Siniset illat 2004

Schizoa taas peesaan ja teen oman vuosilistani, 2004.

- Tein ensimmäisen tuotantoon menevän tv-käsikirjoitukseni (versio 1.0) yhdessä kollegani kanssa
- Kirjoitin puolituntisen näytelmän yhdessä kollegoideni kanssa
- Näyttelin ensimmäisen kerran näyttämöllä yleisön edessä
- Kävin Bremenissä, Lontoossa, Madridissa, Tallinnassa ja Ruotsin aluevesillä
- Nautin kuukausipalkkaa
- 2 eri rakastajaa, sitä varsinaista superchikoa tai -chikaa ei kuitenkaan ole vielä löytynyt. Eiku kolme, tavallaan... (kaikkea ei kehtaa kertoa)
- 1 sydänsuruntapainen joka aina tulee olemaan ja menemään, veikkaan. Bittersweet. Olkoon niin :-)
- 1 täydellinen pettymys ja luottamuksen menetys joka aiheutti kuukausien ahdistuksen.

Tutustuin moniin uusiin upeisiin ihmisiin, mutta yksi ystävyys kariutuikin. Naurua ja kyyneleitä. Saavutuksia. Opinko mitään? Vähän uutta itsestäni ja vähän enemmän mutta ei vielä tarpeeksi ammatissani. Oli ihan hyvä vuosi. Paljon parempi kuin 2003.

Stadin makeimmat pikkuhousut

(Schizoon viitaten)

Hatuttaa

Mulla on tosicooli tummansininen perintöhattu (r.i.p. rakas ukki) mutta olen hieman epävarma, että ilkeänkö se päässä kulkea kaupungin kaduilla. Antakaa siis sivulle osuneet surffailija vähän stailistineuvoo:

Leenan hattulook on:

a) Esteettinen floppi
b) Älyttömän magee!
c) Kaikki pukee mikä peittää
d) Kaikki kauniin kaunistaa
e) Jaa-a, sirkus on taas tullut kaupunkiin
f) Kamalaa! Silmiin koskee!
g) Parempi säilytellä sitä hattua ihan vitriinissä vaan
h) Etpä tartte sateenvarjoa jos toi päässä kuljet

Hengähdystauko

Pyykkikone luukuttaa. Kotona taas! Hetken. Kaapissa homeista leipää. Olin unohtanut patterit normaalilämmölle joulun ajaksi, ja komea kiinanruusuni oli kuivahtanut pahanpäiväisesti. Sen lehdet valuivat vetelinä runkoa myöten. Voihkin niin kauan että Mikakin tajusi että tämä on tragedia. Juotin kukkaa yli äyräiden ja ihme - sen lehdet saivat takaisin kimmoisuutensa. Tiedän kokemuksesta, että se jatkanee elämäänsä mutta lehdet oudosti kupristuneina.

Mietin joulun aikana, voisinko joskus asua Lapissa, Mikan kotikylillä. Edellyttäen tietysti, että voisin tehdä töitäni siellä. Kuvitushommat ovat onneksi etätyötä muutenkin. Kylillä asuu kyllä monen alan taiteilijoita, joten en olisi kummajainen. Joitakin Mikan kavereita, nykyään meidän yhteisiä, on muuttamassa sinne takaisin. Joku ystäväkin siis olisi jo valmiiksi. Lumitöitä, pimeyttä, kelkkahaalareita, itikoita, Ounasjoen kevättulvia, revontulia, itsemurhia, lasketteluturisteja, lumimyrskyjä, tulipalopakkasia, yöttömiä öitä, ihmisiä jotka arvostavat empimättömyyttä, käytännöllisiä käden taitoja ja kovaa fyysistä työtä. En tiedä. Ehkä. Mutta tiedän, että kaipaan ympärilleni tuttuja kasvoja ja sukulaisia ja ystäviä ja uusia tuttavuuksia ihan yhtä paljon kuin luontoa ja tilaa ja hiljaisuutta.
Olisiko rikas sosiaalinen elämä mahdollista siellä?

Anivarhain huomenna starttaa bussi Pietarin Uuteen Vuoteen.

Mikko Piru

Ärsyttäviä on tilanteet joissa maailma vilauttelee väriskaalojaan eikä voikaan enää mustavalkoisesti esim. ihailla tai varsinkaan halveksia jotakuta. Niinkuin tää Mikko Alatalo, Akko Milatalo, pirun tyhmä ja ruma keskustalaispoliitikko joka on "säveltänyt" vain jonninjoutavia haistapaska-ralleja ja jolla on vielä maailman karseimmat rillit ja villapaidat. Niin se on jossain vaiheessa sekin nähnyt hetkellisen kirkkauden ja tehnyt yhden suomalaisen populaarimusiikin ihannimmista lyriikoista. Jäätelökesä.

Nyt pitää inhottaa ja puistattaa vähän vähemmän. Voi että!

May 6, 2005

Se on tulossa. Don't panic. Minä olen kyllä jo aivan täpinöissä. Älkää pilatko sitä. Älkää pilatko sitä. Älkääpilatkositä.

sanojen funktionaalisuudesta

My Typon seksivastaavana tartun taas kerran aiheeseen rehevään. Jääkaappimagneettirunous. Se alkaa yleistyä suomessakin. Oi, nuo viattomat ja kauniit yksittäiset magneettiset sanat jotka on tarkoitettu pienten runojen ja mietelmien rakenteluun. Mikä siinä onkin ettei terve aikuinen ihminen saa niistä aikaan mitään mikä ei olisi jollain tapaa perverssiä? Näkemäni magneettirunot ovat järjestään sellaisia, että ne pitää sotkea jos äiti tulee kylään. Mitä härskimpi runo sitä parempi. Vaikuttaakohan runon sijainti nimenomaan jääkapin ovessa jotenkin kinky teemaa ruokkivasti? Kylmä — voihan se olla "emäntä" muttei se seksikästä ole, niin.

Kyliltä päivää

Mika lähti kaatamaan puita mummilansa ajosiltaa varten. Tämmösen päivän valkkasi. Ilmassa on paitsi kaikki se lumi jota himmeä taivas pukkaa, myös se minkä myrskynpoikanen nyt tuivertaa uudestaan ylös viime päivinä kasautuneista kinoksista.

Näin eilen verenkarvaan auringonlaskun läheisen Levi-tunturin huipulta. Vai oliko auringonnousu, tai missä vaiheessa jälkimmäinen muuttui ensimmäiseksi. Jos olisin sivakoinut rinteisssä yksin, olisin varmaan ajatellut että ehkä laskettelu on ihan mukava harrastus, mutta kun ympärillä oli toisia joilla näytti olevan huomattavasti hauskempaa. Sen jälkeen oli kyllä nautinnollista mennä saunaan ja syödä kalaa ja käydä kyläilemässä.

Tunturi on aikaa sitten saanut pälvikaljunsa ja työllistää nyt pari kylällistä lappilaisia jotka muuten joko muuttaisivat etelään tai ajaisivat kaiket päivät keppanapäissään kelkalla (nyt he tekevät sitä vain iltaisin ja viikonloppuisin). Sikäli 26 hissiä, kaamosta uhmaava valaistusjärjestelmä, loputtomat skimbavideot, muovimukit ja anismunkit sekä tuoksuva, kimmeltävä ja humalluttava after-ski-atlantis kukkulan juurella ansaitsevat paikkansa. Eikä mun sovi unohtaa, että itse kasvoin erään toisen laskettelurinteen vieressä ja sahasin sen kolmea rinnettä uskollisena halki 80-luvun toppatalvien.

No, tästä kaikesta huolimatta, onhanseihankäsittämätöntäenergiantuhlausta.

Kuten niin moni muukin asia.

Kissanaisen tunnelmia

Suomen paras käsikirjoittaja ja dramaturgi ei teilannut käsistämme, suuret linjat kunnossa, dialogi hyvää. Heti uuden vuoden jälkeen alkaa kuitenkin uudelleenkirjoituskierros jossa asioita terävöitetään ja kohtauksia karsitaan. Tämän palautteen jälkeen on tosi hyvä olo jatkaa. Tuskin maltan odottaa että saa muita hommia alta pois ja pääsee taas kirjoittamaan.


Eilisellä työpäivällisellä ravintolan käyntikorttiin oli painettu mietelause:
"Hyväksyn itseni ja toiset sellaisina kuin olemme juuri nyt."
Mietelauseen opetus: Juuri nyt minulla on kaksi kissaa ja Heidillä ei ole kahta kissaa. Se tulisi hyväksyä, piste.

Heidi siis tuli tänään takaisin suomeen ja nähtiin heti. Oli kivaa. Heidi on Heidi, eise mikskään Lontooks ollut muuttunut. Heidiin voi luottaa. Ja saahan se toki kissansa takaisin, vaadin itselleni ainoastaan oikeuden esittää marttyyriä tilanteessa. Eikä huolta en mä koskaan kauaa jaksa marttyyroida.
Ainakaan samasta asiasta.

Heippa UK, kivaa oli!

Mä olen ostanut reippaat 30 kg kirjoja. Niitä pakkailen kahteen laukkuun. K. tuli kylään ilman matkalaukkua ja lähtee tänään iltakoneella ja vie osan kirjoista mukanaan. Hyvä niin, suurkiitos K:lle. Mihinkä sitä muuten ystäviä tarvitsee kuin kirjoja kantamaan?
Nämä viime päivät ovat olleet hysteerisiä. Muutaman kurssikaverin kanssa laukkasin kaupungilla plus tietysti K:n kanssa museoissa ja ratsaamassa kauppoja. Yksi kurssikaveri ryhtyi rakkaudentunnustuksiin asti, mikä oli vähän rasittavaa. En osaa sanoa oliko kyse ihan persoonakohtaisesta kiintymyksestä vai oliko kenties kuullut huhuja vapaamielisistä skandinaaveista. Mielestäni selvisin pakittamisesta kunnialla. Suomihan ei ole Skandinaviaa. Noin muuten harmittaa lähteä nyt, paitsi että mutsi kaipaa lasta kotiin jouluksi.
10 viikkoa opiskelua LSE:ssä oli erittäin pop, mutta sen päälle olisin tarvinnut kuukauden verran aikaa koota ajatuksia ja kerätä materiaalia kirjastossa. Nyt siihen ei jäänyt yhtään aikaa, koska koulun loputtua olen kulkenut kaupungilla. Koulun kestäessä ei huvittanut tehdä juuri mitään muuta ja jotenkin ajattelin että olisi vähän pöllöä jättää kaikki näyttelyt, konsertit ja muut väliin. Lopputulemana kumminkin on, että Lontoo on kivempi asukas-moodissa kuin turisti-moodissa ihmiselle joka ei ole etenemisissään ja päätöksenteoissa erityisen tehokas. Mutta, juu, huomenna on Leenan kanssa treffit stadissa. Jännittää vähän, jos Leenalla on juristi mukana. Neuvottelut kissanhoito-oikeuksista voivat osoittautua hankaliksi.

Lepoa ja laiskottelua

"Kuntaliiton suunnittelujohtaja Reijo Vuorento ehdottaa alle 25-vuotiaiden ohjaamista pakkotöihin kolme kuukautta kestäneen työttömyyden jälkeen.
Aamulehden haastattelussa Vuorento perustelee näkemystään sillä, että Suomessa työtön nuori voi lorvailla tukivaroin, kun taas Ruotsissa nuoren on mentävä avustustöihin työttömyystukea saadakseen." (HS verkkoliite, 19.12.)

VOI LORVAILLA TUKIVAROIN — Siitähän kaikki nuoret haaveilee. Paskiaiset. Yhteiskunnan elätit. Voihan voikukka, kuka noita Vuorentoja oikein päästää päättämään ihmisten asioista kun perusasenne on se että TYÖTÖN = LAISKA. (Ja laiskuushan puolestaan on rikos ihmiskuntaa vastaan.) Oppiipahan nuoriso mistä kana pissii kun ne joutuvat tekemään ilmaiseksi tai nimellistä "bonusta" vastaan samoja töitä joista muut saavat rehellistä palkkaa.

Itse olin työttömänä yli vuoden. Tein kokoajan jotakin; kirjoitin väitöskirjan tutkimussuunnitelman, itseopiskelin alani teoriaa ja työkaluja, tein mediataideprojekteja (joista saadut havainnot päätynevät väikkäriini) hain hommia ja kirjoitin apurahahakemuksia yksin ja muiden kanssa hankkeita suunnitellen, että voisin virallisesti keskittyä väikkärin tekoon jne. jne. Työttömyyteni aikana syntyi ystävän kanssa tuotantoidea, joka nyt on jo palkittu ja rahoitettu, ja tuotantotiimissä tulee olemaan yli 50 henkeä.

Mut mä olinkin yli 25-vuotias, huomauttaa Vuorento.

Perjantai

Viikon paremmalla puolella -lista

Huomenna starttaa kyyti pohjoiseen. Takana superviikko: olen pistänyt asioita järjestykseen.

Nukahtamisvaikeuksia 0
Otettuja lakisääteisiä vakuutuksia 1
Stressiunia 2
Loppuun tehtyjä tilaustöitä 3
Asioituja virastoja 4
Nauruja niin että tulee kyyneleet silmiin 5
Puheluita (vain) 6
Täytettyjä lomakkeita 7
Turhia yrityksiä soittaa Kelaan 8
Laulettuja lauluja 9
Öisin palelevia varpaita 10

Pallon käsittelystä

Sain vihdoin käsiini Suomen Kuvalehden taannoisen numeron (49/04) jonka kannessa komeilee teksti: "Halosen linja: Pallo hallussa, ulkopolitiikka ei". Vesikansa kirjoittaa, että maailmanparantaja on "kriittisimpien tarkkailijoiden" mukaan jättänyt perinteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan suorastaan rempalleen. Halosen mukaan taas valtaosa maailman kriiseistä johtuu alikehityksestä, demokratian puutteesta ja ihmisoikeusloukkauksista, eikä vanhan kaltaisella ulkopolitiikalla enää kyetä ratkaisemaan tällaisia ongelmia. Vesikansa lataa: "Kansainvälistä politiikkaa harjoitetaan yhä selvemmin raadollisen realismin ja suorastaan voimapolitiikan pohjalta. Halosen kannattaman laajan yhteistyön maailma vaikuttaa yhä kaukaisemmalta haaveelta." Mikä johtopäätös tästä pitäisi tehdä? Että sen eteen pitäisi lakata työskentelemästä ja alkaa ajaa vain omia etuja kuten kaikki muutkin?

