Psykonartun kootut

Rupesin miettimään niitä käsiksen murhakohtauksia, että miten johonkin niistä saisi ujutettua mun pomon murhan. Päähenkilö voisi tulla ja vetää siltä veitsellä mahan auki kuin peratulta kalalta paitsi, että se olisi vielä elossa. Ja sit kun se makaisi maassa ja huutaisi tuskaansa niin tulisi katujyrä ja ajaisi sen pään luttuun. hehheh. haahahha. naurattaa. oikeesti! siistii.

HuH. Hyvä, että voin purkaa itseäni tällälailla, ettei tule oikeesti mentyä heilumaan jonnekkin metroon tai vastaavaan kirveen kanssa.


Rosa ei ole päivitellyt sen typerän hamppu-lööpittelyn jälkeen. Miten se voisikaan, kun koko juttu olisi heti iltiksessä. Kuinkakohan moni meistä blogistanian taviksista kirjoittaisi eri tavalla tai ainakin estoisemmin, jos olisi vaarana, että se juttu julkaistaan hulppean tulkinnan kera lehdessä niin, että otsikoksi on valittu kaksi satunnaista sanaa k.o. blogimerkinnästä joista toinen on korvattu sanalla seksi, huume, tai ero.


Harkitsin hetken osallistumista viisi kauneinta rakkauslaulua meemiin (kuulostaa kultahäälahjaksi ostetulta kokoelmalevyltä). Mut pitäisikö tässä oikeasti listata ne kauneimmat, vai ne jotka merkitsee allekirjoittaneelle meemiolle jotain? Mulle ne rakkauslalut jotka on kolahtaneet (jonkun tyypin takia) on kaikki ihan vitun korneja, ei sellaisten sanoja kehtaa tänne kirjoittaa. Koska siis oikeesti mä eläydyn vieläkin useamman kuukaudenkin jälkeen siihen Britney Spearsin Toxic biisiin! Tuli vieläpä tanssittua sitä helkkarin diskohumppajoikhua yhden kanssa jota vähän haikalien mielessäni, mikä tietenkin vaan lisää intoa kuulla sitä lisää.
With a taste of your lips
I’m on a ride
You’re toxic
I’m slipping under…
Tarkemmin ajatellen, eihän toi edes ole rakkauslaulu vaan mennään bylsimään laulu. Hitto, mikä mua oikeen vaivaa?

Sananen alkuviikoksi

Nuppu paisui pitkään ja avautui päivätolkulla, tursuillen. Kerroin aiemmin, että odotin, milloin matemaattinen järjestys ottaa vallan, mutta ei, kiinanruusun punainen röyhy ei oiettuaankaan asettunut sieviin rivistöihin. Usein suuntasin lukulampun kukan röyhelöiseen ryteikköön vain saadakseni tuijotella sitä ihmetyksen vallassa. Keskeytin hesarin tilauksen.

Kukinto painoi koko ajan enemmän ja veti koko puuvartisen kasvin kumaraan. Räjähdettyään hitaasti täyteen tummaan kukoistukseensa lehdet alkoivat välittömästi näivettyä. Kuolema valtasi kukinnon ällistyttävällä tahdilla. Suhteellisen raskas sielu ilmeisesti jätti majansa, koska kukka keveni äkkiä dramaattisesti. Pikku puu nosti taas päänsä. Kukasta jäi jäljelle ilmaa täynnä oleva nahkea hattara. Se irtosi ja tipahti lattialle vähin äänin. (Pufff.)

Nyt puun latvasta tunkee uusi nuppu.

Jännät paikat

Valloittavaa, taikin pääsykokeet on taas käynnissä. Söpöjä tyttöjä ja poikia on kadunpielet ja kipsari täynnä tussaamassa jotain piirustuslehtiöihinsä. Montakohan kertaa tämäkin talo on ikuistettu vuosien varrella? Eihän niiden koeaikataulujen puitteissa kovin kauaksi riennetä piirustamaan. Viikon aikana on monta karsintaa, ja iltaisin kun nimilistoja teipataan seinälle paikka täyttyy sekä täysin murtuneista, että riemusta pomppivista söpöistä tytöistä ja pojista. Joka vuosi minulla on myös joku hyvä tuttu tyyppi jonka puolesta jännittää. Tänä vuonna ainakin yksi tutu kundi hakee eton käsikirjoituspuolelle. Sinne on yli sata hakijaa ja kolme otetaan. Aika kova paikka. Oikeastaan mua jännittää niiden kaikkien puolesta joita täällä nyt pyörii. Ne on niin toiveikkaan näköisiä ja suloisia.

Kaikkeni olen antanut

Sunnuntaina-iltapäivänä pelasimme Karhupuistossa sitä sellaista, no missä on se nahkainen ja löysä pikku pallo, jota potkitaan aina eteenpäin seuraavalle, sanotaan nyt vaikka löysäpallo, kun seuruekin oli niin, eh, rentoutunut.

Sanoin, että olen ollut muutaman päivän vain työhuoneella ja yksin kotona ja pitäytynyt poissa viikonloppukarkeloista, kun oon ollu niin väsynyt ja yksinäisyyden tarpeessa. Yksi ennestään tuntematon tyttö siinä sanoi, että hänkin on ollut yksin kotona mutta se johtuu siitä, että hänellä on niin vähän ystäviä. Pidin tästä ihmisestä välittömästi, en siksi että olisin tuntenut vaikkapa empatiaa, vaan siksi, että hän ei yrittänyt tehdä vaikutusta.

Palloilun jälkeen käyttäydyimme kuin joukko lapsia, jotka ovat riehuneet itsensä uuvuksiin. Riita vain puuttui. Meinasimme simahtaa R-kioskin pikkupöydän ääreen. Ryömin kotiin ja - tadaa - siivosin koko illan voimilla, joita minulla ei pitänyt olla. Täällä kiiltää ja tuoksuu sitruunalle. Vuodevaatteet litisevät, sillä jätin ne hetkeksi ulos tuulettumaan.

Sunnuntaivalitukset

Voi paska. Laskin sen varaan, että alepa olisi tänän auki muttei se ole. Mikä tää juttu on et joinain sunnuntaina kaupat on auki ja toisina ei? Mitä mun nyt sit pitäisi syödä henkeni pitimiksi? kynsiä vai? Saako sipuleista ja kuivuneesta ruisleivästä mitään maittavaa aikaiseksi? Tää on niin kuollut lähiö, ettei täällä oo edes kotipitsan pizzeriaa, mut ois tossa aika lähellä yks pitsakioski jonka sisään mahtuu just ja just pitsauuni ja pienikokoinen pitsakokki. Tilaat läsyn ja värjöttelet siin luukulla vartin ku se vääntää sen kasaan. Tilasin muuten sunnuntaihesarin koko kesäksi. Tänään tuli eka joka herätti mut aamuviideltä. Kaikenlisäksi se oli tosi tylsää luettavaa. Ja kukakohan vaan senkin nyt kantaa roskiin tosta lattialta pyörimästä? Sen päälle selkään koskee edelleen ja mun pomo on antikristus. Ei maar, parin kilsan pääs on hesburkeri. Jos vaikka kävelis sinne toteamaan, et se on taas yllättäen suljettu.

