ja langattomaksi katselukäyttöliittymäksi.
TaiK:n Medialaboratorion jatko-opiskelija Wille Mäkelä toimii TML:n tutkijana ja on voinut maalata kehittyvän välineen eri asteilla jo kolmena vuonna. Mitä mahdollisuuksia tämä tarjoaa 3D-grafiikkaohjelmille? - Entä mitä se merkitsee perinteisten kuvataiteiden kannalta? Vierailijoiden kokeiluja nähdään kymmeneltä tunnetulta kuvataiteen ammattilaiselta.
Tervetuloa TKK:n Tuas-talon Odeioniin (Otaniementie 17, 2.krs) tänään torstaina, 13.10. klo 14 - 18!

Julkisesti näyttely on esillä Kiasman Mediateekissa 4.-27.11.2005.

Raatokaktus

Ukki oli varsinainen viherpeukalo; pelakuunsa kukkivat suurin piirtein keskellä talveakin ja osa muista kasveista on periytynyt jälkipolvillekin. Ensimmäisen kerran minut huijattiin haistamaan tuota raatokaktuksenkukkaa kun olin pieni lapsi. Kukka on nimensä veroinen eli tuoksuu kuvottavalle raadolle. Myöhempinä kesinä en saattanut uskoa, että joku voisi haista niin hirveälle joten idiootti haistoin sitä uudestaan. Nyt olen oppinut enkä enää haista. Tarina kertoo, että myös erään vävykokelaan oli ukki juksannut nuuhkaisemaan kukkaa, ja nuorukainen oli saanut siitä aivan saatanalliset raivarit. Tervetuloa sukuun vaan.

Virtuaalimatkailua

Taas mainittiin mediassakin, että ihmiset paiskovat hommia kirkkaasti enemmän kun työaikalaki sallii. Meidän instituutiossa ylenpalttinen työteko on estetty tehokkaasti sillä, että ainakaan pariin kuukauteen mikään tietoverkkopalvelu ei ole toiminut viikonloppuisin. Ilmeisesti siellä pitää jonkun pojan olla tunkemassa klemmareita serverin reset-nappulaan, että se pysyisi edes hetkisen pystyssä. Tietoliikennetekniikkaa edellyttävää toimintaa siis voin harjoittaa toimessani vain maanantaista perjantaihin yhdeksästä viiteen, ja silloinkin nikotellen.

Surffausta sentään voi harjoittaa omalla netillään ja ilman duunin sähköpostiakin. Ajauduin ja sitten unohdin itseni pitkäksi toviksi UNESCO:n maailmanperintöluetteloa tutkimaan. Niistä listatuista kohteista olen hyvin nopealla laskennalla nähnyt ehkä noin 15. Se on aika vähän. Ja maailmalla olisi aika hienoja juttuja tarjolla. Lebanon here I come!

Voiko muuten päätellä mitään yksityisestä maasta tai sen kulttuurista, jos sillä on paljon näitä UNESCON suojelukohteita? "Kulttuurikohteissa" jyrää Eurooppalaiset Italia, Espanja, Ranska, Englanti, mutta myös Kiinassa ja Intiassa tuntuisi olevan paljon ihmeteltävää. Pohjois-Amerikasta mukaan on päässyt lähinnä vain luonnonnähtävyyksiä, mutta niillä varmaan kuitenkin toimii firman sähköpostit ja intrat paremmin kuin täällä.