Globalisaation oikeudenmukaisuuden edistäminen on aivan varmasti hidas ja vaikea prosessi. Sen puolesta työskennellessä saa takuulla paljon vihamiehiä. On vaikea arvioida, mun ainakin, kuinka hyvää työtä Halonen on näiden asioiden eteen tehnyt, etenkään kun ei ole kauhiast vertailukohtia (ainakaan Suomen presidenteissä). Joka tapauksessa on huomionarvoista, mutta ah niin ennalta arvattavaa, että juuri tämän työn tekemisestä Halosta nyt aletaan kritisoida.

vapaus, versio 3.0

Kalkkunat kävivät extratehokkaassa solariumissa ja samalla karisi marjapuurot rinnuksilta. Tällä tyylillä kotkotellaan nyt jonkin aikaa.

under construction

my typo_ on tällä hetkellä kosmetologilla, manikyyrissä ja solariumissa mikä saattaa aiheuttaa tilapäisiä häiriöitä ulkomuodossa.

Sietämättömiä ongelmia

Kahvilassa salakuuntelin nuorta miestä joka haukkui yhtä lempileffoistani, Olemisen sietämätön keveys (Philip Kaufman, 1988 ). Hän "ei pysty samaistumaan päähenkilöön jonka ongelma on se että se saa liikaa pimppaa". Voihan sen niinkin nähdä. Nähtävästi. Onhan se toki kirottu riesa jos saa sekä Juliette Binochen että Lena Olinin näköisiltä friiduilta.
(Kumman kaa oisit jos ois pakko?).

. . .
Hittoako tuohon sivupalstan tilaston "1 blondi" tilalle nyt pistäisi kun vaaleiden raitojen sekaan ilmestyi tänään punaisia raitoja. 1 Marianne-karkki?
(Vastaantulijoiden ensi reaktiot on olleet myönteisiä: "oi sä oot kaunis" tuli kahdesta ensimmäisestä suusta. heh heh, oli ihan pakko kertoa retostaa.)

Nevis presidentiksi

Lontoossa alkaa olla kylmä. Strategisiin paikkoihin parkkeeranneita kodittomia, kouraojoisia miehiä näkee säiden viiletessä yhä useammin. Tarkkaan ottaen koura ei ole ojossa, vaan vain esillä, nurinpäin käännetyn lippiksen tai pipon vieressä. Ei mitään tunkeilua ja mankumista, kadunrajassa istuvat miehet on vaivattomampia ohittaa kuin jalkakäytävien mainosständit.
Yksi tuttu ei osta luomuviljeltyjä, koska ’niistä ei voi varmasti tietää onko ne luomua.’ Samaa logiikkaa noudattaen ei saa antaa rahaa maassa istuvalle ihmiselle, koska sehän voi olla huijari. Vaihteeksi Tuomas Nevanlinna on kuitenkin oikeammassa kuin varmuudesta inttävien suoraselkien puolue:
ANNA AINA KUN PUMMATAAN.
Sävy on kevyt, mutta sydän syystäkin raskas. Briteissä elää Helsingin verran kodittomia ihmisiä.

Yksin kotona

Olimme viikonloppun Jyväskylässä vanhempieni luona. Minä palauduin äsken Helsinkiin, mies otti pikajunan pohjoiseen. Mäkin lähden ensi perjantaina. Mutta vielä on töitä.

Vierailimme vanhan ystäväni luona. Olemme viimeksi tavanneet yhdeksän vuotta sitten. Olimme lukioaikana ylimmät ystävykset, sitten jokin meni vikaan, ehkä vain se että yritimme luoda liian tiiviin kahdenkeskeisen maailman. Sellaiset kai tuppaavat jossain vaiheessa puhkeamaan. Yritimme pitää yhteyttä opiskeluaikana mutta ei se oikein enää toiminut. Nyt ystävättärelläni on mies ja talo ja kaksi pientä lasta, ja kaikki kiusaantuneisuus väliltämme näköjään pois pyyhitty. (Ainoa minkä yli olisi voinut hypätä oli esittelykierros uudessa kämpässä, sisustuksesta ja remonttiratkaisuista keskusteleminen on mulle lähinnä mykistävä tilanne). Kolmevuotias tyttö tunki jalkansa helmiäiskoristeltuihin kukkaroihin ja väitti olevansa siten hevonen. Hän kävi puristelemassa äitiä ja minua tisseistä ja nelisti vinhaa siksakkia pulputtaen taukoamatta. Iskä kokkasi, toimi kiipeilytelineenä ja selitti taukoamatta joviaaleja juttujaan, me kaikki puhuimme itsemme väsyksiin, paitsi viisikuukautinen poika joka tarkkaili illallispöytää tummilla silmillään, kertaakaan älähtämättä. "Ainakaan ei ole koskaan tylsää tai edellisen kaltaista päivää", summasivat vanhemmat. Lopuksi tytär syöksyi pää edellä sohvan kulmaan ja desiblelit nousivat kattoon. Siinä vaiheessa tajusimme että taitaa olla viisainta päästää lapsiperhe rauhoittumaan iltapuhteisiinsa.

***

Parvella on niin pölyistä ettei siellä voi enää nukkua.

Missä ois hyvät tantsut?

En ole tänä vuonna pikkujouluissa hummannut — mieleni halajaakin pitkästä aikaa kunnolla bailaamaan paikassa josta löytyisi tanssitaitoista väkeä. Jos tanssi on pystysuora ilmaisu vaakasuorasta halusta, niin kuin väitetään, tulee mieleen että suomalaista perusheteroa ei pahemmin "matress mambo" taida kiinnostaa, se verran jäykkää on jalkojen siirtely tanssilattialla, lanteista nyt puhumattakaan. Koska en jaksa erikseen kyttäillä jotain spesiaali-klubi-iltoja, pitänee mennä bilettämään jonnekin homoravintolaan; niissä käy tanssitaitoisempaa porukkaa ja ne on muutenkin ihastuttava näky. Siinä melkein spontaanisti purskahtaa laulamaan Ascot gavottea:

Ev'ry duke and earl and peer is here
Ev'ryone who should be here is here.
What a smashing, positively dashing
Spectacle: the Ascot op'ning day.

Mahtuu toki homomestoihinkin rautakankensa. Seiniin nojailee aina rivissä suoraselkäisiä komakoita punttisalipoikia lihakset pullistellen ja on kuin ei oiskaan. Välillä tekisi mieli mennä jonkun luo ja sanoa rennosti lespaten kuin suomenruotsalainen ratsuväkijääkäri: LLLLLEPO!
Anyway, jengi osaa jorata, ja on muutenkin nykyisin niin mixed että linnut ja kalat lentävät sujuvasti samassa vedessä. On tässä maassa sentään jotkut asiat menossa parempaan suuntaan.

yön hengetär

(oho, tuli yöllä piiperrettyä jotain bloggeriin mut eihän se suostunut tätä julkisemaan. menisköhän läpi päivänvalossa)

Omituinen insomnia on vaivannut koko viikon. Nukun vain joitakin tunteja per yö, silti en tunne itseäni erityisen väsyneeksi. Päivän lisätuntejahan voisi tietysti käyttää kimppuun ryntäävän deadlinevyöryn helpottamiseksi mutta työntekoon olen liian levoton. Pelkään että kesken jotainmitävaan purskahdan laulamaan Barry Whitea kuin joku pirun Ally MacBeal -hahmo. Kissat on jo saaneet tuta serenadeistani mutta ihme kyllä ne ei ole vielä valittaneet eläinsuojeluyhdistykseen.

Levottomuuteen kirottu uutukainen Ämpäri @kasa on tarjonnut oivallisen puuhamaan. Olen nähnyt valon mp3-blogien muodossa. (voisiko ämpärin saada erikseen pamaukseen?)

Yuletide boing boing

Uuden median käsikirjoittaminen on tavallaan myös koodaamista ja ohjelmistosuunnittelua. Joululomakin mennee sujuvasti meta-dataa suunnitellessa. Tulee meta-loma. Käyhän se multa. Eilen onnistuin hienosti yhdistämään työnteon ja kahvitauon.

Mindy taasen tunnelmoi hholvikhaareensha viritettyjen jouluvalojen hämyssä. Minun ei paljon tarvitse jouluun valmistautua kun koristeet on ripustettu esille jo vuonna ysikuus. Turhaa niitä sirrellä minnekään välikuukausiksi, säästyypi energiaa muuhun. Enkuli ja lumiukko siis saavat killua nastoistaan satoipa sitten lunta tai vettä. Muita joulukilluttimia ja hilluttimia ei tänne tule! Semminkin kuin tällaisen artsifartsi pimun kuin minä suorastaan kuuluu nyrpistellä koko joulutouhulle – kts. logo sivubannerissa (virallinen statement). Epävirallisesti, ihan näin meidän kesken, ois gyl ehkä ihan nastaa jos ois holvikaari ja kitch-valot.

How rich are you?

http://www.globalrichlist.com/

Entä jos kaikki vihaakin sitä?

En todellakaan odota joulua vaan odotan pelonsekaisin tuntein palautetta käsiksestä. Kollegan kanssa vedetään paniikkeja vuoronperään ja yritetään sitten rauhoitella toisiamme mitä ihmeellisimmin argumentein. Samaan aikaan käsiksellä pitäisi leikkiä - assosiatiiviseen dramaturgiaan perustuvana vuorovaikutteisena pläjäyksenä, sitä voi lähestyä monella tapaa. Olemme käyttäneet repliikkejä esim. ennustuskoneena arpomalla lauseita Major Arcana ristiin. Mitä ilmeisimmin siis tällä hetkellä muka uskottelen itselleni että pelkkä seksisuhde ei riitä, pitää olla muutakin, mutta tosiasiassa jonkun pitäisi tulla ja komauttaa pannulla vähän todellisuudentajua mun otsaan. Tulevaisuus: "Rakkauteni on helvetin seitsemännellä kehällä." Täsmälleen oikein! Kyllä siitä paperikasasta siis ainakin johonkin on.

Lopullista totuutta odottaessa epävarma kyllä aina löytää vahvistusta mistä tahansa hömpästä jota saa eteensä googlattua:


LOVERS "the synthesizer of dualities, polarities, and opposites"
You have extraordinary gifts working with people of all ages. You can access your deep understanding, application, and synthetical abilities dealing with the concept of paradox, polarity, and opposition. Relationships are an important focal point for personal growth and development-- you need to feel things changing in a relationship. You have the ability to do multi-level thinking. You have great insite and perception of what is going on with people.

which major arcana of the thoth tarot deck are you? short, with pictures and detailed results brought to you by Quizilla

Loksahdusta odotellessa

Piirsin tänään serkkutyttöä. Yleensä kun piirrän mallia, odotan tiettyä loksahdusta, tunnistuksen hetkeä. Että NYT kuvaan saapui jokin olennainen piirrettävästä henkilöstä. Usein se tulee (ja tuhoutuukin) nenän tai huulten kaaren tai kulmien syvyyden hädin tuskin havaittavassa muutoksessa. Tänään sitä loksahdusta ei tullut. Hion, jyystin, pyyhin, kavensin, pullistin. Lopulta en nähnyt kuvassa mitään havaittavaa vikaa (paitsi että hiukset jäivät kasvojen ihoon nähden liian vaaleiksi). Se oli hieno kuva mutta se ei näyttänyt serkkutytöltä.

Söpön 14-vuotiaan piirtäminen on todella vaikeaa. Tasainen iho (näppyjä ei voi piirtää), vaaleat silmät, säännölliset pehmeät piirteet, arka hymy. Rattoisaa oli jutella neidin kanssa. Hän sanoi että hänkin haluaa kuvittajaksi. Matikkalinja stressaa.

Otin hänestä muutaman valokuvan, ehkä niiden avulla tahkoan eteenpäin näköisyyden hetteikössä. Ovatko hänen huulensa sittenkin aavistuksen verran kapeammat? Silmät lempeämmät? Miten tehdään silmistä lempeämmät?

suomisuomisuomi

Ollaanpas sitä täällä isänmaallista sakkia kun itsenäisyyspäivän huomaa iTunesin kaupastakin. -->

Katsaus päivän tv-ohjelmatarjontaan:
Verlan ilmataistelu
Karjalaisten evakkotie 1/2
Karjalaisten evakkotie 2/2
Sodan ja rauhan liitto
Sotaveteraanien juhlakonsertti
Väinö Linna - Elämää pumpulissa
SF-tarina: Tuntematon sotilas
Kymmenen Presidentin Kenraali
Itsenäisyyspäivän paraati Mikkeli
Tuntematon sotilas
Jatkosota - talvisodan seuraus
Vaaran vuodet 1944 – 1948
Neljä kertomusta helvetistä
Yhteensä siis lähes 12 tuntia sotakamaa kolmella kanavalla.

Ihan kainosti ja vaatimattomasti nyt tässä ehdotan, että olisiko mitenkään mahdollista tämän maan jo toeta sotatraumoistaan ja siirtyä itsenäisyyspäivän juhlinassa sotakeskeisyydestä ja ylevyydestä esimerkiksi ilonpitoon?

Repent sinner, repent!

Apua minä hullu tilasin kaikki 6 kautta Xenaa DVD:llä (vaikka minulla on jo yksi puolikas kautta ennestään, eli nyt se on mulla tuplana) mutta hinta oli niin halpa ja dollarin kurssi edukas. Nyt ne kannatti ostaa jos meinaa joskus ostaa (seli seli).

Katumusharjoituksena:
- huuhtelin kasan likaa jonka alta löytyi vuori lautasia ja haarukoita. Tiskasin ne.
- roudasin vieraspatjan kellariin (se alkoi jo juurtua kiinni mattooni)
- vein roskat, 3 erää, ja vaihdoin kissanhiekat
- imuroin Augeiaan tallit eli kotini
- imuroinnin jälkeen kissa oksensi karvapallonsa sängyn alle. Pesin oksennuksen.
- pesin kaksi koneellista haisevia riepuja ja rispustin ne kuivumaan (pyykin ripustaminen on yäkyäk-listani kärkisijoilla. no kyl nää muutkin tässä listatut on).
- järjestelin kotialttariani eli kirjahyllyä
- pesin kylppärin lattian siihen liisteröityneestä kissanhiekasta
- avasin vihdoin n. kahden kuukauden aikana saapuneen postin, järjestelin ne asiaankuuluviin paikkoihinsa ja maksoin erääntyneet laskut.