Kesä tulee, olenko valmis?

Ensi viikolla alkavan kesäkuun kunniaksi vision meidät typyt kesätunnelmissa ja kesäasussa. Taitelijana yleensä kieltäydyn selittämästä teoksiani muta tällä kertaa avaan hieman. Kollaasini “Green Fairy Rhapsody” on fiktiivinen, eli se ei dokumentoi jo tapahtunutta, vaikka kantaakin sisällään paljon auteurille itselleen merkityksellisiä kokemuksellisia hetkiä. Kuvassa tanssimme aamuyöllä Kaarlen sillan kaiteella, siis Prahassa. Vihreä keiju viittaa tietenkin absinttiin joka taitaa olla lähestulkoon Tsekkien kansallisjuoma. Keijun lumossa on usampikin ystäväni löytänyt itsensä k.o. sillalta ja sen kaiteeltakin totaalisen elämääsyleilevässä tilassa. Tämän pläjäyksen omistan Murmelille.

Naistenkin oikeus!

Typyjen postilaatikkoon oli viimeksi kolahtanut n. 15 haastetta koskien piiniksen kokoa, jolle tulisi pikimmiten tehdä jotain. Plikat. Miten ois? Otetaanko täytingit kesän kunniaksi!

Lapsi aurinkoinen

Tää on uskomatonta, olen lapsenlikkana! Minä babysitterinä! Tätä ei usko kukaan. Minähän olen kaamea akka joka irvistelee rääkyville kakaroille bussissa ja mulkoilee murhaavasti jos ne ei osaa käyttätyä. Enkä ikinä ole kuvitellut itse tekeväni moisia. Mutta tää poika onkin spesiaali keissi, ystävän mukula joka jakaa kanssani kaiken muun lisäksi syntymäpäivän. Me ollaan aurinkosisaruksia. Nyt se jo nukkuu ja muakin väsyttää monen tunnin leikkiminen. Taidan heittäytyä säkkituoliin lekottelemaan. Oli ihana ilta.

Kaikki mulle

Olipa omituinen tilanne. Hain freelancer-graafikon töitä eräästä firmasta, kun olin kuullut ystävältäni, että niillä saattaisi olla hommia tarjolla. No, tänään oli sovittu tapaaminen. Haastattelijani alkoikin kiinnittää huomiota työhistoriassani pilkahteleviin käsikirjoitustöihin ja konseptisuunnitteluun.

Olen ajatellut, etten nyt ainakaan vähään aikaan hae sellaisia, koska haluan tehdä yksikertaista ja sisäänpäinkääntynyttä duunia. Sellaista, että aamulla menen työhuoneelle, otan siveltimen käteen ja illalla kuva on valmis. Eikä siihen liity mitään raportteja, teknisiä suunnitelmia, koodarin ja graafikon briiffausta ja loputtomia tiimipalavereita.

No, haastattelijani kertoi firman tuotannoista ja minä, hitto vie, rupesin vähän innostumaan suunnitteluhommista. Hoin kuitenkin itselleni, että olen tehnyt päätöksen tehdä nyt kuvallisia töitä, ja pitää kirjoittamisen omana iltapuhteenani. Kerroin kuitenkin laveasti kaikesta mitä olen tehnyt kirjoittamisen, pelisuunnittelun, konseptoinnin alueilla... Lopulta tämä ihminen kysyi minulta, mihin nyt sitten aion keskittyä tulevissa töissäni. Minä en enää tiennyt. Tai siis minä vain haluan töitä. Voin tehdä mitä vaan! Tulen teille pomoksi! Ai eikö? No, entäs puhtaanapitoon?

No, kohtaamisen jälkeen olin järkyttynyt. Olin varma, ettei firmasta enää kuulu mitään, koska minä en voinut päättää, mitä haluan. Räpisteltyäni pari tuntia päätin yhtäkkiä, että yksi haastattelu ei minua kaada, saan olla juuri niin vaiheessa kuin olen. Sitten tajusin, että haastattelijani oli aivan tosissaan yrittänyt hahmottaa, millaisissa työtehtävässä voisin parhaiten hyödyntää eri vahvuuksiani, ja ne olivat sitä paitsi luvanneet ottaa yhteyttä kun sopiva projekti tulee. No, siihen en sentään luota. En saa tätä kääntymään mokasta menekiksi, mutta saatan nähdä ensi yönä humoristisia unia.

Työläs, työläämpi

1.)
Jokus nuorempana julistin, että mikään asia ei ole niin pyhä etteikö sille voisi nauraa sopivassa yhteydessä. Silti, Anun viimeviikkoisten kirjoitusten valossa, tuntuu hieman hämmentävältä kertoa, että olen juuri käsikirjoittanut itsemurhan, joka hyvin potentiaalisesti saa katsojat nauramaan. Tsihi, itse ainakin kikattelin itsekseni sitä kirjoittaessani. Tämän lisäksi meillä on jo olemassa luonnokset yhdelle murhalle, yhdelle tapaturmaiselle kuolemalle ja yhdelle luonnolliselle kuolemalle. Ne on kaikki ihan hauskoja ainakin paperilla. Ja mulle maksetaan tästä. Se se vasta hauskaa onkin.

2.)
R. kulki tuossa labin käytävällä ja oli palauttamassa lopputyökirjojaan takaisin kirjastoon. Kirjavuori makasi ostoskärryissä. Ei ne sentään ollu mitkään megajättijumbojetin suurperhe-ostoskärryt mutta ostoskärryt kumminkin. Se oli vaan maisterin lopputyö. Mitä tää tarkoittaa väitöskirjan tekijälle? Pitääkö tuohon pihalle tilata rekkalava, jossa voi säilyttää matskunsa?

Mitä teet kaikilla niillä tähdillä jotka omistat?

Kiinanruusu kehittelee edelleen suurta kukintoaan. Se on lievästi omituinen ja hidas tapahtuma. Terälehdet aloittavat sikin sokin, rullalla ja mytyssä. Se ei näytä kukalta, vaan pienen tulivuoren laavapurskaukselta. Itse asiassa olen alkanut epäilemään, että kasvillani on ylimääräinen kromosomi, kun osa terälehdistä tursuaa viininpunaisesta ruusukkeesta röyhkeän pinkkeinä ja oudon muotoisina. Voi olla, että usean vuorokauden kuluessa lehdet oikenevat ja kukka saavuttaa säännöllisen muodon. Minusta olisi tietysti jännittävämpää, jos se olisi mutantti.

