Romanttinen komedia

Eilen tuli FST:ltä kiinnostava ohjemanpätkä jossa kaksi tukijaa analysoivat romanttista komediaa lajityyppianalyysin ja osin feministisen luennankin kautta (valitettavasti en muista ohjelman nimeä enkä enää sitä löytänyt). Uusin trendi romanttisissa komedioissa on se, että niissä esiintyy usein onnellinen homopari edustamassa hyvää parisuhdetta, ikään kuin malliksi pääparille jotka vasta ovat löytämässä toisensa hankaluuksien keskellä. Homopari siksi, että romanttiset komediat kuitenkin ajavat heteronormatiivista asiaa ja "parhaan parin" on oltava se mies-naissuhde, hehän jäisivät komediallisine kommervenkkeineen kakkoseksi jos heidän suhdettaan peilattaisiin jo onnellisen toisen heteroparin kautta.

(Heti tulee tietenkin mieleen poikkeus D.E.B.S. on kieli poskella tehty romanttinen toimintakomedia, jonka pääparina on naispari.)

Kaikesta normipönkityksestä huolimatta olen suuri romanttisten komedioiden ystävä. Kahtena elokuvana ylitse muiden nousee Kuuhullut (Norman Jewison 1987) ja Aamiainen Tiffanyllä (Blake Edwards 1961).


Sen minkä eilisen ohjelman tutkijat lajityyppianalyysissään unohtivat on, että lähes aina romanttisen komedian aivan loppumetreillä toinen päähenkilöistä pitää (palo)puheen, jossa hän on ymmärtänyt jotain syvällistä rakkauden olemuksesta ja/tai rakkauden kohteestaan ja/tai omasta rakkaudestaan. Äänen lausuttu totuus on se viimeinen käänne jonka jälkeen voi seurata onnellinen loppu.

Minä aina haukon henkeäni kun Paul Varjakilta (George Peppard) loppuu kärsivällisyys ja Holly Golightley (Audrey Hepburn) saa kuulla kunniansa siitä kuinka elää itse luomassaan häkissä, tai kun Ronny Cammareri (Nicholas Cage) vaahtoaa ihmisten ja rakkauden epätäydellisyydestä: We are here to ruin ourselves and to break our hearts and love the wrong people and die.