Toimintamusana toimi hyllyn perältä löytynyt garbagen vanha kunnon Version 2.0, ei ole menettänyt mitään energiastaan se. Ei.

Eli, olenko nyt saanut synninpäästön ostoksestani? Sitäpaitsi, vetoan siihen, että ehdoton sääntöhän kuuluu, että veronpalautus on pakko käyttää johonkin täysin järjettömään. Minä kulutin ruhtinaallisen veropottini Xenaan ja siihen, että kävin Espanjassa asti nussimassa. Voiko mitään tolkuttomampaa keksiäkään?

Vielä on kuitenkin piru irti. Toinen kissojen palloista on kateissa. Aivan kamalaa!

Minäkin haluan kehua

Harvoin olen ollut näin ilahtunut Finlandia-palkinnosta. En ole lukenut Runoilijan talossa -romaania mutta kylläkin pari Sinervon runokokoelmaa. Toivottavasti runotkin saavat nyt lisää lukijoita. Sinervo opetti meitä kirjoittajakoulussa. Jotkut ihmiset innostavat olemalla hehkuvia ja innokkaita, hän innostaa syventyneisyydellään. Tunneilla syntyi hiljainen, käsinkosketeltava tunnelma, että nyt ollaan tekemisissä todella mielenkiintoisten asioiden kanssa. Hänen paneutuneisuutensa kieleen välittyy etsivänä suhteena sanoihin, taukoina, rytminä sekä runoudessa että puhekielessä. Pidän hänen tavastaan olla koskaan antamatta automaattivastauksia, vaan jäädä ajattelemaan luokan edessä, siinä voi melkein tuntea kuinka jotain liikahtelee, ja sitten melkein tuskallisesti vastaus muotoutuu siinä todistajien edessä. Hieno nainen, hieno runoilija, ilmeisesti myös hieno prosaisti.

150 sivua hyvää luettavaa

Olen tässä makustellut sitä tosiasiaa, että tuli kollegan kanssa pullautettua ulos vuorovaikutteisen tv-draaman käsikirjoitus. Kyseessä on ehdottomasti suurin käsis/kirjallinen teos jonka olen ikuna tehnyt. Lisäksi siitä (tai lopullisesta tuotantokäsikirjoituksesta) tulee merkittävä liite väikkäriini. Se sitten joskus. On tässä siis sentään jotain saatu aikaiseksi.

Loppupäivien kirjoitusrupeamat oli niin intensiivisiä, että ihan aidosti pelkäsin että otan ja juoksen ratikan alle tai hyppään alas pitkältäsillalta — vain koska päähenkilöillemme tapahtuu jotakin senkaltaista. Elin heidän maailmaansa paljon voimakkaammin kuin oikeaa. Heidin kissat toimivat loistavina avustajina kuunnellessaan repliikkien lausuntaa. Jos kissakin juoksee pois kesken lauseen, kannattaa vielä hieman miettiä että onkohan se nyt hyvä vai ei.


Aamulla kun seisoin parvekkeella silmä teki temput. Ihan kun pihalle tyrkätyn joulukuusen ympärille olisi joku väsännyt lumesta maassa maakaavan ukon. Näytti siltä kun joku tyyppi olisi surmattu iskemällä joulukuusi rinnasta läpi. Aika tyylikästä.

Havaintoja hiilestä ja piirtäjästä

Piirrän serkkutytöstä muotokuvan ensi viikolla. Kasiluokkalainen on tulossa tiistaina näyttämään söpöä naamaansa. Haluan piirtää oikeasta mallista enkä valokuvasta, koska se on musta antoisampaa ja sitä paitsi ajattelin, että voisi olla serkullekin mielenkiintoista käydä meidän työhuoneella, hän kun on itsekin yhdenlainen taiteilijanalku.

Tänään pakotin työhuonekaverini R:n istumaan mallina, jotta saisin taas tuntumaa siihen mitä se mallin piirtäminen oikein olikaan. En ollut aikoihin pidellyt hiiltä enkä säämiskää. Hiili on pehmeää ja kovaa yhtä aikaa, pölisevää, haurasta. Siinä on puun tuntu jäljellä, se hiipuu nopeasti sormissa niin kuin liekeissäkin. Se kulkee vahvana ja sävyisänä huokoisella pinnalla, mutta ilmiantaa paperille alustan epätasaisuudet. Säämiskä pyyhkii hiiltä, mutta jättää vähänkin likaannuttuaan tuhnuisen jäljen. Säämiskässä on yhtä aikaa hienostunut ja navettamainen tuoksu. Itse asiassa kultivoitunut on hyvä sana kuvailemaan säämiskää, kun cultivate viittaa myös maanviljelyyn. Tuntui hyvältä, oudon helpottavalta työskennellä näillä tutuilla välineillä.

Eräs asia (möykky, köntti, solmu) on viime aikoina painanut mua, vienyt voimia eikä ota seljetäkseen. R, herttainen ja hulvaton nuori nainen näytti mun piirroksissa vanhemmalta, sisäänpäinkääntyneeltä ja vähän piinatulta. Piirroskasvoille oli siirtynyt mun tunnetilani.

Ällistymistä arkkitehtuurista

Linkin takana on Ivrean webi-materiaalia kurssille ”Builidng as Interface”. Kävin eilen viimeistä edellisen keskustelun Lontoo-proffani kanssa ja tänään, neuvojen mukaisesti, luen Marshall Bermanin All That Is Solid Melts Into Air – The Experience of Modernity. Kainona tavoitteena on ymmärtää, mistä puhutaan ja mitä tehdään kun puhutaan ja tehdään modernismia. Modernia? Modernisuutta?
Ivrean kurssimateriaali tarjoaa katseltavaa ja mahdollisesti myös arkkitehtuurista käsin tulevan näkökulman materiaaliseen ympäristöön – näkökulma, josta toistaiseksi olen kohtuullisen pihalla. Erittäin kutkuttavaa, että nenän edessä olevat isoimmat asiat voivat pysyä huomaamattomina ja kiinnostusta herättämättöminä, tässä tapauksessa mulle, materiaalisen kulttuurin ja sen estetiikan tutkijalle, rakennukset.
Tietysti vielä enemmän kuin rakennukset, nyt kiinnostaa, mitä arkkitehti ei näe jos luonnonlain kaltaisesti isoimmat asiat pysyvät huomaamattomina?

art art art

Seuraava ei ole runo vaan taik:n näyttelykalenterin otsikot:


Kakku taiteena

Tuttuja vai tuntemattomia?
Protect

Hengenvetoja
Mielikuvitusystäviä
Keijufilosofiaa

Ensilumen jälkeen
Cha

Seinät puhuvat seinät
Kangastus

Rien – Is That All?

mä en kestä enää

"Kuukautiset ovat naiselle luonnon keino uudistua uutta elämää varten." Voi helvetti, mä voisin tappaa sen terveyssidemainoksen copywritterin hitaasti kiduttamalla. Kuukautiset ovat naiselle luonnon keino ajautua parvekkeelle ja hypätä alas. Taas on mennyt päivä ihan hukkaan aina menkkojen kunniaksi esiin paukahtavan migreenin kanssa. Harmittaa.

Lesbopareilla kuukautiskierrot usein synkronoituu toisiinsa niin että kumpikin kärsii menkoista samaan aikaan. Se on jotenkin aika hellyttävää mutta voi olla myös aivan helvetillistäkin jos toisesta nousee piru pintaan ja toinen herkistyy loukkaantumaan aivastuksestakin. Siinähän sitten ollaan verisinä ja vihaisina.

Britit osaa

Todistan taas hitauteni tai vähintään trendijättöisyyteni paljastamalla etten ole lukenut Harry Pottereita, tai nähnyt niistä tehtyjä elokuvia ennen kuin tänään kun katsoin Azkabanin vangin. Syy miksi sekin edes nyt vihdoin tuli katsottua voisi olla pelkästään se, että kaipaan hyviä näyttelijänsuorituksia ja britteihin mahtuu loistavia näyttelijöitä ja niiden parasta kermaahan esiintyy Potter-leffoissa pilvin pimein. Toisin kuin hollywoodin kollegansa, britit osaavat ja saavat näytellä enemmän kuin yhden perustunteen kerrallaan. Yksi josta olen aina suuresti digannut on Emma Thompson joka ei pettänyt puolisokeana ennustamisen proffana. Näin myös oman tulevaisuuteni: minusta tulee takuulla aivan samanlainen eksentrinen hömelö ja todennäköisesti myös täsmälleen saman näköinen.

Eläydyin kyllä myös Hermionen hahmoon kun ennustaja hänelle totesi:
"You maybe young in years but the heart that beats from beneath your bosom is as shriveled as old maids, your soul as dry like the pages of the books to which you so desperately cleave."

Konehuoneesta kuuluu matalaa örinää

Kuvittelen, että olisi helppoa, jos olisi riivattu vain yhdellä pakkomielteellä/intohimolla. Mutta kun niitä on ainakin kaksi niin ne pyrkivät toimimaan toisiaan vastaan, syyllistäen ja välillä tukahduttaen toinen toisensa. Piirtäminen on se varhaisempi ja ehkä jotenkin vahvempi. Sitä mä teen jo. Kirjoittamista verryttelen taas. Pelkään, etten voi tehdä molempia yhtä aikaa. Hankalaa tai mahdotonta se onkin ollut silloin, kun olen yrittänyt aloittaa molempia melkein alusta yhtä aikaa. En ole malttanut aloittaa yhtä ja saattaa sitä rauhassa käyntiin vaan olen innostunut kaikesta kerralla, kompastunut omiin ra(a)joihini ja jäänyt rähmälleni - mitäs, mä tässä vähän venyttelen...

No, kirjoittaminen ja piirtäminen ovat pahimmat pukarit. Mutta sitten on monia jotka olen karsinut ammatilliselta to-do-listalta enemmän tai vähemmän kirveltävin sydämin. Yksi soittopeli, pari tieteenalaa, kuvataide (eri kuin kuvittaminen)... ja sitten on vielä niitä hommia joissa olen innokas mutta luojan kiitos vähälahjainen, kuten tanssi ja näytteleminen. Mikähän tekee joistakin yhden asian ihmisiä ja toisista tämmoisia kuin minä? Aina kun keskityn johonkin, tai kun aloitan keskittymisen, minuun sattuu hylätä ne kaikki muut alueet joilla mun olisi myös saa-aa-aa-tava ilmaista itseäni. Joku pikku polkkatukka jolle ei koskaan liiennyt näkyvää roolia joulunäytelmässä saa yhä uudelleen sisäisen raivarin.

Kun todella uskaltaa syventyä johonkin asiaan, sen syvyyksistä saattaa löytyä kaikki mitä tarvitsee. Joten miksi en vain päättäisi tehdä yhtä asiaa? Äh... onko sen asian oltava yksittäinen tekniikka tai taiteenlaji vai voiko se olla jokin johtava teema tai motiivi jonka ympärillä teen erilaisia asioita?

Onneksi, ONNEKSI, tää ei ole enää pelkkää pölinää teoreettisella mattotelineellä. En löydä vastauksia järkeilemällä tai tahdon voimalla vaan tekemällä työtä. Niin, ja elämällä sitä paljon puhuttua muutakin elämää, se kummasti ohjaa ja asettaa rajat. Kun tietty rajattomuus, haloo, on juuri se ongelma.

Apple-kaupan katsaus

Menin vasta-avattuun Apple-kauppaan aika kovin odotuksin. Kyseessähän on kuulemma benchmark vähän joka rintamalla. Liiketila viimeisimmästä huudosta vähän edellä ja tuotteet parasta mitä teollinen muotoilu kulutuselektroniikasta saa aikaiseksi. Jos noin todella on, niin aika alamittaiseen tyydytään. Liiketilassa on pirusti pintaa, joka näyttää pahalta vähänkin epäsiistinä ja koska tuvassa oli väkeä ns. helvetisti, paikat olivat paskaisina. Ihmisistä huolimatta kauppa onnistui olemaan kolkko - johtuu varmaan valoista - siis jonkinlainen riisuttu, likainen Ikea. Hauska nähdä että skandinaavinen vaalea puu on edelleen pop, mutta ugria alkaa vaihteeksi tympiä. Kaupassa ideana on kierrellä kahdessa kerroksessa pöytiä, joissa tarjolla oli joko ihmisiä ja palvelua tai setti Apple-tuotteita. Toi näytti toimivan, paitsi että tietysti niille laitteille joista sattui olemaan kiinnostunut joutui jonottamaan ja että niille palvelupöydille ei juuri ollut jonoa ja osa kenotti tyhjillään. Avuliaita myyjiä riitti kiitettävästi, mutta sanonpahan senkin ettei enää ole varsinaisesti cool vaatettaa henkilökunta kokomustiin.
Itse tuotteiden muotoilu oli järkytys, varsinkin yläkerran erilaiset kaiutin/vahvistin-versiot. Laitteiden kuoret olivat järjestään halpaa metalliverkkoa ja valmiiksi käytetynnäköistä, epämääräisen tahmaista muovia. Lisäksi näytti kuin kaikki osat eivät ihan sopisi kohdalleen. Ei, en käsitä. Siis sitä, että Apple edustaa high-end muotoilua näillä tuotteilla. Helvetti, huippumuotoilu ei tarkoita sitä, että osataan katsoa miten insinöörit Nasalla ratkovat käytännön estetiikkaa. Tai ainakaan sen ei pitäisi tarkoittaa sitä.
Ei kuitenkaan pidä ymmärtää väärin: menin katsomaan miltä live-iBook tuntuu ja paljonko maksaa. Tulin tulokseen että ibook on saatava, mutta sen voi ostaa kotoa käsin, koska maksaa näköjään saman täällä ja siellä. Kevyt ja kaunis, toimiikin kuulemma. Se riittää erinomaisen hyvin, mutta mistään huippumuotoilusta ei kannata puhua, ei edes iBookin yhteydessä. On meidän ongelmamme, jos paras helposti tarjolla oleva on korkeintaan hyvää keskitasoa.