Minunkin pitäisi ehkä nuohota tulivuoriani päivittäin. Kävin eilen katsomassa tasokkaan näytelmän Pikku prinssi. Näyttelijäntyö oli ihan huippua. Viisaudet lausuttiin kaurismäkeläisen lakonisesti. Lavastus oli hienosti pelkistetty ja viitteellinen.
Konalan ala-asteen näytelmäkerho esittää Pikku Prinssin vielä kerran, huomenna torstaina klo 19 alkaen. Paikka Konalan ala-asteen kerhotilat. Näytös on ilmainen.

Yksi näyttelijöistä selitti jälkikäteen, että nyt kun yleisö oli mukana ja nauroi tietyissä kohdissa, hänkin vasta tajusi, mitä hauskaa niissä oli. Ymmärrän hyvin. Tarina on yhtä aikaa hyvin totinen ja kirpaisevan naurettava.

Kedon kipeä kukka

Tässä parin päivän sairaslomassa on se hyvä puoli, että ei saa makoilla kotona mätänemässä, vaan pitää harrastaa kevyttä liikuntaa. Ja jos kerran lähtee kävelylle, niin miksei sitten menisi vaikkapa kauniiseen luontoon kun kerran aurinkokin sattuu paistamaan? Ja samallahan voi myös ottaa piknik-eväät mukaansa, että jaksaa olla siellä kauemmin. Ja kun on kunnon eväät niin kannattaa ottaa myös hyvää seuraa mukaansa, ettei yksin tarvitse syödä, eikä jää ruokaa yli. Ja kun metsässä kävelee hyvässä seurassa, aurinko paistaa ja reppu on täynnä eväitä, niin voisihan sitä pysähtyä pikniköimään esimerkiksi keskelle orvokkiketoa, jos sellainen sattuu kohdalle.

Voi kun kaikki paraneminen järjestyisi tälleen.

Johdanto manifestiin

Yhdessä semmassa kertoivat, että ovat Ruotsissa laskeneet kuinka kauan kestää sukupuolten välisen tasa-arvon toteutuminen jos kehitys jatkuu suurin piirtein samaan mallin. Vastaus on 470 vuotta. Vuonna 2474 voidaan sit ruåtsinmaalla pitää mahtavat bileet, Suomessa ne järjestetään paljon myöhemmin.

Mutta, vaikka sukupuolten tasa-arvoisuus joskus toteutuisikin niin ei se valittaminen siihen loppuisi.

Olen lievästi huolissani toisenlaisesta dikotomiasta joka on sikiämässä esim. blogistaniassa. Ihmiset luokittelevat itseään ja toisiaan ylemmän- ja alemman tason naisiksi ja miehiksi. Luokitteluperusteena on erityisesti ulkonäkö, mutta myös varallisuus, parisuhteen puute (perhearvot) ja mitä lie. Tämä ei ole poliittista tomintaa tai epäkohtien näkyväksi tekemistä. YTM/N:t ja ATM/N:t vain luovat uuden kielen ja jaottelun jota sitten ruoditaan jommasta kummasta positiosta käsin, ja vahvistetaan rakennetta ennemmin kuin puretaan sitä. Jotain silti pysyy kuin kivijalka: kyseessä on parhaassa aikuis-iässä olevat, valkoihoiset, heteroseksuaalit ja työssäkäyvät tai opiskelevat länsimaisen yhteiskunnan kansalaiset.

dansa på golvet

Tuli pari päivää sairista ja mega-piltsut kipua lievittämään. Joku narkki saisi hoidettua päivittäisen tarpeensa jos se tulisi tänne ja nuolisi mua vähän aikaa.

En saisi istua tässä plokkaamassa, nörtteilyn syytä koko kipu. Paha paha kone! Seisaaltaan on paras olo. Olen yrittänyt verrytellä lihaksia kevyehköllä tanssimisella – siis en todellakaan sillä oudolla pomppulinna-heilunnalla jota harrastan diskoissa, vaan vienolla lanteiden liikuttelulla. iTunesin mp3-arkistostani, jonka olen osuvasti nimennyt Sillisalaatiksi löytyi vanha hieno kliseiden kuningas “Zorba the Greek”. Sitä on kaikesta karmeudestaan huolimatta hieno tanssia, joskin nyt joudun vetämään tahtia mummoversiolla. Mutta kun jotenkin se leffa on niin upea. Tanssitaan jos on iloinen ja tanssitaan jos on surullinen, ja sitten se yksi äkäinen lopussa vihdoin vapautuu kuorestaan ja tanssii kanssa. Mua rupee se biisi vaan itkettämään, enkä voikkaan tanssia. Siteeraan itseäni: Hitto, mikä mua oikein vaivaa?

Siunattu poika

Minä olen nyt kaksi kuukautta vanhan Aatu-pojan kummi. Aatu ei itkenyt yhtään kasteen aikana, mutta piereskeli aromaattisesti. Sitten se nukahti ja aisti entistä vähemmän, mitä sen ympärillä hääräilevä aikuisten lauma touhusi. Se painui siihen todellisuuteen, jossa se yhä viettää suurimman osan ajastaan muhien ja versoen. Me siunasimme hänet. Itketti koko ajan.

...

Sain kuin sainkin kummilahjan tehdyksi ajoissa. Se oli pieni ihme. Akvarelli valmistui niukasti perjantaina puolilta päivin. Sitten rupesin leikkaamaan kehyskartonkia askarteluterällä ja olin melkein varma, että väsymys ja kiire saavat käden tekemään kuoppaista jälkeä. Operaatio sujui kuitenkin lähes täydellisesti. Olin kai kuluneella viikolla stressannut niin perusteellisesti koko elämääni, että olin itse asiassa stressannut stressin pois. Kuva kehyksineen oli kaunis. Ehdin asemalle hyvissä ajoin ennen junan lähtöä.

...

Aina sanotaan, että vauva ei ymmärrä olevansa erillinen olento. Kääntäen: vauva ymmärtää, että se ei ole erillinen olento. Kasvaessaan siitä ehkä tulee pieni yksilö joka kamppailee yksin suuressa maailmassa, ja sitten se saattaa käyttää loppuikänsä löytääkseen takaisin toisten yhteyteen. Jotkut ex-vauvat kai löytävätkin.

Aatu muksauttelee vahingossa itseään nyrkeillä. Se ei vielä katso peilikuvaansa eikä selkeästi erota äitiä isästä tai tädistä. Itse asiassa, aika mielenkiintoinen näkökulma.