Ois kivaa et ois kivaa

Seurailen sivusilmällä Pekka Himasen luentosarjaa ”Luovuuden filosofia ja luova talous” Taikissa. Viimeksi puheena oli ”rikastavan yhteisön” käsite tai ilmiö. Koko luentosarjan kantavana teemana on että nykyinen luovuuteen perustuva talous tuottaa epätasa-arvoa, eli rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy entisestään, ja että luovan yhteisön tulisi muuttua rikastavaksi yhteisöksi, joka ei rikastuisi muiden kustannuksella vaan levittäisi hyvinvointia ympäröivään yhteisöön globaalissa mitassa. Himasen case-esimerkki on LiveAid, eli joukko luovan työn tekijöitä kerää rahaa Afrikan nälänhädästä kärsiville.
Mikäs sen kivempaa. Humanitaarinen apu on aina tosi jees.
Ongelmana Himasen ajattelussa on kuitenkin se, ettei LiveAidin kaltaisella perinteisellä humanitaarisella avulla ole paljoakaan tekemistä luovuuden kanssa. Humanitaarinen apu, ja tarkemmin, kehitysavun raijaaminen Afrikkaan on niin konventionaalinen idea, että vanhanaikaisempaa on vaikea kuvitella.
Jos globaalin talouden tuottaman epätasa-arvon ongelmaa lähestyy luovasti, asetelma on käännettävä päälaelleen. Esimerkiksi: olen kyllästynyt olemaan vahva länsimainen eliittiporsas ja todellinen innovaatio olisi idea (teksti, kuva, vehje, konstruktio) jonka avulla länsimaissa todellistuisi, että me olemme heikoilla, pikaisen avun tarpeessa. Muistaakseni Tuomas Nevanlinna (aaltoja! aaltoja!) joskus kirjoittikin siitä, miten kapitalismi tuottaa niukkuutta ja miten tyly, sääliin perustuva avustaminen estää näkemästä Afrikkalaisen identiteetin ja todellisuuden runsautta, esimerkiksi tarinoissa ja ajankäytössä. Jos ajatellaan, että innovaatio määritellään sosiaalisen järjestyksen muutoksen kautta (sic), voisi kuvitella, että heikkoutensa tuntevien länsimaisten ihmisten ja vahvojen afrikkalaisten kohtaaminen ja vuorovaikutus muuttaisi nykyistä meninkiä radikaalistikin. Voitaisiin kyläillä ja viettää aikaa keskenämme, esimerkiksi.
Mua nyppii erilaisissa luovan talouden skenaarioissa, tulevaisuusvisioissa ja muissa rakennelmissa, että niihin ei näköjään koskaan mallinneta sisään luovaa toimijaa. Siis sitä, joka työkseen kääntää asioita päälaelleen. Skenaarioissa vahvat jatkavat vahvoina, työntekijät viilaa CV:tään ja kiihdyttävät bisnes-miittarista palaveriin. Aivan sairaan luovaa. Siis motivoi ihan kympillä. Niin, siis mihin sosiaaliseen muutokseen uusi kännykkä, uusi pelikonsoli, uusi ruoka-apu muka pakottaa? Toki, voidaan pelata ja puhua liikkuessa, mutta jutut on pitkälti samat.
Ensimmäisellä luennolla Himanen korosti sitä, miten uudet ideat aina kohtaavat vastustusta ja että pitäisi meidän pienten taikkilaisten vaan jaksaa pinnistellä. Mut mä en jaksa, mua masentaa. Mutta kuulemma Himanen itse suhtautuu nuivasti poikkipuolisiin näkemyksiin. Jos, niin aika koomista. Ehkä tämä tästä.

Luento painovoimattomaan tilaan muotoilusta!

Sori, tämä tulee viime tipassa, kun en tajunnut että on jo torstai-ilta.
Eli huomenna, perjantaina 7.10. klo 9-12 teollinen muotoilija Susmita Mohanty luennoi Taikissa teollisesta muotoilusta ja suunnittelusta painovoimattomaan tilaan, otsikolla Designing for Space Habitability (lisäinfoa).
Mohanty on ollut mukana NASA:n ja Boeing:n Habitat-projekteissa. Hänet palkittiin elokuussa Women in Aerospace International Achievement Award 2005 –palkinnolla.
Taideteollinen korkeakoulu, Hämeentie 135 C, suuri luentosali (822), 8. krs.

Samoin huomenna, perjantaina 7.10. klo 13-15 taiteilija Simon Faithfull esittelelee Kuvataideakatemiassa luentoperformanssissaan Ice Blink kuvamateriaalia Etelänavalle suuntautuneelta tieteelliseltä tutkimusmatkalta, jolla hän oli mukana taiteilijana. Videon ohella Faithfull yhdistää teoksissaan uusia teknologioita, kuten Palm Pilot -tietokonegrafiikkaa ja satelliittiyhteyksiä käsivarapiirrustukseen sekä digitaalisia kuvatekniikoita käsintehtyihin pikselimosaiikkeihin. Suomessa hänen teoksiaan nähdään nyt Helsinki Photography Festival 2005:n näyttelyssä ensimmäistä kertaa. Sanoo info-maili.
Luento ei siis ole Taikissa vaan Kuvataideakatemiassa, Kaikukatu 4, Auditorium.