Hello Freud #2

Oikoluvussa löytyi taas muutama helmi freudilaisten kirjoistusvirhe-listani jatkeeksi.

Monitoireissa (monitoreissa)
painisti (pianisti)
takaa-lalle (taka-alalle)
peman (perna)
kuolivat bahuuteen (kuolivat vanhuuteen)
kaksoislaukoja (kaksoisleukoja)

Yleisön pyynnöstä

Kuvassa viimeaikaiset puheenaiheeni: rakas Max-lurjukseni, uusi klopo (ostin sekä oikean että vasemman jalan kengän, mutta kuvassa on vain oikean jalan kenkä). Klopo taputtelee käsikirjoituksen draft-versiota. Kohta painun baanalle juhlimaan valmista tapausta (sillä viittaan sekä käsikseen että itseeni).

Sananen autuudesta

Editoitu jälkikäteen. Ks. kommenttiloota.
* * *
Kuka sanoikaan työn tekemisestä: "Follow your bliss"? Joseph Campbell?

Jos joku ei ole vielä kuullut, mun "bliss" on piirtäminen. Päivät kuluvat ihmeen rattoisasti. Autuus tietenkään ei koita automaattisesti kun otan kynän käteen (vaikkei se kaukana ole...). En mene työhuoneelle huvikseni riimustelemaan, en piirrä ellei ole pakkoa tai tarkoitusta. Inspiraatiokin, kun se harvoin iskee, synnyttää ensimmäisenä pakon tai tarkoituksen, ja sitten taas mennään. Niska joskus vikuroi ja tulee mälsiä hetkiä, mutta se kaikki on pientä verrattuna.

Jos olen ennenkin kirjoittanut tästä, niin - älkää keskeyttäkö. Vuonna 1999 mulla oli kesätyönä yhden koulun osaston webisivujen suunnittelu. Hauskinta oli, että ne toivoivat paljon kuvituskuvia, siis osaston aihepiiriin liittyvää kuvamaailmaa sen grafiikan yhteyteen. Piirsin koko kesän. Olin hirvittävän onnellinen. Ihmettelin joka päivä, miten mua on saattanut onnistaa niin että saan tehdä päivät pitkät näin ihanaa työtä. Kun työ oli tehty, porskutin innokkaana "eteenpäin" - hankkiuduin uusiin, haastavampiin työnkuviin ja projekteihin ja luottamustehtäviin. Piirtäminen jäi vuosiksi. Jossain vaiheessa huomasin, että en oikeastaan nauttinut mistään mitä tein, ja sitä mistään oli PALJON. Onneksi tein oikeat päätelmät.

Läpi peruskoulun piirtäminen oli mulle selviytymiskeino. Se oli voodoota, itsen piirtämistä maailmankartalle, fantasioiden ylläpitoa ja toteuttamista. Olin ehkä aikuisena ajatellut, ettei mun piirtäminen ole "tervettä", ei sen varaan voi rakentaa elämää. No, tervehdyinkö, kun en piirtänyt?

Luulen, että saattaisin viettää ihan onnellisen elämän vain piirtäen mustavalkoisia ötököitä. Ainakin onnellisemman kuin jos yrittäisin olla kulttuurituottaja, koulutussuunnittelija ja/tai pelisuunnittelija (kokeiltu). Lisäverta, -kyyneleitä ja -arvoa piirtäminen alkaa tuottaa sitten kun rupean piirtämään jotain omaa ja isompaa ja vaikeammin hallittavaa. Tuntuu, että kunnianhimo on jotenkin erikseen. On se perusta, jokin asia, jonka parissa vain viihtyy riippumatta millä vaatimus- tai luovuustasolla sitä tekee. Siitä sitten ponnistaa jos ja kun.

Circus Maximus

Ystävän (joka hoiti Heidin kissoja, joita minä hoidan paitsi viime vl. kun olin hoidon luona) kanssa tuumailtiin, että onkohan Max-kissalla jokin hermovika koska sen oikea silmä aina silloin tällöin nykii ja lurpsii. Sitten tajuttiin, että Maxin simmu alkaa nykiä aina silloin kun sille nauraa. Ja Maxhan todellakin antaa kahmalokaupalla niitä naurun aiheita metsästämällä kukkaruukkuja ja putoilemalla ikkunalaudalta jne. Sit kun se tekee jotain sellaista ja sille alkaa nauraa, se istua toljottaa hieman tympeänä ja silmä nykii nyks nyks. Kyl mäkin jos mulle naurettais päin naamaa.

Internet-Self-regulation

Eilen LSEn Phd-seminaarissa luennoi tutkija Damian Tambini, jonka aiheena on erilaisten media-välineiden itse-säätely (-sääntely?). Tutkimus, josta Damian kertoi enemmän, oli EU:n Oxfordilta tilaama ja käsitteli sitä, miten webin palvelutarjoajat (mikähän lienee virallinen termi, service provider alkup.) käytännössä toteuttavat lakisääteistä itsesäätelyä, eli pyrkivät pitämään huolen ettei sivustoilla ole laitonta materiaalia: lapsipronoa, natsipuheita tahi muuta paskaa.
Lopputulemana oli, että käytännössä sivustoja ei vahdita mitenkään, resurssien ja kiinnostuksen puutteen vuoksi. Sen sijaan jos joku tekee sivustosta valituksen, sivusto suoraan poistetaan, ilman sen kummempia tarkastuksia.
Että siitä vain väittämään paikalliselle palveluntarjoajalle, että sivu X loukkaa tekijänoikeuksia, esimerkiksi. Jos meninki on kaikilla sama kuin Damianin tutkimilla ISP:llä, sivu katoaa jaloista kuleksimasta, oli syytä tahi ei.
Että tällaisia asioita sitä pohdiskellaan parhaillaan EU-tasolla, jotta mitenkä avittaa Internetissä pörräävien itsesäätelyä, kaunista käytöstä ynnä yleistä harmoniaa (Oxford-tutkimuksen sivu itse-säätelystä). Toivottavasti EU-heebot löytävät hyviä keinoja...joilla luovia ilmaisunvapauden ja hirviöiden välimaastossa.

Eikä ole edes joulu

Hihi, mulla on kaikkea uutta kivaa:

* Älyttömän seksikkäät Farrutx:in nilkkurit joissa on lisäbonuksena sen muotoinen korko jota en ole koskaan suomessa nähnyt.
* Suomenkielen oikoluku Wordiin. Sepä auttaa kummasti juuri nyt freudilaisten kuningatarta jolla 150 sivua tekstiä toimitettavana arvovaltaisille lukijoille.
* USB-muistipalikka. 256 MB kulkee nyt taskun pojalla, jee!

. . .
Nörttiselkäni oireilee taas kivuliaasti. Kun seisoo tai kävelee vartin verran kipu iskee nikamiin tuskaisesti, mutta tanssia voin koko yön (on kokeiltu) eikä tunnu missään. Minun on alettava liikkua joka paikkaan tanssimalla. Älkää ihmetelkö jos tulen kaupungilla vastaan kauhea jami päällä.

Kaviaaria ja shamppanjaa

Mieli tekisi. Hotelli Ritzin vieressä on baari, jossa myydään kaviaariannoksia ja shamppanjaa laseissa. Sain vaikutelman, ettei menussa muuta olekaan. Kaviaarista ja shamppanjasta saa toki aikaiseksi kaikenlaista. Itse kyllä tykkään enemmän muikunmädistä ja vaikka Cavasta...Leenan uusi lempijuoma, arvaan.
Sekopäinen olo. Juutuin äsken alakerran baariin intialaisen kundin kanssa. Kyselin kasti-järjestelmästä (edelleen voimissaan) ja kuulin Intian Venäjä-yhteyksistä. Tyyppi kyseli Suomen palkkatasoa, avioliitto-meininkiä ja yleistä mentaliteettia ja ilmastoa, joista jotain kerroin ja enimmäkseen valehtelin. Jos joku tuttu intialainen kivenkovaan väittää, että Suomessa ollaan moniavioisia, kesällä käydään pakkasasteilla ja autoista suosituin on Lada, nyökytelkää hartaasti.
Sitä paitsi, Lada on hieno auto.

El viva España

Toissa aamuna söin aamiaiseni terassikahvilassa auringon lämmittäessä kasvojani. Edes etäältä kantautuneet uusnatsien juhlapuheet eivät pilanneet sitä nautintoa. (Sunnuntaina oli Francon kuolinpäivä tms.) Terveisiä siis seksilomalta espanjasta. Tapasin siellä paikan päälle konffailemaan tuleen konffarakastajani jonka henkilöllisyys tässä paljastettakoon:
Dr. Many Multiples, Creative Director
Aah.
Myös kenkäfetissini sai uutta potkua. Madridissa on aivan mielettömiä blääkkiä.

Ystäviä ja Zappaa

Tätä voi jo sanoa palveluksi: maili-ystäväni Kees Hollannista soittaa Zappa-radioasemallaan yhdelle kuulijalle (minä) pelkästään Frank Zappaa. Toisinaan ruokottoman huonoja bootleggeja, toisinaan Volman&Kaylan live-komiikkaa.

SALALIITTO!

Skitso-Janne suosittelee tossa alla kommenteissa vaihtamaan mäkkiin ja mitä tekee Hesari? Kehuu niin että thaimaalainen kämppikseni pelästyy kohta kun eskimolla valuu kuola rinnuksille.
Eikä hintakaan ole pöllömpi. Alkaa pahasti näyttää siltä että kone pääsee ostoslistalle muiden valkoisten kodinkoneiden jatkoksi. Listalla on ennestään jääkaappi ja pesukone, jotka toivon kohtaavani tammikuun alennusmyynneissä.
Näköjään kaksi kuukautta briteissä on tehnyt tehtävänsä ja isoan valkoista, toimivaa ja tehokasta.
Anybody?

[lisäys] Tänään avattiin, kuinka ollakaan, Euroopan ensimmäinen Apple-kauppa, ja mihinkä muualle kuin tuohon kulman taakse.

Tekniikka käy päälle

Mulla ei ole koneessa ollut aikaisemmin viruksia mutta nyt taitaa olla, tai sitten asuntolan verkkoyhteys on jotenkin seonnut. Webiyhteys aukeaa joillekin sivuille, mutta useimmissa etusivun sijasta tulee kummallinen selostus, jossa kerrotaan että yhteydelle ei ole asetettu rajoituksia, niinpä sinulla ei ole pääsyä tälle sivulle. Ongelmasta voi kertoa täyttämällä lomakkeen ja faksaamalla sen help-deskiin. Muutamille sivuille, kuten blogger, pääsen näköjään googlen kautta. Sähköposti-yhteydetkään ei aukea. Mälsää. Lisäksi koko talon yhteinen palohälytin on tänä aamuna pärähtänyt soimaan vähän väliä. Mitähän seuraavaksi? Varmaan ongelmia maanalaisen kanssa. Tai ehkä koulu on siirretty yön aikana Lontoosta Lohjalle.

zombie online

Kollega tuli sunnuntaina puolen päivän jälkeen ja siitä pitäen on näppikset rapiseet käsiksen loppurutistuksessa. Olen nukkunut vain joitakin tunteja koko aikana. Hieman tuli lisäaikaa joten viimeiset pilkut voimme viilata huomenna. Tänään ei pysty tekemään enään mitään mielikuvitusta vaativaa. Jos laulaja laulaa "taivaalla kimaltelee kuu" ja käsikirjoittaa siihen kekseliäänä, että näytetään kuuta siinä kohtaa, niin sitten kannattaa levätä hieman ja miettiä jotain ihan muuta.

Jos täällä naapurustossa joku on kyttäri niin sillä oli vilkasta eloa nämä pari vuorokautta kun heiluimme yökaudet, lauloimme pläjäyksen biisejä kämpässä, parvekkeella, suihkussa, pompimme riemusta ja hortoilimme sekavina. ja mitä julmempia tapoja keksimme ihmisille rakkauksiaan kohdella ja murhata, sitä riemukkaammin me nauroimme. Postit laput ei pysy mun seinällä (taitaa olla liian likainen) joten nyt ikkuna on täynnä pieniä punaisia lappuja. Näyttää oudolta myös ulkoa päin.

Torstaina pakenen pitkälle viikonlopulle pari astetta lämpimämpään paikkaan, sitä ennen pitää siis hioa pilkut ja viimeiset kohtaukset paikoilleen ja jossain välissä heivata kissat sille samaiselle kollegalle hoitoon. Viimetingassa hankitut liput takasivat että tulee ylikallis viikonloppu mutta ehkä mä oon sen ansainnut.

Eij ne taija meijän pukkiloista mittään ymmärtää

Tahdon linkittää tähän jälleen ajankohtaiseen lauluun jonka koskettavat sanat yhä - koskettavat. Raivotarta minussa.

Otsikko ei yritä olla mitään tiettyä murretta.

...ja aloitteleva eräkirjoittaja kylmettyy

Retkeni alkajaisiksi kohtasin mäellä suuren valkoisen aaveen, tunturipöllön. Koiras singahteli ympäri häkkiä, sen kynnet kourivat verkkoaitaa niin että seinät ratisivat ja huojuivat. Sitten se lensi häkin perälle, huojutteli itseään matolla ja otti töppöaskeleita sivusuuntaan kuin pieni lihava ballerina. Naaras, jonka huomasin vasta hetken kuluttua, kun sillä oli suojaväri ja rauhallisempi tyyli, istui häkkiluonnon siimeksessä niskat kyyryssä ja käänteli lyttyistä naamaansa. Se olisi voinut olla juurtunut siihen kiveen. Vähän väliä se kääntyi tuijottamaan mua rävähtämättä suoraan silmiin ja makeat pienjyrsijät juoksivat pitkin selkäruotoani.

Oivalsin, että saisin, voisin seistä tässä viidellä eurolla koko iltapäivän käymättä kiertämässä yhtäkään muuta elikkoa. Tulin hirveän iloiseksi vapaudestani. Sitten menin ja katsoin lumikkoja, taveja, mustalintuja, Africasia-talon skorpioneja ja matelijoita, aitaamatonta puskaa jossa viiriäiset piileskelivät, riitaisia flamingoja, ulkona puhaltelevia visenttejä, kameleita, karhuja, ahmoja, hylkeiden sieraimia ja paksuhäntäisiä kissoja. Niillä kaikilla näytti olevan hyvin tylsää, mutta mulla oli ihmeellistä. Semmoinen järjestely se on.