Nomadinen kipupiste

Käynnissä uskomattomat yhden naisen tuska-festivaalit. Yläselän kipu on valahtanut alaselän puolelle ja samalla kymmenkertaistanut voimakkuutensa. Liikun kämpässäni jäkälän kasvuvauhdilla ja silti ulvon tuskasta. Kömpelyyttäni olen tiputellut tarvaroita ja roskaa lattialle mutta en mitenkään kykene nostamaan niitä paikoilleen. Kohta tää mesta muuttuu kaatopaikaksi.

Ainoa toivoni on, että kipu edelleen valuu alaspäin; reisiin, polviin ja lopulta varpaiden kautta ulos.

Taikuutta ja romantiikkaa

Nukuin myöhään ja hädin tuskin aamukahvit juotuani istuin jo kaupunginteatterissa katsomassa Tuhkimoa. Tuntui ihan kun en olisi herännytkään, vaan näkisin jotain outoa unta. En ole aikoihin nähnyt satumusikaalia, siksi kai se oli hienoa, kaikki tanssi ja laulu ja taikatemput olivat kivaa katseltavaa. Eihän se mikään unohtumaton spektaakkeli ollut ja vaikka kyseessä olikin “vain” lasten näytelmä, nauroin paljon ja välillä olin tippa linssissä. Hitto, mikä mua oikein vaivaa? Voisko joku tulla ja komauttaa jollain nuijalla vähän realiteettia mun otsaan? Harhaudun aina kaikkeen yliromanttiseen.

Kun prinssi lopussa vihdoin suuteli Tuhkimoa joku pieni poika yleisön joukossa huusi minkä pienistä keuhkoistaan irti sai: yääääk!

Syntymästä, kuolemasta ja siltä väliltä

Lähden viikonlopuksi kummipojan ristiäisiin, tai, no, huomennahan meistä vasta tulee kummitäti ja -poika. Olen maalannut pojalle pientä kuvaa, ja samalla kehitellyt viime päivien teemaa, jatkuvaa migreeninsekaista päänsärkyä. Maalaus on yhä kesken. Toivon todella, että saan sen tänään valmiiksi. Eilen vietin aikaani mm. maaten vessan lattialla sohvatyynyjen päällä - siellä oli niin ihanan pimeää ja viileää. Ja pönttö pahoinvoinnin sattuessa lähellä. (Joo, on tää mustakin tosi outoa elämää.)

Ystävämme muistotilaisuus oli keskiviikkona. Oli valaisevaa tavata hänet tunteneet ihmiset yhdessä, ilman häntä. Tosiaan. Moni sanoi nähneensä hänet sinä päivänä koulussa tai odottavansa koko ajan, että hän kävelee ovesta sisään siihen muistotilaisuuteen. Minäkin näin hänet kaksi kertaa ennen tilaisuutta. Sen jälkeen hän on vähän rauhoittunut, lakannut kummittelemasta.

Olen kuullut ystävästämme mielenkiintoisia juttuja. En esimerkiksi tiennyt, että kun hän aikoinaan siirtyi yläasteelle, hänet laitettiin poikkeuksellisen kyvykkyytensä vuoksi suoraan yhdeksännelle luokalle. En ollut koskaan erikseen ajatellut hänen älykkyysosamääräänsä, pidin häntä vain hirmu viisaana nuorena miehenä.

Eilen yksi kaveri kertoi seuraavan tapauksen: Ystävämme oli iltakävelyllä. Ostarilla tuli vastaan pari teinikovista, joista toisella oli kädessään stiletti. Kundit lähestyivät. Äkkiä ase tipahti ja vieri ystävämme jalkoihin. Tämä kumartui, poimi aseen ja ojensi sen kundille: - Sulta taisi tippua tämä veitsi. Kundi hölmistyi, otti stiletin ja heilutteli sitä vähän aikaa ystävämme nenän edessä. Sitten hän tokeni ja ojensi yhtäkkiä kätensä: - Kiitos. He kättelivät. Kundit häipyivät ja ystävämme jatkoi matkaansa. Kohta hän kuuli etäältä huutoa ja sadattelua - kundi oli viiltänyt vahingossa itseään.

Virtuaalisia munauksia

Heheh, virkani puolesta saan ihanaa kutkutusta uutisesta jonka mukaan suosittu virtuaalikirkko kärsii demoneista. Häiriköt lokkautuvat sisään Saatanana ja kiroilevat saarnojen aikana. Pahiksia heitetään pihalle mikä chättitermein tarkoittaa, että ne tapetaan. Lisäksi sieltä kirkosta on karsittu ominaisuuksia ja kavennettu mahdollisuuksia kaikilta käyttäjiltä. Voi saatana, mahtaa siellä nyt olla nastaa jeesustella.

Tän kirkkochätin suunnitelijat on tehneet samat iänikuiset virheet kuin ziljoona muutakin designeria, vaikka näistä on kirjoittettu jo 1990: Chip Morningstarin yksi sääntö on: “Work within the system”. Tämä tarkoittaa sitä, että sensijaan, että joku admin vaan tappaa tsup tsup kirkkoon tulijoita, se pitäisi tehdä jotenkin osaksi maailmaa. Esim. kiroilijan alle voisi tulla savuava kuoppa johon se sitten vajoaisi. tai joku jumal- tai enkelhahmo tms. tulisi tekisi niistä mykkiä. Tai kirkkojen edessähän oli jokus muinoin häpeäpaaluja... Noin mä oisin sen suunnitellut. Niin.

Onkohan kukaan vielä tehnyt virtuaalihelvettiä? Mä haluan suunnitella sellaisen. Pääsisi sunnittelemaan herkullisen synnillisiä avatareja. Mikä sitten olisi kunnon helvetti. Ehkäpä sen pitäisi olla kirstillismytologinen tulimeri tai joku Danten inferno. Ruotsinlaiva?


Aihetta sivuten tässä pätkä peliteollisuuden veteraania Jessica Mulligania, joka usein heittää tärkeitä pointteja tässä hänen tuoreimman kolumninsa “kaava” massive-multiplayer teollisuudesta:

simplistic equation for success might look more like this:

(Development = [Experience in MMPs + Adequate Money + Stable Launch])
-------------------------------------------------------------------------------------------
(Operations = [Proper Resources + Good Service Mentality + Common Sense]) = Financial Success

Of course, what more often happens is this:

(D = [Rookie + Craploads of M + No SL])
-------------------------------------------------
(O = [Punky R + No GSM + Stupidity]) = Dustbin of History

Kuvaa myös aika hyvin koko suomen IT-alaa ainakin sellaisena kun se oli pari vuotta sitten.

Vielä loppukaneetti: oho tajusin just, että bloggasin siitä mitä teen työkseni ja viittasin sekä alkuvaiheessa olevan väikkärin tutkimusmatskuun, että lähteisiin. Tää on varmaan hyvä merkki? (siis mulle, ei välttämättä blogin lukijoille.)