Koko rahan edestä

Jaahas, olin tänään kampaajalla sillä hiukseni olivat venähtäneet varsin pitkiksi sitten kesäkuisen käyntini, niinpä pidinkin viimeviikot hattua päässä, mistä tuli Michael Jackson vitsiä ja muuta kasarikuittia. Minulla oli taas ihan aamuaika koska kampaajani on ihan kotini vieressä niin sinne on hyvä mennä ensiksi ja sitten vasta töihin. Siinä kampaamossa on kaksi vakkarikampaajaa jotka on molemmat hyviä työssään ja hauskojakin vielä, ja tarjoilevat kahviakin, mutta nyt kun menin sinne niin minut pistettiin yhdelle kiireapulaiselle, mikä vähän jännitti koska eihän niistä tuntemattomista kampaajista koskaan tiedä ja tämä vielä oli ujo ja hiljainen tyyppi mutta tajusin onneksi ettei se kerro mitään hänen hiustenleikkuutaidoistaan. Päätin pitäytyä vanhassa mallissani: kunnon epätasainen trimmaus ja väriksi tummat tyvet ja tummaa ja vaaleta raitaa muualle. jossain vaiheessa tajusin että tämä kampaaja on laittamassa niitä raitoja van päälaelle, eikä ollenkaan sivuille mutta ajattelin, että menköön nyt näin sitten täällä kertaa. Kampaamoissa on muuten surkeita lehtiä selattavaksi, minullakin oli vaihtoehtoina vain annaa, 7päivää ja seuroja. Valitsi annat, joita taisi olla peräti neljä numeroa siinä ja jokaisessa oli juttu Mikko Leppilammesta, paitsi yhdessä jossa oli juttu Peter Franzenista. Maisa ja Kaarina on muuten hyvä sarjakuva. Sivustakuuntelijana olen havainnut että moni asiakas uutterasti avautuu kampaajille oman elämänsä intiimeistäkin yksityiskohdista, mutta minä taas puhun kampaajalle kampaajan työstä koska minua oikeasti kiinnostaa eri ammattikuntien edustajien spesifi ammattitaito ja miten he sitä kartuttavat ja miten kukin yksilö ajattelee samankaltaisissa tilanteissa. Niin kuin nyt tämä minun pehkoni jota jokainen kampaaja on pyöritellyt ja pörrötellyt eritavalla ja yrittänyt mielessään kuvitella sen lopputuloksen joka siintää jossain ylikasvaneen pehkon uumenissa. Minun hiusteni leikkuussa meni noin pari tuntia, mikä on ihan tyypillistä, mutta samassa ajassa viereisessä penkissä ehti käydä kaksi miestä trimmauksessa ja yksi mummo joka halusi itsensä kammattavan teatterikuntoon vaikka ei se lavalle ollut menossa vaan katsomaan vaan. On tämä hiustenhoidattaminenkin miehille niin paljon helpompaa ja halvemmallakin he pääsevät. Ostin myös uutta hiusvahaa mukaan, saas nähdä onko se hyvää, ainakin sitä kovasti suositeltiin. Minulle tuntuu tuo hiusvaha sopivan; sen kun sitä käsiin ja sitten vähän pöyhöttää ja hyvä tulee mikä johtunee osittain siitä että hiukseni ovat hieman luonnonkiharat ja päässä on kolme pyörrettä niin karvat taittuilee mukavasti erisuuntiin. Kampaajilla on ihme hinku käyttää kampaa, itse en ole kammannut tukkaani sitten viime kevään. Ja föönistä tuntuvat tykkäävän myös oikein kovasti. Kiva tästä tämänpäiväisestä leikkauksesta tuli mutta se on ihan liian pöyhkeä ja kammattu föönin ja kamman jäljiltä. Odotankin kiihkeästi että pesukone lakkaa pyörimästä jotta voin mennä suihkuun ja pestä liiallisen laitetunoloisuuden pois.