Kirjoittaja yrittää peitellä innostustaan

Olin Thamesin rannassa katsomassa pormestarin ilotulitusta. Auringonlaskuinen joki oli kovasti nätti. Tyylilleen uskollisina britit ensin posauttivat taivaalle ikään kuin esimerkinomaisesti näytteet kaikista mahdollisista ilotulitteista ja sitten kaikkea yhtä aikaa, helvetillisellä metelillä. Ei mitään dramaturgian tajua, kellään täällä, missään ikinä.
Metrossa näkee välillä todella vekkuleita yrityksiä, esimerkiksi kun perusbritti, rehevän kolho nainen saa päähänsä pukeutua arkisen viettelevästi. Siis päälle summassa esineitä kategoriasta arki: lenkkarit, meikitön nassu, paitapusero ja kategoriasta viettely: verkkopitsisukkahousut, strassikorut, minihame – mikä kertoo paljonkin britti-erotiikasta. Britti-miehellä on luultavasti kylpyamme, which is nice, mutta noin muuten en menisi suosittelemaan.
Mulla onneksi on millä urputtaa. Kulttuuriteorian tunnilla nostettiin skandinaavinen minimalismi (erityisesti teollinen muotoilu, tietysti) esimerkiksi äärimmäisen kovasta kulttuuripääomasta. Joo, mutta mä en olekaan kasvanut kokolattiamatto kylpyhuoneessa. Sitäpaitsi, Lontoon metrokuskeissa on latausta. Varsinkin pata-rutinoituneella äänellä vedetty ruuhka-kuulutus "pleasemindthedoors ...standclearmindthedoors" on sietämättömän eroottinen.

Hei, ihmiset

Olen unohtanut että voi blogata. Tänään unohdin matkapuhelimen himaan koko päiväksi. Kaiket päivät toivon että olisin jo yksin kotona. Jokin nyt ajaa olemaan ihan issesseen. Välillä tuntuu kuin verenkierto olisi hidastunut - siirtymässä talvihorrokseen?

No, mies palaa Ghanasta ensi viikolla. Ehkä mä tankkaan yksityisyyttä. Ja sulattelen vieläkin omaa matkaani, tai ainakin niitä näkymiä jotka olivat vastassa täällä kotimaassa.

Onhan jotain tapahtunutkin: liityin Topelius-verkkopajan viimeiselle jaksolle. KunKirjoitan-blogin pitäjä Risto Niemi-Pynttäri on siellä toisena ohjaajana.

kaksi marjaa

Jestamuleera. olen tänään litteroinut yhtä ystäväni kanssa käymää keskustelua. Järkytyksekseni huomaan että minulla on täsmälleen samanlainen ääni kuin systerillä. Naurukin on melkeen sama eli meitä ei puhelimesta erota muuta kuin sillä että mulla on rasvasemmat jutut, tupakkayskä ja kiroilen enemmän. Eikä se ääni edes ole mitenkään mieltälämittävän hunajainen: voi meitä siskoparkoja. Toinen yhdistävä tekijä on täsmälleen sama hiusten väri, muutoin ollaan kuin eri tuotantosarjasta.

Nauhoitus tapahtui ravintolassa joten sen purkamisesta tulee kurniva nälkä. Sama efekti kun pienenä luki Viisikoita niin oli pakko ravata jääkaapilla koko ajan.

Salaliitto

On ilmiselvää, että mainoskanavilla (mtv3, nelonen, subtv) on yhteinen sopimus siitä, että kaikki esittävät mainoksensa täsmäleen samaan aikaan. Onko tämä edes sallittua? Näin kanavasurffari joutuu väkisin tuijottamaan jotain spottia. Tänään kävi vielä niin, että kun vaihtelin kanavia mainosten aikana oli kaikilla kolmella em. kanavalla sama mainos menossa. Taisi olla henkka&maukka, tai joku vastaava, kai niillä on varaa ostaa noin totaalinen mediapeitto. Erittäin ärsyttävää.

Kamalaa!

Apua! olen alkanut kutsua syys-kissojani lapsiksi. Erityisesti jos ne riehuvat sanon napakasti lapset, lapset! Ja jos ne nyrpistelee jollekin kissanmuonalle niin valittelen ääneen että voi voi eikö maistu? Syökää nyt kiltisti kuppi tyhjäksi, muuta ei tipu. Voi helvetti, onks tää joku transferenssi henkilölle jolla ei ole eikä tule omia ihmis-mukuloita? Apua!

Hallelujah Sarvalakshanalakshita!

Joku ehkä ajattelisi että nyt se Leena on lopullisesti seonnut kun se kuuntelee pahasti gospeliin viittaavaa musiikkia: esim. Operator (Manhattan Transfer) tai God is a real estate developer (Michelle Shocked) ovat raikanneet iTunesista yllättävän tiuhaan. (Kaiken lisäksi se kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa.)

Lohdutukseksi voin kertoa, että on minulla myös biisejä jotka kertovat Ukko ylijumalasta ja Akasta, ja Zworkista jne. En minä ketään palvo.. enempää kuin toista. Kaikkien aikojen coolein jumala taitaa kuitenkin olla Hindujen Kali, jolla on pelkästään lempinimiäkin satoja: Destroyer of world obstacles; greatly supreme one; drunk with desire; addicted to taking the superior sexual role; dishevelled of hair; elephant lady; dwelling in the cremation ground; addicted to the corpse asana; supremely beautiful; greatly golden in all limbs; fond of animal sacrifice; dark mother; the womb jne.. poimi suosikkisi.

Om Hrim Kali Kali Mahakali Kaumari Mahyam Dehi Svaha!

Aseistariisunta-uni

Tulin ghanalaiseen kylään ja halusin ottaa valokuvan soturista. Minulla oli aivan tarkka, valmis mielikuva kuvan elementeistä ja sommitelmasta. Peloton heimosoturi kylän edustalla valmistautumassa taisteluun. Miehellä, joka lupautui tehtävään, oli liian pulleat posket ja ystävälliset silmät, mutta muuten hyvä. Meikkiä vain vähän poskiin ja kulmiin.

Pyysin miestä hankkimaan keihään. Hän toi pelilaudan ja nappulat. No, oikeastaan tuo peli voisi näyttää kuvassa hauskalta...

Meille tarjottiin ruokaa. Kysyin, saako teillä miehet ja naiset syödä yhdessä. Mies tuijotti minua kummissaan. Lopulta päädyin ottamaan kuvan miehestä syömässä samasta kulhosta pienen tyttärensä kanssa.

Kalajuttuja

Yksi kesä kun olin lapsi vielä tarttui verkkoomme isohko ruutana jolta puuttui aikamoinen pala kyljestä. Kaikesta päätellen haava oli tullut jo aikoja ennen kuin kala parka jäi verkokoon satimeen, ja sen palan oli muuten joku irroittanut puremalla. Fisu pilkottiin kirveellä lokeille lounaaksi. Siinä se sitten nakotti ruutanan irtileikattu pää laiturin nokassa ja vielä yli puoli tuntia teloituksen jälkeen pyöritteli silmiään. Ja tuijotti mua. Sitkeä oli pirulainen ja pää kummittelee omaatuntoani vieläkin. Ruutanan kosto elää.

Toinen lapsuusmuisto raiskattiin tänään. Metsäkukkia ei ole koskaan ollut mikään biisi josta olisin erityisemmin pitänyt mutta isoäiti tapasi laulaa sitä juhannuksenä mökillä, joten siihen liittyi jotain ihan lämmintä ja aurinkoista. Liittyi siis kunnes äsken ohitin karaokebaari Kuparikulman kolmen sadan metrin päästä liikenteen melussa ja silti tärykalvojani moukaroimaan iskeytyi kirkuva falsetti joka aiheuttaa syvästi eläytyvällä Metsäkukkia-tulkinnallaan instant migreenin kuuroillekkin. Ei saatana miten joku kehtaa silleen. Se akka pääsee kyllä helvettiin jouduttuaan kidutustoimikunnan puheenjohtajaksi.

Linkkejä Ghanaan

Komeampi puolisko linkitti jo, nyt minäkin:

No Food for Lazy Man
Moron rumpukauppa (mun ja Mikan tekemät sivut)

Street Academy
Koulu jossa olimme töissä (Mikan tekemät sivut)

Kun sinne huudetaan

Tekstinpätkä on pohjois-Ghanasta, Molen kansallispuistosta. Olin melkoisen overwhelmed uudesta kulttuurista ja ilmastosta, ja olimme juuri matkanneet vielä syvemmälle, eh, alkeelliseen, tuntemattomaan, sysimustaan afrikkaan - joka muuten on mun(kin?) unissa edustanut alitajuntaa. Olin nukahtamaisillani, havahduin, nousin ja kirjoitin tän ylös:

Kuljeta minut läpi mustan metsän
vedenalaisten kujien
Sulje silmät helmeilevän taivaan
Kudo hätkähtelevistä sekunneista
suuri, turvallinen riippukeinu
Suo mahlan virrata tässä puussa, puujalassa
Niin että kun aamu koittaa
on hengitys kevyt kuin lehden havahdus tuulessa
ja yön peitto raskas
haudattu maan poveen.

Tähtivaellus studio-olosuhteissa, joopa joo

On ollut niin tapahtumaton viikonloppu etten keksi muusta blokattavaa kuin tv:stä.

Olen aika kova sci-fi- ja fantasia-sarjojen ystävä, mutta Star Trek ei ole koskaan herättänyt tippaakaan kinnostustani. Huonosti lavastettu avaruusaluksen komentuohone jossa tapahtuu varmaan puolet kaikista kohtauksista muistuttaa kokolattiamatolla varustettua kellaria jossa ei ole senkään verran pulssia kuin ruumishuoneella. Sarjan henkilöhahmot juoksevat, korjaan kävelevät hitaasti, ympäriinsä yöpukuihin sonnustautuneina. Kapteenina on kävelevä penis, yhdellä tyypiollä on paperinen ilmansuodatin silmien edessä ja kaikille niille muille mustaihoisille joille ei ole sepitetty jotain vammaa on teipattu marenki otsaan. Tietoa edustava heebo (Data) on tietenkin valkoisin kaikista, ja jos omaa tiedon ei ilmeisesti voi omata yhtään tunnetta. Kyllä on sitten mukava tuijotella niitä huonosti valaistuja puolilähikuvia, mielummin katselen vaikka kipsipatsaita. booooring. Miten tää voi olla niin kulttia?

Ankaraa kenttätyöskentelyä

Lontoossa on kivoja kauppoja, ette uskokaan. Jumalattoman kalliita nimi-liikkeitä on tietysti pilvin pimein, mutta tavarataloissa on hauskempi kuljeskella, viimeksi Libertyllä. Talon sisustus on halpaa art decoa, kaiuttimista suihkii tsääs ja myyjät useita asteita ystävällisempiä ja avuliaampia kuin Selfridgesin omaa arvoaan liioittelevat ja Harvey Nicholsin ultra-coolit myyjät. Noin yleisesti ottaen valikoimat eivät ole mitään sydäntä raastavia, paitsi melkein kanitin paluulippuni kun kenkäosastolla oli esillä järjettömän kauniit Pradan juhlasandaalit, £375.
Köyhä katseli sitten vaatteita videolta: Diorin catwalk on aika hyvä, kokoelman ja sovelluksen puolesta= mukavaa tsiigattavaa. Lontoon street-fashion ei sen sijaan paljoa heilauta. Hyvännäköiset tyypit on järjestään joko aasialaisia high-end pimuja tai ranskalaisia chic-femmejä. Näköjään näistä ei voi puhua selvällä suomen kielellä.

Hyvä sushi

Sci-fi kirjailijat ovat tehneet loistavia keksintöjä kuten Elektrubaduurin (Lem: Kyberias) tai Androidit, mutta ylitse muiden — sen niistä jonka toivoisin olevan totta — on Baabelin kala (Adams: Linnunradan käsikirja liftareille). Kala tungetaan korvaan ja yht'äkkiä ymmärtääkin kaikkia kieliä. Voi kun se ois mukavaa. Ehkä maailmallakin sytyisi vähän enemmän ymmärrystä ja toleranssia kultuurien välillä jos ihmiset voisivat keskustella keskenään ilman että kaikki joutuvat opettelemaan valtaeliitin äidinkieltä. Ei mulla muuta.