Bouzouki raikaa

Minulla ei ole ollut vakavaa psykosomaattista oirehdintaa varmaan vuosiin mutta viimeaikoina on ollut stressimigreeniä ja nyt on yläselkä aivan paskana. Koskee. Monitorilysy ynnä kireä ja paskamainen ilmapiiri aiheutti totaalisen jumin ja tuskan selkäpuolelle kroppaa. Yksi vanha tuttu aina hoki “kipu se on mikä kolahtaa”. Pitää paikkansa. Kipu syrjäyttää kaiken muun ... niin kauan kun valittaminen antaa tyydytystä. Minä osaan kyllä marista ihan kiitettävästi mutta jossain vaiheessa herää ajatus että aikaansa voisi kuluttaa paremminkin.

Eilisen perusteella luulen, että paras kipulääke on hyvä seura. Työpalaveri Kallion Zorbaksessa hieman wenähti eilisiltana. Housebändi, kreikkalaista musiikkia soittava duetto pani parastaan ja ystäväni kilautti paikalle japanilaisen buto-tanssijan, joka tulkitsi upean villisti niitä mielettömiä kreikkalaisia biisejä. Wau mikä yhdistelmä! Joku voi hieman epäillä mutta vakuutan että se oli aivan mahtavaa. Selkääni on lääkitty siis paitsi hieronalla ja voiteilla, niin myös tanssilla ja naurulla.

Toisinaan tulee sellaisia hetkiä jolloin on niin pakahtuneen onnellinen ystävistään, että on pakko itkeä.

Antakaa sen levätä

Sukulaistytön äiti soitti mulle hädissään ja kyseli, millaisia migreenioireita mulla - ja meidän suvussa - on yleensä ollut. Seiskaluokkalaiselle oli tullut hirveä jalat-alta kohtaus, erilainen kuin aikaisemmin. Hänet oli pitänyt hakea koulusta kesken päivän.

Tää pikkuaikuinen on kannatellut ylitunnollisia vanhempiaan varmaan siitä lähtien kun oppi puhumaan ja kävelemään.

Teki mieli huutaa mutsille, että anna tytön levätä! Se raataa kaiket viikot harrastuksissa - ikonimaalauksesta teatteri-ilmaisuun ja luokkalehden toimittamiseen - ja siinä sivussa tokarin keskiarvo hipoo kymppiä. Mutta mä en saanut suunvuoroa. Todennäköisempi tie: pistäkää se beetasalpaajille ja piikittäkää imigrania ja kuljettakaa neurologeilla ja aivokuvauksissa ja fysioterapeuteilla. Kyllä se jaksaa suorittaa vielä monta vuotta. Mutta mitä siitä seuraa? Mä olen tosi huolissani.

Voi miten hienoa olisi ollut, että kun mun päänsäryt joskus samanikäisenä yltyivät, joku olisi tullut ja sanonut että jää nyt kotiin lepäämään kipu pois, nyt on vähän aikaa kiellettyä saada kiitettäviä ja tehdään vaan kaikkea mukavaa iltaisin. Ei sinun tarvitse ansaita tätä rakkautta ja turvallisuutta millään tempuilla.

Sörnäisissä kukkii kiinanruusu. Etsin delfiininkuvia netistä. Suututtaa.

institutional polytrics

Ei fittu käykää katsomassa “kuvia nokian yhtiökokouksesta” ei inssit vuonna -98 olleet ihan noin kauniita ja komeita. Eikä varsinkaan noin onnellisia. Toi yritysten mainoskuvastoretoriikka on ällöä. Voisko joskus jossain kuvassa käyttää oikeaa ihmistä, edes yhdessä pienessä? Ai ei voi kun kauppa kärsii? No, opettakaa niille malleille edes miten puhelinta pidetään korvalla.

Olipahan varsinaisen paskaminen päivä tänään. Välillä tulee sellainen olo, että olisi pitänyt pysyä mokialla insinöörinä eikä edes haaveilla mistään taikista. Olisin nyt lihava ja joku pikku yksiö olisi puoliksi maksettu. Ei varmaan paleliskaan koko ajan. No, oikeesti se olo tulee vaan silloin kun joutuu sotkeutumaan korkeakolupolitiikkaan ja ihmisten sekoiluihin. Osataanhan sitä olla kieroja oikeissakin töissä mutta siellä ne duunitkin on jonkun pakko tehdä. Taidepiireissä yksilön sallitaan olevan löysä paska vaikka kuinka tolkuttoman kauan, ennen kuin jollakin ymmärrys lakkaa ja varovasti kehotetaan, että tekisitkös hommias hiukan? Siitä se riemu sitten vasta ratkeaakin, oujeeeee. Ja onneksi netti on täynnä terapeuttisia leluja.

Yhteistyötä

Kirjoitan parhaillaan artikkelia yhdessä pirun paljon kokeneemman ja paremman kirjoittajan kanssa aiheesta, josta kumpikaan (tai kukaan) ei tiedä kovin paljon. Meillä ei vielä ole tutkimustuloksia joista kertoisimme, mutta yritämme kartoittaa ja kuvailla tarkemmin kuin apuraha-hakemuksissa tutkimuksen aihetta.
Yhdessä kirjoittaessa oman tekstin huonous realisoituu paljon aikaisemmin ja ällistyttävän paljon selvemmin kuin yksin kirjoittaessa. Kyse on tyylistä ennemmin kuin laadusta. Olen tähän asti kirjoittanut yksin erinomaisia esseitä, mutta kokeneen kirjoittajan tekstin rinnalla esseistinen tyyli paljastaa, perkele, ainemaisuutensa. Kirjoitusprosessi on jo lähdettänyt ison osan sitä hersyvää lapsenuskoa, jota Taikin esseistinen mielipidekirjoittelu suosii. Sääli tietysti sinänsä, ettei enää kiinnosta Mitä Minä Tein Kesälomallani. Kaino tavoitteeni on kirjoittaa – hm – raikkaampaa ja selkeämpää tekstiä. Siis: sataa, sen sijaan että tuolla ulkona on vittumainen tihkusade, joka selvästi viittaa yhteiskunnallisen järjestyksen tuolla puolen olevien ilmiöiden läpikotaiseen hallitsemattomuuteen, josta pieni ihminen voi riemuita korkeintaan ylevän tunnetta kokeissaan, käsi kädessä Kantin, tuon kuuluisan saksalaisen filosofin, kanssa.
Konkreettisesti kirjoitin aluksi esseen, johon kokeneempi lisäsi omat osuutensa. Olisin voinut ns. muokata omaa tekstiäni sopivammaksi, mutta tekstini on niin pöllö, että kirjoitin vain koko artikkelin varsinaiset väitteet ja huomiot ylös ja yritän tänään järjestää ne johdonmukaiseksi argumentaatioksi. Sen jälkeen kirjoitan yhteisen tekstin uudelleen. Mua kiinnostaa millainen ajatuskulku tekstiin tulee, kuin ulkopuolista lukijaa, koska teksti on tällä hetkellä melko tolkuton, enkä ihan tajua, mitä kirjoittajat yrittävät sanoa. Tässä kyse on järjestyksestä: nyt asiat ovat väärissä yhteyksissä ja osa perusteluista ja seurauksista on, niin muodoin, tosiasiassa vielä kateissa.