Niksi-pirkka

Naapurissa pimputetaan toisinaan pianoa. Koska monilla on sama ongelma, kerron oman, yksilön psykodynaamisen kehityksen kannalta varmasti arvelluttavan ratkaisuni. Tämä minun naapurini vaikenee harjoituksistaan kun vastaan haasteeseen päästelemällä täysillä Bachin pianosonaattia numero 32, opus 111. Varmaan naapuri ihmettelee, miten Steinway mahtuu yksiöön mutta yhtäkaikki nautiskelee siitä onnesta, että käsialani on ihanasti sama kuin kuuluisalla Mikhail Pletnevillä. Vaan mitäpä sitä muuta kalustusta ihminen kaipaisikaan, hm?

Voi vain haaveilla

hakukonekatharsis

Pekästään tämän "jonkun ulkomaalaisen" googlen katseleminen on hämmentävää mutta kokeilkaapa sillä monisanaisia hakuja. (search nappulakin on se oikeanpuoleinen, eikä se vasenpi.)

Työsuunnitelma

Ensin kirjoitan.
Sitten kirjoitan kirjoittamisesta.
Sen jälkeen kirjoitan kirjoitustyökaluista.

Aika metaa nää tutkijan hommelit.

Doors of Perception Helsinki

Ensi viikon torstaina 6.10. The Center for Knowledge Societies ja PikseliÄHKY järjestävät Korjaamolla DOORS NIGHT HELSINKI. Tilaisuus on kansainvälisen Doors of Perception-konferenssin pienimuotoinen satelliittitapahtuma. Doors of Perception on designin, taiteen, teknologian ja yhteiskunnallisten kysymysten välimaastossa liikkuva konferenssi joka kokoontuu seuraavan kerran Intiassa vuonna 2007.
Illan ohjelmassa on 19.30 alkaen lyhyet presentaatiot Doors of Perception-konferenssin järjestelyistä vastaavalta Aditya Dev Soodilta sekä mediataiteilija Juha Huuskoselta. Presentaatioiden lisäksi järjestäjät ovat kasaamassa paneelikeskustelua johon on kutsuttu suomalaisen mediakulttuurikentän aktiivisia ihmisiä. Loppuillasta on tarjolla monimuotoisia taidepläjäyksiä, vj-meininkiä ja muuten vaan vapaamuotoista biletystä. Tietoja tulevasta tapahtumasta päivitetään osoitteessa www.pixelache.ac

Etanapostia vasta-alkajille

Blogistaniassa kiertää meemi jossa kysellään kirjeistä tyyliin lähetätkö tavallisia kirjeitä, jne. Viime viikolla istuin Anun kanssa kahvilla ja lupasin näyttää vanhoja paperille tuhrattuja sarjakuvaluonnoksiani. Mieleeni juolahti, että voisin yrittää ottaa niistä valokuvat digikameralla ja meilata ne sitten jos kuvista saa selvää. Anupa se nokkelana ehdotti että, voisinhan myös vaan pistää ne paperit postiin. Voi jumankekka, olin kokonaan unohtanut että sellainenkin muinaismuisto kun etanaposti on edelleen olemassa. Voisihan sitä ehkä koklata jos vaan osaan vielä ostaa postimerkinkin. Ja löydän kirjekuoren. Ja osoitteen. Tietty kaikkein sosiaalisin tapa on vaan mennä uudestaan kahville. Jos enää löydän niitä luonnoksiakaan mistään.

Töitä tehdessä

Olen ollut yksin kotona kolme päivää putkeen ja työstänyt eteenpäin vanhoja repliikkejä rakkaudesta. Suurin osaa niistä on aikanaan kummunnut omista todellisuuksistani ja nyt olen jo ajautunut ihan ihme tilaan. Kyyneleet valtona valuvi.
Vaikka lajityyppi onkin komedia.
Eikä tilannetta varmaan yhtään auta että lietson itseäni kuuntelemalla Carly Simonin suurinta patetiaa Coming Around Again.

"Särkyneessä sydämessä on enemmän tilaa."

Samalla näen itseni ulkoapäin ja naurattaa.