UK - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - USA

Olin äsken kuuntelemassa paneelikeskustelua aiheesta America and the World - After the Election. Puhujina oli entinen ulkoministeri, LSE:n proffa ja pari enemmän journalismin puolelta tulevaan asiantuntijaa. Puhujat olivat hyviä ja vaikka en tietenkään pystynyt seuraamaan kaikkea hyvin – varsinkin koska en tunne poliittista lähihistoriaa – tuli selväksi, miten vasemmalle kallistuva brittipolitiikka sekä sitä symppaava yleisö näkee Bushin toisen kauden vaikuttavan Amerikan ja muun maailman (lähinnä tietysti Euroopan) väleihin. Nuija kun olen, en ottanut muistikirjaa mukaan, mutta pääkohdat jäivät mieleen:
- Bushin uudelleenvalinta ei ole iloinen uutinen täällä oikein kellekään, ei myöskään tuntemilleni amerikkalaisille. Amerikkalaisuudelle vittuiltiin aivan avoimesti myös tuolla tilaisuudessa, pääasiassa lavalta käsin ja aploodien säestämänä.
- äänestystulos osoittaa, että enemistö amerikkalaisista äänestäjistä kannattaa yksinäisen Amerikan politiikkaa: henkinen, poliittinen ja taloudellinen välimatka Euroopan ja Amerikan välillä tulee Bushin toisella kaudella todennäköisesti kasvamaan ennennäkemättömiin mittoihin. Ensimmäisellä kaudella välimatkaa ikään kuin harjoiteltiin ja nyt siihen ruvetaan tosissaan. “Enemmistö amerikkalaisista äänestäjistä ei käsitä, miksi ihmeessä amerikkalaisten pitäisi piitata paskaakaan muun maailman mielipiteistä.”
- ilmeisesti suhteellisen yleinen toive on, että Bush on lähtenyt sotimaan ja ollut vahva, isänmaallinen johtaja uudelleenvalintaa silmällä pitäen, ja että nyt toisella kaudella hallinto rentoutuisi. Tähän ei uskonut kukaan puhujista, muun muassa siksi, että amerikkalaisilla on meneillään uskonnollinen missio. 1992 53% amerikkalaisista aikuisista uskoi Kristuksen pikaiseen tulemiseen, ja luku lienee kasvanut 9/11 ja savupilvi-paholaisten jälkeen, varsinkin kun K.:n paluuta edeltää Antikristuksen ilmaantuminen. Niinpä, ihan oikeasti, iso osa amerikkalaisista projisoi ilmestyskirjaa nykyhetkeen ja – how should I put this? – muut ovat kusessa Kapteeni Amerikan kanssa, eikä Israel-politiikkaan ole odotettavissa suuria muutoksia, koska tietyt paikat on pidettävä taivaskunnossa.
- Tony Blairia surkuteltiin. Blair olisi kovasti halunnut olla se viisas heppu, joka saa Bushin ymmärtämään asioita muidenkin kuin vain Amerikan (ja Jumalan) kannalta, mutta ei ihme, ettei mitään vakuuttavaa keskusteluyhteyttä syntynyt…Blairilta oli kysytty uskovaisuudesta jossain, johon Blair oli tokaissut ‘Oh? But we don’t do God in UK’. Niinpä. Siinä missä eurooppalaiset, tai ainakin britit, näkevät päätökset osana poliittisen uran ylläpitoa, jenkkeillä onkin käynnissä tyylipuhdas missio. Ehkä on sääli, ettei Briteissä ole enemmän julistajia. Suomalaiset oppivat jo teinivuosina, ettei ovikellossa roikkuvan todistajan kanssa kannata väitellä. Mutta mitä helvettiä voi tehdä, ellei puhe auta?
- rakennetaan vahva, yhdistynyt Eurooppa! Tästä puhui eniten Robin Cook, mutta muut selvästi symppasivat. Puhuivat kyllä kauniita sosiaaliturvasta jne. vahvuuden edellytyksenä, mutta varsin purevasti todettiin, että luultavasti ne eurooppalaiset valtiot, jotka haluavat pysyä puolueettomina, ovat nyt ilahtuneita Bushin jatkosta, koska Kerry olisi ollut ‘kansainvälistämässä’ terrorismin (tai minkä lienee nykyisin) vastaista sotaa. Bushin yksinäinen missio-Amerikka sen sijaan ei ala leikkimään vastentahtoisten kanssa. Natosta ja YK:sta oli puhetta, mutta en pystynyt seuraamaan, millaisiin sotilasliittoutumiin rivien väleissä ehkä viittailtiin. Monessakin yhteydessä, mutta erityisesti tässä, pidettiin selvänä, että britit ovat aivan liian kiltisti katselleet päältä, olleet herkkäuskoisia ja että nyt on herättävä….mihin? Uuden imperiumin valloittamiseen? Vahva Britannia-komentit ainakin tuottivat rankkaa aplodeerausta.
- että Amerikka on taloudellisesti raunioina ja Euroopalla menee hyvin, siitä varovaisesti iloittiin. Kiina oli puheena moneen otteeseen, mutta en pystynyt seuraamaan koukeroita tarkemmin. Sen ymmärsin, että Kiina on Amerikkalaisille uhka ja Euroopalle ei, mutta muuten juttu meni pahasti ohi.
- Demokraattien seuraavasta ehdokkaasta oli myös puhetta. Nimiltä mainittiin Hilary Clinton ja John Edwards. Sen verran toiveikkuutta oli äänessä, että ilmeisesti oli helpottavaa muistaa, että joskus se neljä vuottakin loppuu. Näinköhän britit sittenkin vetäytyvät imperiumin valloittamisesta ja jäävät kiltisti odottelemaan aikoja parempia?

Muuten: koskapa tilaisuudessa sitkeästi puhuttiin Amerikasta, eikä USA:sta, noudatan kiltisti samaa käytäntöä. Ties vaikka sillä olisi jokin uusi ulkopoliittinen sivumerkitys. Noin yleisesti ottaen on jännää, miten kovia kommentteja nimeltä tunnetut tyypit heittävät julkisesti. Mielummin sanotaan vielä vähän häijymmin (ja hauskemmin) kuin olisi edes järkevää keskustelun kannalta. Kyllähän näillä on pokkaa enemmän kuin vaikka kotimaisilla puhujilla, mutta jotenkin välittyi myös salaseura-meininki: me täällä salissa puhutaan tällaisia, eikä kerrota muille. Joku brittejä pohtinut antropologi lohkaisi, että britit uskovat aina olevansa omassa porukassaan, ikään kuin neljän seinän sisällä. Joku toinen vertasi brittejä hobitteihin koloissaan, vaikka Tolkien ei kyllä mainitse kokolattiamattoja, mutta ehkä se on itsestäänselvyys. Pistää miettimään, että keiltähän kaikilta tahto olla muun maailman kanssa tekemisissä oikein puuttuu.

Väistämättömän edessä

Jotenkin on niin tympeä olo etten keksi edes mitään valittamisen aihetta.

Siviilihautajaiset tarjoaa printattavaksi korttipohjaa jolla uskoton voi ohjata perikuntaansa hautajaistoivomuksilla. Ensimmäinen ajatukseni oli, että paskat sillä väliä miten mut haudataan. Vaikken kirkkoon kuulukkaan niin jos joku mua manan maille mentyäni suree ja haluaa siitä hyvästä vaikkapa rukouksen luikauttaa tai ruumiin siunata niin siitä vaan jos se helpottaa. Ei se mun ikuista lepoani haittaa, niin kuin ei haittaisi täysin pakanallisetkaan kuoppajaiset. Sit tuli mieleen, että kai sitä jotain pitäisi ohjeistaa, muuten ne vaan heittää mun ruumiin jonnekkin tunkiolle mätänemään. Eli tässä ohjeistus, sillä en pidä mätänemisestä: voisiko joku ystävällisesti tuhkata mut, ennen kuin heittää minnekkään.

Pii paa

Päivät kuluvat mielialassa, johon olen viime vuosina erikoistunut: hämärä surumieli yhdistettynä onnentunteisiin, jotka syntyvät äkkiä jostain kauniista tai liikuttavasta näystä. Marraskuisen kaupunkiluonnon niukkuus ja auringon viistot säteet harmaiden rakennusten kulmilla ovat omiaan lietsomaan näitä tunnelmia. Kävely työhuoneelta kotiin pitkin kivettyjä katuja, varis koettaa raahata syrjemmälle märkää kebabkäärettä mutta se repeää koko ajan pienempiin palohin. Puistonpenkin selkänojalla istuva lukiolainen puhaltaa kämmeniinsä. Hiljaisuuden keskelle purkautuu kolme paloautoa, joista jokainen lähtee eri suuntaan.

Parempia öitä

Yhtäkkiä en voinut katella tota mun edellistä blogimerkintää ensimmäisenä, ja hämärästi se liittyy ääntenlaskuun... kai voisin vain laittaa koko ruudun mustaksi. Tai jotain.

Tapasin Ghanassa jenkkitytön, joka opiskeli accralaisessa Legonin yliopistossa kulttuuriantropologiaa tän lukukauden. Hän vannoi, ettei palaa kotimaahansa jos dabljuu voittaa.

Lumikki ja...

Yhtä fiksuja kuin minä 5/7
Paremman näköisiä kuin minä 1/7
Mukavia 4/7
Seurustelusuhteita 4/7
Isäni näköisiä 1/7
Kuuluisia 1/7
Tummia ja pitkiä 3/7
Punatukkaisia 1/7
Opiskellut polilla jossain vaiheessa 4/7
Yliopistolla 2/7
Taikissa 3/7
Minä jätin 2/7
Se jätti 3/7
Minua nuorempia 3/7
Olen nykyään yhteydessä 6/7

Tapasimme
töissä 2/7
baarissa 2/7
opiskelija mun pitämällä kurssilla 1/7
kaverin luona 1/7
sen synttäreillä 1/7

Kipunoita

Onpa nyt han-ka-laa. Sain yöllä sellaisen säryn että epäilin pääni räjähtävän - empiirinen kokemus siitä että migreeni todella johtuu aivoverisuonten laajenemisesta. Edes piikki ei parantanut sitä. Kuppi teetä siivitti viimeiset vihmonnat pois aamukuudelta.

Heh. Olin noin kymmenen minuutin ajan varma, että kuolen. Minua ei pelottanut, mutta se harmitti, että poismenoni sotkisi eräiden muiden elämää.

Olen tietysti lopen kyllästynyt tähän tautiin. Ghanassa tapahtui jonkinlainen käänne. Olimme matkalla pätsimäisessä pohjoisessa enkä saanut kivulta rauhaa, kun Lariam vielä pahensi tilannetta. Lääkkeet loppuivat kesken Larabangan kylässä. Olin jo aika epätoivoinen. Mika yritti piristää vakuuttelemalla, että ehkä huomenna ei enää satu. Itsekin tunsin koko ajan, että minun pitäisi jaksaa ajatella positiivisesti, koska se että odotan migreeniä, varmaan huonontaa ennustetta. Lopulta suutuin. Pidin sängyn pohjalta itseänikin ällistyttäneen puheen siitä, että meidän (mun) pitää nyt kerta kaikkiaan hyväksyä tämä tilanne, että olen sairas vaikka joka jumalan päivä, en suostu kärsimään enää yhtään syyllisyyttä siitä että "aiheutan" kipua itselleni, kun minulla ei kuitenkaan tässä todellisuudessa ole mitään kontrollia siihen. Sovimme että jos kipu jatkuu, minä matkustan takaisin Accraan lepäämään ja Mika jatkaa reissua. Seuraavana aamuna heräsin terveenä eikä sen reissun aikana enää tullut migreeniä. Myöhemmin se kyllä jatkui.

Olen pitkään tiedostanut, että lääkkeet eivät tätä asiaa ratkaise vaikka katkaisisivatkin kohtauksen. Jonkin on pakko muuttua. Ghanassa tapaamamme suomalainen kultaseppä kertoi käyneensä kehoterapiassa omiin vaivoihinsa. Hän arveli, että migreenin kemia ja sitä yllyttävät tavat olla ja liikkua ovat piintyneet syvälle kehon "muistiin" ja noita "muistoja" voi purkaa erilaisten harjoitusten avulla.

...

Tai jos Leena langettaisit mun ylle jonkun hellän manauksen?

Pitkä tilastomeemi

No johan on romantiikkaa ja suuria tunteita. Mutta minä en itke vaan teen tilastoa. Tira & EG (ja Poikamies) laittoivat esille omansa, alkuperäisenä ideana listata missä kelläkin on käynyt paras flaksi. Kiintoisa kysymys. Olen aika varma, että en ole tavannut baarissa ns. ketään, ikinä. Mielestäni olen harrastanut pitkiä, tummia kundeja, ja suomalaisia, ja suhteet ovat olleet pitkiä. Olen myös hyvissä väleissä entisteni kanssa.
Tavattu parkkipaikalla: 2/8
Baarissa: 6/8
Yli 185cm: 4/8
Tummia: 4/8
Syntyperäisiä suomalaisia: 5/8
Suhde kesti alle vuoden: 4/8
Hyvissä väleissä: 3/8
Yksityiskohdan omaisesti lisään, että ns. yhden illan jutut ovat lähteneet liikkeelle baarista, kaikki. Sitten Skitso-janne käyköön aasinsillasta. Nimittäin sanailevat Leenan kanssa kommenttipalstalla sokko-treffeistä ja aikaisemmin Jannella oli puheena minun mielestäni parhaiden leffojen kyvystä kertoa, kuinka ollakaan, minusta. Nyt nopeasti:
Chungking express (Wong Kar Wai, 1996) – Leffassa seurataan jätettyjen miesten selviytymistaktiikoita sekä rakastuneiden naisten ufoja tekemisiä. Yksi naisista on erityisen sinnikäs. Rupeaa lopulta lentoemännäksi, jotta Tony ‘fetissi’ Leungilla olisi kivaa.
Bram Stoker’s Dracula (Coppola, 1992) – Väärinkäsityksen vuoksi parisataa vuotta aikaisemmin vampyyriksi ruvennut mies kohtaa ainoan rakkautensa uudelleen.
Berliinin taivaan alla (Wim Wenders, 1987) – Elämäänsä kyllästyvä enkeli kuuntelee kavereidensa kanssa ihmisten ajatuksia ja tahtoo ihmiseksi. Samaan aikaa trapetsitaiteilijalta loppuu pätkätyöt.
Torch Song Trilogy (Paul Bogart, 1988) – Vanhenevan drag queenin elämään ilmaantuu nuori, kaunis ja sinnikäs mies. Vastustelun jälkeen romanssi toimii mainiosti: miehet muuttavat yhteen ja adoptoivat teinipojan perheeseen. Onnen ollessa parhaimmillaan kaunis mies pahoinpidellään kadulla kuoliaaksi. Lopun leffaa drag queen toipuu ihmisten ilmoille.
The Killer (John Woo, 1989) – Palkkamurhaaja aiheuttaa viimeisellä keikallaan laulajattaren sokeutumisen. Murhaaja haluaa hyvittää tekonsa, tutustuu laulajattareen ja päättää tehdä vielä yhden keikan saadakseen rahat silmäleikkaukseen. Keikka menee kuitenkin reisille ja tappaja sokeutuu. Ryömivät lopussa molemmat, mies ja nainen, toisiaan näkemättä, toistensa ohi, palava kirkko taustalla.
- - Leffojen yhteinen nimittäjä on tietysti, että kaikenlaisille tyypeille sitä onkin seuraa pukannut. Siitä en ole yhtään hämmästynyt että nämä kaikki ovat rakkauselokuvia, mutta olisin luullut, että joka ainoa kertoisi kaikennielevästä, oikeasta rakkaudesta, mutta Woo ja Wenders ei ihan sovi siihen. Vaan mitäpä siitä. Pääasia, että interflora osaa hommansa. Onneksi mun kämppis ei ole vieläkään täällä: pakko oli vähänkö tuulettaa. Nyt menen alakerran baariin synttäritupakille. Ansaitsisit Leena koko askin, täydellinen, ihana nainen.