Ilmainen trippi

Laita rytmikäs, rentouttava musiikki soimaan. Ota mukava asento sohvalla, sulje silmät ja katsele. Mitä näkyy?

Lintuja, linnunnokkia. Nokat ryhmittyvät lonksuttavaksi, pyöriväksi kaleidoskoopiksi. Nokista tulee kristalleja, jotka välähtelevät pimeydessä. Kasvien lehdet syöpyvät läpi mustan, kukka-ornamentti kasvattaa vartta. Äkkiä kelta-ruskea kangas, vatsanpohjassa sävähdys: aistimus kaukaa menneisyydestä. Kangas hiutuu pois. Sarjakuvaeläinten jalat ajelehtivat edes takaisin puna-valkoisella tapetilla. Kangaspäällysteinen paidannappi - lisää nappeja, napit pyörivät suuressa kojeessa, muodostavat sisään kiertyvän spiraalin.

En tiedä miten teillä, jotkut sanovat etteivät silmät suljettuaan kerta kaikkiaan näe kuvia, vaan aistivat tai ajattelevat jotain muuta. Mä en kylläkään jää odottelemaan, että tulisi kuva, vaan laitan ne pyörimään, vuodatan niitä toinen toisensa jälkeen - vaikea selittää. En siis päätä, mitä kuvia mieli tuottaa, vaan käsken sen tuottamaan mitä tahansa kuvia. Se on vähän kuin surrealistinen kirjoitusmetodi - kirjoittaa nopeasti mitä tahansa tulee mieleen, niin ettei ehdi ajattelemaan sisältöä, ja tulokset ovat usein aika ihmeellisiä.

No, miksi tällaista? Musta vain tuntuu, että tuollainen kuvien katselu on - vapauttavaa monessakin mielessä. Ensinnä, musta on kiinnostavaa, mitä kuvia mun mielessä liikkuu. Miksi näen aina ensin lintuja? Toiseksi, olen tuolla metodilla tavoittanut monta kertaa jonkin muiston tai aistimuksen lapsuudesta. En selkeää tapausta, mutta vahvan tunnun, että tuo välähdys tuli kaukaa. Kolmanneksi, kuvittelu tuntuu vapauttavan tekstien tai kuvanteon kanssa. Se ei tuota suoranaisia ideoita tai ratkaisuja, vaan lietsoo esiin yltäkylläisyyden ja yllätyksellisyyden hengen. Se tuottaa tunteen, että olenpa sisimmässäni jännittävä ja moniulotteinen ihminen, mikä on aika hyvä lähtöoletus luovaan työhön ryhtymiselle.

Bongarin pvkrj

Tämän aamun bussimatkan bongauksiin kuului filosofian maikkani joka ulkoilutti koiraa kadulla (kultainen noutaja). Koira kuopi maata ja filosofi katseli koiraa. Ajassa ja paikassa liikuvia lihankappaleita. Tietoisuus? Kummalla? Eivät tajunneet että heitä tarkkailtiin.

Apua, mun merkinnät alkaa kuulostaa Anun kirjoitusharjoituksilta :D
(pus pus anu)

Eiliset kekkerit oli mukavat riehuvasta lapsilaumasta huolimatta. Roihuvuoressa on Japanilainen puutarha jossa kävimme kävelyllä. Vaikkei se nyt taida ihan megahieno olla noin japanilaisin kriteerein, niin tuli heti vähän seestyneempi olo. Kannatti muuten antaa suudelman kulttuurihistoriaa käsittelevä kirja lahjaksi koska sain heti suudelman kiitokseksi. Onneksi en ostanut kama sutraa.

Konstit on monet, sanoi pöytä

Tänään oli viimeinen päivä kirjoittajakoulua. Kaksi vuotta opintoja takana. Nyt voin sitten opetella kirjoittamaan itse.

Lempiviholliseni S piti hykerryttävän päätösluennon siitä, miten jumista voi päästä liikkeelle ja miten kerrottavaan maailmaan mennään sisälle ja syvälle. Hän kertoi omista konsteistaan.

S ehdotti: kerää mukana kulkevaan vihkoon jatkuvasti havaintoja. Havainnoi vaikkapa lintuja, neniä, jalanjälkiä tai jotakin muuta kertomukseesi liittyvää seikkaa. Havaintojen tarkoitus ei ole tuottaa tieteellisluonteista tietoa tai totuutta, vaan ruveta synnyttämään uutta maailmaa.

Kun paneutuu jonkin hyvin rajatun seikan havainnointiin, kaikki muukin rupeaa liittymään siihen. Esimerkiksi arkipäiväiset esineet saattavat alkaa muistuttaa kasvojen osia tai sorsien tavanomaiset puuhat näyttäytyvät osana jotakin salattua suunnitelmaa. Tarinan kalusto rupeaa kehkeytymään kuin jonkin orgaanisen prosessin tuotteena.

Valmiissa tarinassa tällainen syntyprosessi tuntuu siten, että kertomuksen eri elementit ovat maagisessa suhteessa toisiinsa ja niiden kenttä värähtelee. Lukija ei osaa purkaa tai selittää risteileviä merkityksiä ja symboleita, eikä saata muuta kuin värähdellä mukana. (Mulle tulee mieleen esim. Márquesin Sadan vuoden yksinäisyys, vaikkei tällä tavalla toimivan teoksen tarvitsekaan olla fantasiaa.)

Musta tällainen kirjoittaminen/lukeminen on sen huomioon ottamista, että piilotajunta kirjoittaa ja lukee teosta yhtä paljon ja ehkä enemmän kuin tietoinen.

Sivusin jo edellisessä merkinnässäni sitä, kuinka ympäristössä joskus tuntuu olevan meneillään jotain aivan muuta kuin miltä näyttää. Huomiooni liittyi kyllä haikeus siitä, että nuo toiset todet pysyvät enimmäkseen kovin etäisinä. Mielikuvitus majailee horrostilassa. S:n puhe säpsähdytti: asialle voi ja tulee tehdä jotain. Mielikuvitus täytyy ravistella hereille ja pistää töihin. Tulee kokeilla, harjoitella ja jalostaa keinoja havaita toisin.

Kotiin on hyvä kuolla

Luettuani Earl Greyn merkinnän tulin vihaiseksi sekä EG:n, että kaikkien muidenkin naisten puolesta. On se perkele kun tässä yhteiskunnassa naisen pitää pelätä kotiinsa menoa! Joskus aikaisemmin kirjoitin parisuhdettaan akkainlehdissä hehkuttavista naisista, että kaikki sanovat ensimmäisenä ilonaan miehestään, että se on niin turvallinen. En nyt enää kaheasti sitä ihmettele. Ei tule kotimatkalla välttämättä tapetuksi tai raiskatuksi kun on joku uros siinä vieressä. Muslimimiehet pitävät vaimonsa ja tyttärensä hunnutettuina sanomalla: sinun on pysyttävä minun silmieni alla, että voin suojella sinua muilta miehiltä koska miehet ovat vaarallisia. Noidankehä on valmis. Tämä logiikkahan tuntuu olevan aivan sama länsimaissa, kiihkomuslimeilla se on vain niin paljon selkeämmin näkyvillä, että siihen osataan tarttua.

Pelon maantiede on sitä, että kaupunkitila kutistuu siellä liikkuvilta. On vaarallisessa maineessa olevia alueita joihin ei (nainen) uskalla mennä. Eli todellinen kaupunkimme on pienempi kuin se mitä kartalla näkyy. Onko niin, että Helsinkikin koko ajan kutistuu monille?

Laiskan shoppailut

En vaivautunut tänään ruokakauppaan eli vetelen nyt pelkkää makaronia. Päivällä olin kuitenkin stadissa ja shoppasin lahjan ystävälle, jolla on huomenna maisteri&synttärikekkerit. En viitsinyt ostaa samalla heittämällä lahjapaperia koska ajatus, että joutuisin kanniskelemaan jotain paperitötsää loppupäivän mukanani ei miellyttänyt (lahja sentään mahtui olkalaukkuun). ja muistelin, että kaapissa on vielä jotain paperia jäljellä. Löytyihän sitä juu, mutta se on joulupaperia. No ystävästä tuli taiteen maisteri, ehkä mä voin selittää paperin teeman jollain postomodernilla käsitevimpaimella tai pistää vaikkapa luovuuden piikkiin.

Piti myös ostaa aurinkolasit koska vanhat hajosi. Pari vuotta sitten kun ostin niitä, löysin yhdet kivat heti ensimmäisenä ensimmäisestä kaupasta johon menin. En silti uskaltanut niitä heti ottaa vaan kiersin puol päivää sovittelemassa muita laseja kunnes sitten palasin siihen samaan kauppaan ja ostin ne ekat. Tänään en tehnyt samaa virhettä. Ostin ekat lasit jotka näin siitä ekasta kaupasta (ei mikään ekamarketti sentään) johon menin. hm, tuota, voi olla että välttelen katsomasta peiliin kun kuljen uusissa laseissani.

Untitled-1

Nämä ovat olleet surullisia päiviä. Sain myös seurakseni jatkuvan päänsäryn. Se on estänyt minua nukkumasta hyvin, syömästä kunnolla, tekemästä töitä, lukemasta ja tietysti päivittämästä blogia. Nyt on fyysisesti hyvä olo ensimmäistä kertaa päiväkausiin. Hm, oikeastaan en usko että tällä säryllä on suora syy-yhteys suruun, vaan särky syntyy monen asian yhteisvaikutuksena. Lyhyesti kuitattuna.

Eilen katselin, minkä säryltä kykenin, valokuvia menneestä ystävästämme. Viime vapun kuvat taitavat olla viimeiset hänestä otetut. Siinä mies istuu, grillin äärellä, valkolakki päässä ja hymyilee kameralle. Hän oli sinä iltana hieman sulkeutuneen ja ehkä jotenkin - ujon oloinen ja häipyi jossain vaiheessa iltaa sanaakaan sanomatta, kuten hänellä viime aikoina oli tapana.

Kun ryhmän huomio kiinnittyi häneen, hän naurahti hämillisesti ja punastui, mutta toisena hetkenä hän oli intensiivisen läsnäoleva ja itsevarma ja esitti poikkeuksellisen selvänäköisiä kommentteja toisen kertomuksiin. Merkillinen kahtiajakoisuus tulee mieleeni aina kun ajattelen häntä.

...

Olen viime päivinä ollut tavallista tietoisempi siitä, että nämä kadut ja kotiin suuntaavat perheenisät ja matalapaineessa kerääntyvät pilvet eivät ole vain sitä miltä näyttävät. Ja että meillä on voimakas työkalu, mielikuvitus, kaikkien niiden väreilevien merkitysten seassa seikkailuun.

Pöytä on katettuna mutta kukaan ei syö

Kohta alkaa kokous jossa luultavasti pitää ryöpätä pohjamutaa niin, että paskaa nousee pintaan. Mutta ei se mitään, minulla on heti sen perään tilaisuus nolata itseni julkisesti demopäivässä jossa aion kertoa taidehöröproggiksestani. En ole valmistellut puhettani.

Ihaa tuossa jo suunniteli kipsarin ensi syksyn menyytä:
- pennuille jaffaa
- vispatut letut
- uivat nakit
- Lillin kuhaa
- virautetut potut
- olut katettuna

Nam! ok, se pölli nää jostain, toivottavasti joku keittiömestari ei heitä haastetta niskaan. Voiko muuten ruokaa copyrightata?

Onkohan jopa listaykkönenkin penkonut typyjen arkistoja? Pianhan tässä alkaa ylpistyä suorastaan ja kulkemaan rinta röyheänä. (Ei ole muuten kukaan puristellut meikäläisen rintoja aikoihin. Vaikka ne onkin kuin Shakiran biisissä: small and humble, niin ihan jees silti. Voi voi tätä kaipuuta ja kiimaa, ei ole yksin hyvä olla, kaalimadostakin on patterit loppu).

Outo lintu

Viipyilläkseni harmittomassa seikassa ennen sitä isompaa asiaa.
Olen ollut muutaman kerran psykanlaitoksella koehenkilönä. Kokeessa tutkittiin auditiivista lyhytkestoista muistia testaamalla, miten opin kolmitavuisia merkityksettömiä sanoja. No, tosi hyvin, sanoivat tänään. Haluaako joku palkata erinomaisen auditiivisen lyhytkestoisen muistin? Rokame, sityjä, lömäky, tehirä.

No. On se sanottava. Pitkäkestoiseen muistiin on hiljakseen syöpymässä tyrmistyttävä uutinen. Viime viikonloppuna eräs ystävä päätti elämänsä. Päätti, hyppäsi. Korkealta.