Ällikällä täräytetty

Anu tuossa paria alemmassa itkee katumuksesta. Minä täällä itken onnensekaisesta häkellyksestä. Taannoinen kaukomailla asustava konffa-seikkailun kullanmuru lähetti syntymäpäiväni kunniaksi us-ko-mat-to-man kukkakimpun; yhdeksäntoista vaaleanpunaista ruusua ja muitakin kauniita kukkia siellä seassa. Ja suklaata. Haukoin siinä henkeäni tovin jos toisenkin. Onneksi olin istuma-asennossa kun avasin sen puketin, pelkkä tuoksu oli saanut rotevammankin huojumaan.

Kuulkaas pupsaleet, painakaa tämä visusti mieleenne: kyllä se vaan niin on, että naisen saa hurmattua pyörryksiin kukilla, ei se ole pelkkää romanssinovellilegendaa.

Nyt yritän jotenkin selvittää kisuille ettei kimppu ole niiden päivällinen.

Siihen suuntaan

Se ei ilmene masennuksena tai vitutuksena vaan, no, mä tarkastelen itseäni, työtäni ja olen... tyytymätön. Musta ulkona oli tänään kaunista, olen iloinen että mulla on duunia, odotan syli lämpimänä miestä kotiin ja niin edelleen. En vain voi tyytyä tähän... tähän... että mä en... tee.

Onpa se vaikea saada ulos. Että mä en pysty vieläkään tekemään luovaa työtä. Ah. Se on niin suhteellista. Teenhän.. mä. Jostain, ulkopuolelta katsoen, ainakin. Mutta. En omia töitä. Ideat joihin kosken, näivettyvät. Yhtenä iltana kehittelen tarinaa puolihurmoksessa, seuraavana päivänä se tarina on mennyt... lukkoon. Aloitan, sukellan, mutta joudun takaisin pinnalle... ne maailmat sulkee multa ovensa. Mä en uskalla.

Ei tämä mikään uusi ilmiö ole. Nyt se vain tuli pintaan, kun palasin Afrikasta ja tapasin ystäviäni, joilla on imukykyiset prokkikset täydessä vauhdissa. Mun pitäisi aloittaa taas oma elämäni täällä. Leenakin on keskellä käsikirjoitusprosessia. Sun innostus innostaa muakin, mutta huomaan ettei mulla oo vieläkään voimat palanneet. Vai rohkeus? Vai kyky tehdä valintoja? Oli pitkä aika, hedelmällinen kausi, mutta nykyään tää on tämmöstä. Pieniä juttuja kykenee. Päivä kerrallaan. Eikä tähän auta pelkkä tahdonponnistus, jos ei irtoa niin ei. En ole parhaimmillani. Kuinka monta vuotta tähän menee? Pelottavaa.

Olkapäällä istuu olento, joka nalkuttaa ettei pitäisi valittaa, harvapa täydellistä työtä tekee. Hyvinhän mulla on asiat. Harva on tyytyväinen. Mutta olento hyvä, mitä sinä niistä tiedät, muiden asioista, ja vaikka niin olisikin, se on niiden ongelma. En osaa kaivata mitään niin abstraktia kuin täydellistä työtä tai järjestelyä. Ikävöin sitä kokemusta, että mieli synnyttää asioita jotka yllättävät mut ja vievät mukanaan.

Tahtoisin, että niistä mielikuvituksen sisällöistä tulisi mun työmaa.

Sääliä läikkyy

Mikähän nyt on. Rupesin äsken itkemään katumuksesta, kun muistin sen nuorenmiehen joka yritti myydä mulle maalauksiaan Ghanassa. Ensimmäisen kerran kohtasimme sisämaassa Kumasissa. Olimme menossa aamiaiselle ja kundi seurasi perässä, levitti kankaansa pöytämme viereen. Sameilla väreillä ekspressiivisesti maalattuja afrikkalaisnaisia ruukut pään päällä. En pitänyt maalauksista, eikä kukaan meistä halunnut muutenkaan antautua alituiseen kaupankäyntiin ennen aamun ensimmäistä kahvikupillista. Poika ei meinannut luovuttaa. Vasta kun rupesimme käyttäytymään kuin hän ei olisi paikalla, hän keräsi kimpsunsa ja liukeni vaimeana. Minulle jäi hutera olo, kai samaistuin kollegan pettymykseen. No, parin viikon kuluttua olimme Accrassa Legonin yliopistokampuksella. Tutun oloinen heppu ilmaantui jostain - "Remember me!? Kumasi!" - ja rupesi taas käärimään rullia auki, että nyt viimeistään pitäisi kaivaa kuvetta kun näin ihmeellinen johdatus on saattanut meidät taas yhteen. En edelleenkään pitänyt kuvista, vaikka ne olivatkin ihan taidokkaasti toteutettuja. Poika sanoi, että hänen isoisänsä on opettanut hänet maalaamaan. "Which one do you like?" Hitto, kun en pitänyt yhdestäkään. Kaveri oli matkustanut satoja kilometreja paremmille markkinoille. Yritteliästä kyllä. Tunsin hirveän paineen ostaa. Kuvatukset olivat vieläpä isoja. Päätyisivät kellariin. "Tell me your prize!" Mulle olisi pitänyt maksaa että olisin ottanut sellaisen seinälleni. No, kaveri aloitti uuden virren. "You have to buy, I'm broke, I don't know how to get back to Kumasi." Lähdimme kävelemään pois kampukselta, kundi vain jolkotti perässä. Mulla oli hirveä olo. Poika vain anoi ja anoi, lopulta kuulosti että sillä oli itku kurkussa, sitten se katosi.

Mua jäi harmittamaan järkyttävästi. Olisin voinut antaa kundille kymmenentuhatta cedia (vastaa euroa) ja kiittää esittelystä, mutta mulla meni puurot ja vellit sekaisin. Rupesin kuvittelemaan ITSENI tilanteeseen, että kaupittelisin kuviani mutta toinen sanoisi vain että ota tosta muutama euro että pärjäät päivän yli. Mikä nöyryytys. Mutta ei se poika varmaankaan olisi kokenut niin. Se saattoi olla oikeasti pinteessä (tai olla olematta), eikä ghanalaisille muutenkaan rahan pyytäminen, antaminen tai saaminen tunnu olevan samanlainen hyshysjuttu kuin useimmille suomalaisille. Kun valkoihoisina liikuskelimme ihmisten ilmoilla, saimme kuulla solkenaan erilaisia pyyntöjä ja vaatimuksia. Tulin siinä suhteessa varautuneeksi. Jos hellitti kukkaronnyörejä painostuksen alla, saattoi jälkikäteen tuntea tulleensa huijatuksi. Ja sitten taas - miksei jeesaisi kun kerran voi. Ja toisaalta, olisi parempi keskittää apunsa johonkin hyvään kohteeseen, jonkun koulumaksuihin tai firman starttaamiseen eikä jaella niille jotka pitävät kerjäämistä hyvänä ideana. Äh... ehkä mäkin pitäisin sitä hyvänä ideana jos nälkä kurnisi enkä tietäisi mitään huomisesta. Hitto, olenhan mäkin pinteessä pyytänyt vanhemmiltani. Summa summarum: Unohda koko juttu tai tee jotain jollekin asialle. Sääli on myrkkyä.

Fiktion bloggaamisesta

Timo pohti pikkujouluissa weblogin mahdollisuutta olla kirjoitustyön ja ideoiden jakamisen väline. Hän puhui paljouden, määrän tuottamisesta ja siitä miten näppärästi tekstit blogeihin arkistoituvat. No, Aika ja minähän on eräänlainen työmaa ideoiden kehittelyyn, BigSur ja Surreal on toinen hyvä esimerkki, kaunokirjallisemmalla otteella. Kun My Typo aloitti, minäkin ajattelin, että julkaisisin fiktion pätkiä ja myös jatkaisin aiheiden, teemojen, juonien kehittelyä avoimella maaperällä. Käyttäisin blogia työvälineenä, samalla ehkä tulisin antaneeksi muillekin samoista asioista kiinnostuneille kimmokkeita. Nyt minun on myönnettävä, että ihan näin se ei ole mennyt. Tajusin eilen, että se johtuu oikeastaan asenteesta, joka jo pilkahtaakin tossa yllä: että "julkaisisin fiktion pätkiä". Ei se taida niin lähteä liikkeelle että laitan julki jotain tarinan raakileen, jonka olen kirjoittanut itselleni muistiin. Vaan niin, että alun perinkin alan kirjoittamaan fiktiota blogiin, omaksi huvikseni mutta muiden luettavaksi. Enhän mä bloggaa henkilökohtaisista aiheistakaan niin, että ensin kirjoitan päiväkirjaa ja sitten kopipeistaan sitä bloggeriin.

Kuinkahan monesti olen kehitellyt tarinaideaa mielessäni ja word-dokumenteissani, ja sitten kun se on siinä, kauneudessaan, karmeudessaan, keskeneräisyydessään, en voikaan enää laittaa sitä julki. Mua ei ole niinkään estänyt se, että häpeäisin tekelettäni tai pelkäisin jonkun källivän mun neronleimauksen, vaan pelko, etten itse tule jatkaneeksi idean kehittelyä koska olen jo antanut sen "pois". Hm. Ei kovin itsellistä ajattelua.

Timo mainitsi jonkun tuntemansa bloggaajan (kuka se olikaan?), joka kirjoittaa julkista "runoelmaansa" lähes maanisessa tilassa. Tää lause nyrjäytti jotain mun mielessä. Jonkun asennemuutoksen - tai asennekokeiluja - tarinabloggaamisen aloittaminen vaatii.

Perässä tullaan

Minä-itse korjasin internetin, vaviskaa karilat. No, tässä eilisen tuotantoa:

***

Lauantai-ilta. Nettini ei ole noussut, toivon että pääsen huomenna jonnekin päivittämään. Olin äsken jo rapussa ulkovaatteissa ja saunakamppeet selässä, mutta sitten rupesin epäröimään. Ihan kuin olisi kuumeinen olo poskilla. Onkohan niskassa vähän jäykkyyttä? Vatsakin on ollut hieman sekaisin, ehkä. Itsetarkkailu liittyy siihen jännittävään seikkaan, että jätin malarialääkekuurin kesken. En jaksanut Ghanassa blogatessani käyttää kalliita nettiminuutteja valittaakseni vaivastani, mutta totta puhuen vietin huomattavan osan matkasta migreenissä. Kuinka ollakaan, kivut katosivat kun heitin Lariamit tunkiolle. En syö niitä enää ikinä, piste. Vinkiksi muillekin malaria-alueille matkustaville: ottakaa estolääkitykseksi vaikka Daraprimia, se on ihan tehokas eikä sillä ole henkisiä tai neurologisia sivuvaikutuksia. Mä en syö nyt sitäkään, ostin vain mukaani paikallisten ylistämän kuurin, jonka pitäisi nitistää parasiitti nopeasti, jos se alkaa kähinöimään mun tomumajassa. Tänään vain on vaikea sanoa, mistä mikäkin tuntemus johtuu...

Mulla on ollut koko päivän hykertelevä fiilis, jota hienostunut kohmelo juuri sopivasti sävyttää. Eilinen pikkujoulu tän tunteen tietysti aiheuttaa. Olen tavannut bloggaajia vain kerran aikaisemmin, Kuukkeligaalassa. Eilen saavuin Ahveneen puoli ysin maissa ja tuijottelin pieniä pöytäseurueita epäluuloisena. Lopulta älysin kurkistaa takahuoneeseen ja näin joukon kirjavan kylpevän pallolamppujen hämyssä. Mun poskille hulvahti tahaton hymy - hyviä ihmisiä! Tän vakaumuksen valossa oli hyvä ruveta jutustamaan ja tutustumaan. Ja heti mun perään saapui Leena, Leenuska - voi jälleennäkemisen iloa. Puolittain odotin, että Heidikin astuisi kabinettiin. Hm, Leena, tuliko sulle hirveä puhelinlasku? Taisimme pitää Lontoon linjaa auki aika pitkään...

Hyvien blogien kirjoittajat ovat poikkeuksetta myös hyväntuoksuisia, karismaattisia ja tunneälykkäitä, kertoo illan pieniotoksinen, mutta erehtymätön kenttätutkimus. Kiitän Mindya, Karia, Mitvitia, Jannea, Timoa. Kiitän niitäkin joiden kanssa ehdin jutella vähän vähemmän. Nautin seurastanne täysin siemauksin.

Leffa-meemi

Näin synttärin kynnyksellä tuppaan aina miettimään elettyä elämääni, joten on mukava tarttua keittöpsykologiaa tajoilevaan meemiin [matkalla, skitso, katri], eli 5 nopeasti valittua suosikkileffaa, kuinka ollakkaan, kertovat jotain omasta elämästä.

Moonstruck (Kuuhullut) — Järkiavioliittoon menossa oleva nainen rakastuu intohimoisesti sulhasensa veljeen.
Postcards from the edge (terveisiä unelmien reunalta) — Näyttelijä emansipoituu huumeista ja ongelmallisesta äitisuhteestaan.
Barbarella — Rauhanomaisessa kulttuurissa kasvanut avaruusmatkailija pelastaa mailman ilkeän tyrannin suunnitelmilta ja löytää siinä sivussa seksin ihanuuden.
Wolf — Saatuaan pureman sudelta, ikääntyvä mies alkaa muuttua ihmissudeksi ja löytää intohimoisen, voimakkaan ja hyökäävän asenteen hoitaa sotkuiset työ- ja rakkausasiansa.
Dangerous Liasons (valheet ja viettelijät) — Rikkaat aristokraatit pelaavat rakkauden, viettelyn ja koston pelejä viattomien ihmisten kustannuksella, huonostihan siinä lopulta käy.

Kaikissa on järki vastaan tunteet ja/tai ruumis vs. sielu. osassa myös eläimellisyys. Tosi kartesiolaista. Näissä leffoissa rakkaus, ruumis ja eläin vie ihmisolentoa, ja järki ja sielu vikisee. Juu, ihan on mun elämäntarina näissä.

Tieteellinen löydös: vanhenen nopeammin kuin naiset yleensä

Tämä bloggaus tulee kyllä puhtaasti ääkkösten ja oman, jaetun lämpimän huoneen verkkopiuhan päässä roikkumisen mahdollisuuden ilosta. Eläköön suomen monipolvisuus, sivumennen. Muutin veks hotellista läheiseen opiskelija-asuntolaan. Tulin tänne suunnilleen äsken mutta paikka vaikuttaa kivalta. Asun samassa huoneessa intialaisen lääketieteenopiskelijan kanssa. Mimmi (tai muu rintaliivien käyttäjä) ei ole paikalla, mutta vakoilin kirjahyllystä vinkkiä. Pahoin pelkään ettei kämppis anna blaadata. Tuleepahan ulkoiltua. Mutta asiaan: Kiitos erinomaisesti suoritetusta bloggaajien kännisoitosta. Tuli hyvä mieli. Kyllä te osaatte. Noin muuten moodi on ollut aika kärttyisä. Duuni pistää vihaksi, mitä jaksan pitää merkkinä siitä että jotain muutoksia siihen miten olen tavannut käsittää asioita on tulossa. On kyllä aikakin. Paitsi nyt olen vain iloisesti naatti, kun piti raahata kamat ja kirjat kämpille. Huoneessani asuva nainen on valloittanut koko vaatekaapin. Pääsen sitä siis kurittamaan. Me voidaan leikkiä vaikka Imperiumi ja Intia-leikkiä, shih hih.
Otsikko on hämäystä.

tip tap ti-pe...

Olipas kertakaikkisen mukavaa blogistanian pikkujouluissa, eikä ole edes krapula. Vähän vain väsyttää. Kaikkien kanssa en ehtinyt jutella, kun pirulaiset karkailivat jo ennen valomerkkiä.

Uusien kasvojen mutta kuitenkin jotenkin tuttujen ihmisten tapaaminen on aina jotenkin absurdin hauskaa. Esim. Mindyn kanssa aloitin keskustelun tyyliin: ai niin sä olit tänään teatterissa.. oliko hyvä näytelmä? Ihan kun oltaisiin parhaatkin kaverit vuosien varrelta. Tai enhän minä edes aina tiedä koska parhaat kaverini käyvät teatterissa. Tottuuko tähän joskus?

Meitä oli typosta 2/3 paikalla. Poissaolevalle Heidille tehtiin kännisoitto, kun ei oikein kännibloggausta voinut siellä paikan päällä suorittaa.

Kotona jälleen

Kirjoitin tämän eilen illalla, mutta postaan nyt kirjastossa kun mun netti ei toimi:

***

Luulin, että kotiin palatessani ahmisin ruisleipää, bloggaisin sydämen kyllyydestä, joisin teetä ja sulkeutuisin tunneiksi vesivessan, peilin ja kuuman suihkun mikromaailmaan. No, jotain noistakin, juu, mutta ensimmäisen todellisen kodin ailahduksen toi kuitenkin tulinen ateria ja juttutuokio srilankalaisen kokin kanssa vastapäisessä pikaintialaisessa. Kunnolla pääsin käpertymään kotoisuuteen kun kahlasin tuoreen Tähdet ja Avaruus -lehden kannesta kanteen oman keittiönpöydän ääressä. En ole vuosiin ollut näin pitkään pois kotoa - nyt paljastuu, mistä kaikesta se koti oikein muodostuu. Tajusin, että yleensähän mulla on viimeisin T&A mukana reissussakin, se luo mulle missä tahansa oman turvallisen sfäärin. Merkillinen juttu.

Itse asiassa mä tulin jo eilen. En vain kertonut kellekään saapuneeni. Kävi nimittäin yllättävä sekaannus. Tiistai-iltana olin vielä Mikan kanssa kotona 8th Avenuella Accran North Ridgessa. Olimme lopen väsyneitä, käyty koululla, kuljettu tuntikausia ympäri kaupunkia - Legonin yliopiston campuksella kirjakaupassa, ompelijalla hakemassa mun vaatteet ja toisella ompelijalla Nimassa Galdysin kanssa sovittamassa lahjaksi saamaani kente-pukua. Oli tavattu Arts Centerilla Wisdom jonka on määrä veistää meille naulakko. Lisäksi Mama Afrika 2000 Ghana, eli Mrs Gladys, oli vielä suonut meille ylenpalttisesti hivenen uuvuttavaa läsnäoloaan - hän saattoi mua läpi kaupungin meidän talon portille asti niin etten voinut olla kutsumatta häntä sisään drinkille. Luulen, että hän halusi paitsi nauttia minun seurastani, myös tutustua isäntäämme, joka on Big Man, suunnittelee Accran kaupunkin budjettia. No, Gladys oli viimein lähtenyt, oli jo pimeä ja rupesin siinä hiljakseen pakkailemaan ettei kaikki jää viime hetkeen. Sovimme siinä Mikan kanssa että menemme seuraavaksi iltapäiväksi vielä kahdestaan Coco Beachille ennen kuin kone lähtee illalla. Päätin varmistaa koneen tarkan lähtöajan. Taisin ravistaa lippua niin kuin se voisi järjestää kirjaimensa uudelleen. KONE LÄHTEE NYT! Mitä kello on!? No, se oli puoli kahdeksan ja koneen oli määrä lähteä kymmeneltä, siis todellakin 26., eikä 27.päivä kuten olin koko kuukauden ajan kuvitellut. En ole ikinä pakannut niin nopeasti. Arja, meidän emäntä, lähti kuskaamaan ja 40 minuutin kuluttua oivalluksesta olin jo check innissa repun, rummun ja viisi kiloa ylipainoisen matkalaukun kanssa! Kiirettä kannatti pitää, koska mä en ollut myöskään konfirmoinut mun lentolippua, eli se oltais saatettu vaikka myydä eteenpäin jos olisin tullut vähän myöhässä. Kohta istuin jo kiitoradan päässä, brittistuertti kiersi koneen käytäviä suihkuttaen ympäriinsä paksua sitruunantuoksuista "raikastetta". Yritin selittää itselleni, että huomenna keskipäivällä olen Suomessa, Helsingissä, Sörnäisissä. Kylmä, pimeä, myöhäinen syksy. Työt, ötökät, mustepullot odottavat... koneen noustua nukahdin nopeasti ja kun heräsin, olin jo Lontoossa. Sanotaan, että sielu matkustaa hitaammin kuin ruumis, ja mutta mun sielustolla oli totisesti vaikeuksia päästä matkaan ollenkaan. Päätin, että kun tulen Helsinkiin, vietän ainakin vuorokauden itsekseni vain ihmetellen ja sopeutuen enkä kerro kellekään että olen palannut. Se oli erinomainen päätös eikä sitä ollut vaikea järjestää - kaikki, jotka mitään tiesivät, luulivat minun saapuvan vasta torstaina.

Laskeuduimme lähes asumattomaan havumetsämaahan, tai siltä tää pääkaupunkiseutu musta aina ilmasta käsin näyttää. HKL kuljetti mut läpi keskipäivän koleiden, harmaiden valliloiden. Ruskasta jäljellä muutama värisevä laikku. Kaikkialla lähes tyhjää, yksi ihminen siellä, täällä kantaen taakkaansa tai kauppakassia hiljaa kärsien. Kotona pölyä, kukat altaissa, pino laskuja, toimimaton internet.

Tänään kävin jo kirjastossa ja kaupassa. Kylmä syysilma syleili mua sähköisesti Kurvin tuulitunnelissa. Ohikulkija väläytti salaisen hymyn.

Mistä on pienet tytöt tehty?

Skitso sen jo teki ja EG. Montako osallistujaa tarvitaan ennen kuin kyseessä on meemi? Anyway, tässä minun lapsuuskuvani: Äidin kanssa mökillä. Näköjään oli jalkojen käyttö vielä hakusessa, mikä viittaa siihen, että kuva on otettu aivan 70-luvun alkupuolella (tai eräänä hulluna iltana vuonna -91).
Ja huomattavaa on asusteeni vaaleanpunaisuus.
Äippä oli kyllä kaunis.

Kyldyyri express

Jos kaipaat halpaa huvitusta mene huomenna, perjantai-iltana (matkallasi blogistanian pikkujouluihin) vähän ennen kahdeksaa pääpostin eteen kyttäilemään. Siihen kurvaa takseja ja suomen taiteen suuri massa rikkoo pikajuoksun ennätyksiä kun iso osa niistä kiidättää aivan viimetingassa Suomen Kulttuurirahaston apurahahakemukset postiin juuri ennen deadlineä.

Olen tullut tulokseen, että tyypillinen taiteilija on deadline-taiteilija. Pitkä aika kuluu mietiskelyyn ja kärvistelyyn (mikä sekin on hyvin tärkeää) ja sitten koko pläjäys polkaistaan kasaan viimetingassa ja kellon ympäri töitä tehden. Tämä pätee myös hakemusten tms. tekemiseen. Itse kuulun samaan joukkoon enkä ollenkaan tajua esim. niitä kirjailijoita jotka nakuttelevat romaaneitaan tasaiseen yhdeksästä viiteen tahtiin. Onneksi tänä vuonna ei tarvitse osallistua hakemusrumbaan, projektit rullaa muutenkin. Deadlineistä en tietenkään ole päässyt mihinkään, ne kolkuttaa nytkin ovea jollain kättä pitemmällä ja kovalla esineellä.

Akateeminen tilannekatsaus:

Terhi Rantanen luennoi asken mediahistoriasta, aiheena hrat Reuter, Havas ja Wolff, jotka innovoivat 1851 telegrammi-perusteisen uutistoimistojen verkon. Monet valtiot kumminkin vastustivat ajatusta, etta uutisista jouduttaisiin maksamaan ja luennon jalkeinen keskustelu kasitteli pitkalti yksityisomistuksen ja julkisen hyvan valisia eroja kaytannossa ja kasitteellisella tasolla. Viime viikolla Don Slater ja Daniel Miller kavivat kertomassa niiden Trinidadissa ja Jamaikalla tekemista ethnografisista tutkimuksista. Aiheena oli saarien valinen ero teknologioiden kayttoonotossa: Jamaikalla kannykat on pop, Trinidadissa tietokone (ja Internet) rulettaa. Muistan ajatelleeni luennon aikana, etta joku voisi tutkia, milla tiheydella antropologit ovat kammanneet tropiikkia, verrattuna arktisiin alueisiin.
Viime viikolla oli myos julkinen vaittelytilaisuus aiheesta ovatko sosiaaliteoria ja postmodernismi tuhonneet sosiaalitieteet. Siita yllatyin, etta taalla yliopistojen valilla kaydaan ilmeisesti paraikaa depattia, josko postmodernien ajattelijoiden kaytto opetuksessa tulisi lopettaa kokonaan. Minusta toi on jyrkka kannanotto, ja mielellani kuulisin sellaisia useammin ja muuallakin, vaikka vain keskustelun synnyttamiseksi. Siina vaittely-tilaisuudessa ei syntynyt, koska puoleen valiin maariteltiin postmodernismia ja loppuaika meni oikeastaan siihen, etta aijat ja nainen argumentoivat toistuvasti silla omalla mielipiteellaan. Musta ne mielipiteet eivat kauheasti kehittyneet, mutta toisaalta en voi vaittaa etta olisin pysynyt hienosyisemman argumentoinnin perassa. Varsinaiseen asiaan, siis siihen, onko postmodernilla ajattelutavalla ja sosiaaliteorialla ollut sosiaalitieteisiin suurtakaan vaikutusta, siihen ei paasty, enka muutoin tunne asiaa. Mun edessa istui tytto, joka kirjoitti villisti muistiinpanoja, ja osa keskittymisesta meni siihen etta seurasin Foucault’n evoluutiota mimmin paperilla: fukor, fucoo, fukour. Nikolas Roselta tuli hyva, tai ainakin selkea, postmodernia metodologiaa koskeva pointti: Rose, jonka luulin olevan varsin esoteerinen heppu, mainitsi ekonomisti Paul Krugmanin esimerkkina postmodernin metodin soveltamisesta: etta etsitaan rakenteista epajohdonmukaisuuksia ja epajatkumoita. Sitahan Krugman hyvinkin tekee. Ei niin, etta olisin asiantuntija taloustieteissakin, mutta Krugman kirjoittaa New York Timesiin kolumnia, joka lahes nevalinnamaisella otteella tarkastelee poliittisten paatosten tekoa ja seurauksia Washingtonissa ja lahiymparistossa. Depattia seuraavana iltana oli puolestaan puhumassa BBC:n Arabian radion toimittaja (ohjelmavastaava, tms). Esitelma lahti liikkeelle interaktiivisuuden maaritelmasta: etta loysasti kun maaritellaan, niin ovi on interaktiivinen, koska sehan aukeaan kun sita tyontaa tahi vetaa. Olivat BBCssa tulleet tulokseen, etta radion avaamisesta seuraavan kuuntelemisen kaltainen interaktio ei ihan riita, ja virittivat webisivuille ja radio-ohjelmiin perusmentaliteetin, etta kuulijoita kiinnostavat ohjelma-aiheet saattavat hyvinkin olla ihan muuta kuin paivanpolttavat uutiset ynna ryhtyivat hakemaan niita oikeasti kiinnostavia aiheita, mm. kehittamalla ohjelmaformaatteja paikallisemmiksi ja nopeammin reagoiviksi + lisaamalla ihmisten omaa puheaikaa. Ei ehka kuulosta kauhean vallankumoukselliselta, mutta kuvaa jonkun BBCn kaltaisen pikkufirman valmiuksia isoihinkin asennemuutoksiin ja myos sita, etta asema Arabian kuulijamaarat ovat nousseet lujasti formaattimuutoksen jaljilta. Voisi sanoa etta esitelman aiheena oli onnistunut tuotekehitys media-alalla.
Ei taalla muuten mitaan kummempia. Lueskelen teknologian kotiutumis-tutkimuksia, materiaalisen kulttuuriin liittyvia tavara-juttuja ynna odotan ensi sunnuntaita kovasti. Muutan opiskelija-asuntolaan ja siella on verkkopiuhat huoneissa. Hyvasti, kirjaston koneet! Hyvasti, skandinaavisten kielten syrjinta! Elakoon seurallisuus, jaetut huoneet ja...opiskelijaruokala? yh hyh. Tosin, en kylla kuvitellutkaan, etta Lontoo olisi se paikka, jossa elama on valittoman chic, mutta oppettelisivat, perkeleet, keittamaan kahvia.