Vietimme eilen iltaa hänet tunteneiden ihmisten kanssa. Joku toisteli sanaa "kuollut", sanoi että se on vahva ja vastaansanomaton sana. Ei mitään "nukkui pois" tai "vaipui ikuiseen lepoon". Kuollut ei ole mikään metafora. Se on liki käsinkosketeltava. Siihen sanaan voi melkein upottaa kätensä. Sanaa kuollut voi tuijottaa, se on kuin olento. Sanaa kuollut voi, melkein, katsoa kasvoihin ja ihan kuin joku katsoisi takaisin.

Mä melkein ymmärrän, että hän teki mitä teki. Seota tässä maailmassa, 22-vuotiaana. Kova tuomio. Olla liian vanha liian nuorena, olla niin fiksu ja näkevä, eikä yhtään tietää mitä tehdä niillä näyillä. Kyllä mä sen hyväksyn, mutta nieleminen kestää.

Ehkä hän ei yrittänyt kuolla vaan - pakeni jotain?
En tiedä onko se lohduttava ajatus.

...

Hyvästi, hieno mies.
Tää on sulle.

Horopäät runoilijat

Läksin pitkän ja kiireisen työpäivän päätteksi ystävä/kollegani Don Miquelo Carenevalevoren kanssa illalliselle. Mukavaa oli. Laskun aikaan herra huomaa, ettei lompakkoa missään näy. Sitä sitten togittin salkusta moneen kertaan ja aprikoittin, että se on varmasti jäänyt työhuoneelle. Maksoin mätöt ja ei kun kotiin. Puolen tuntia myöhemmin minä Donna Superdonna seison rappuni oven edessä ja totean, että kaskas avaimet puuttuu. Siellä ne kai on työhuoneella nekin. No, lirkutin ikkunaan osuneen naapurinpojan avamaan rapunoven jotta saisin käytävään teipatun talkkarin numeron. Sieltä se sitten tuli unenpöpperöisenä päästämään minut sisään. Kymmenen egee.

Anna meille meidän jokapäiväinen nälkämme

Heidi on luvannut viedä mut ulos syömään jokaisena palkkapäivänään. Semmoinen Heidi on. Mutta pian se lähtee Lontooseen, ja minä jään tänne haikailemaan vatsa kurnien. (Jee, Heidi, olen aivan tohkeissani sun ansaitusta onnesta.)

Niin, onhan mulla omaakin asiaa. Sain sen oppikirjan kuvitustyön isolta kustantajalta! Eivät ne pyydäkään näytetöitä usealta eri kuvittajalta, kuten oli puhe. Mun alustavat kuvanäytteet olivat kuulemma niin hyviä, ettei tarvitse. Ja ne sanoivat jo, että toivovat yhteistyön jatkuvan tämän ensimmäisen projektin jälkeen. Ehkäpä en olekaan niin nälkäinen ensi syksynä.

Mulle on valjennut heti tässä freelancer-uran alussa, että isot projektit, joissa yksittäisestä kuvasta ei makseta ihmeitä, mutta joihin pitää tehdä paljon kuvia, ovat arvokkaita, jos meinaan elättää itseni kuvantekijänä. On rankkaa yrittää tehdä leipä yksittäisistä kuvatöistä, vaikka niistä maksetaan usein paremmin. Jatkuva kuvien kaupittelu on haljua puuhaa. Tiedän, olen prinsessa, tiedän, vähitellen parkkiinnun, mutta toistaiseksi multa on mennyt voimat loppupäiväksi joka kerta kun joku ei ole ymmärtänyty arvostaa mun töitä. Åh! En pärjää, ei tällä työllä voi elää! Postiluukusta romahtaa yhtenä aamuna tonni karhukirjeitä ja syö minut, karsiutujan.

Otsikko on muuten Saila Susiluotoa. Lause, jota olen maiskutellut pitkään.

Oh ma...

Sain sen verran paalua valtiolta, että opiskelen ensi syksyn Lontoossa. Iski tietysti paniikki treenata kieltä, ja sitähän oppii elokuvista. Tarjous-Aamiainen Tiffanylla-DVD oli, pahus, päässyt loppumaan, joten ostin sen sijalle Guy Richien Snatch-leffan, sen, joka sentään tapahtuu Lontoossa, mutta jossa "kukaan ei puhu englantia". On leffoissa eroa.
Äidille annoin vastasuomennetun Hitlerin sihteerin muistelmat. Jälkeenpäin tulin tosin ajatelleeksi, ettei juuri tämä kirja ehkä sittenkään ole se diskriitein mahdollinen rakastavan tyttären lahja äiti-kullalle, mutta minkäs teet? Maailma on niin kamalan hankala paikka, nnnnggh.

Luonto korjaa

Sammatissa on vekkuli järvi. Sen rannalla on yksi pikkuinen sauna joka on aikalailla vinossa. Tämä on yllättävän ärsyttävää esteettisesti orientoituneelle mökkeilijälle, joka yrittää levollisena nauttia olostaan katselemalla pittoreskia maisemaa. Mutta järvipä hanskaa korjausperspektiivit. Heijastuksessa mökki on suorassa. (suoremmassa kuin tuossa ottamassani kuvassa. tämä nörtti heiluu kesätuulenkin mukana sen verta, että vatupassiakin pyörryttää).

sankari ja murhaaja

Aaah, olin ystävän mökillä saunomassa ja grillaamassa. Pääsin jo eroon talviturkistakin! Eihän se vesi vielä niin lämmintä ollut, että siihen olisi viitsinyt lutraamaan jäädä, mutta väkisin vedin umpsukkulaan, että voisin retostella niiden kustannuksella jotka eivät vielä juhannuksenakaan järveen uskalla.

Suoritin myös sankarillisen hengenpelastusoperaation. Kuvan neito oli hädässä, pahassa paikassa loukussa mökissä. Sain kuin sainkin sen nostettua siivistä ulos. Siinä se hetken ihmetteli mutta lehahti sitten komeasti lentoon.

No tuli kyllä tehtyä murhakin kun tapahtui yksi kauhea juttu. Iilimato (yäk yäk yäk) nappasi jalkaan kiinni! onneksi se oli vain vauvamato niin se ei ollut aivan totaalisen superiljettävää ja sain sen irti napakalla läpsäytyksellä. Matonen polttohaudattiin elävältä saunan kiukaassa. Olisikohan tämä tapaus pitänyt videoida ja myydä nykytaiteenmuseoon?

Toivottavasti en nyt joudu huonon vitsin takia poikkiteloin Leena Krohnin kanssa, se on niin hyvä kirjailija, ja kaimakin vielä.

Petin lupaukseni,

tai siis söin paljastukseni, eiku tota niinku. Mitää. Tunnustin aiemmin (miten tässä voi linkittää aikaisempiin postauksiinsa?), etten ole tehnyt viime vuoden veroilmoitusta. No, tein sen äsken.

Kevyttä raskaampaa uhittelua

Käyn ihmeen tasaväkistä kamppailua flunssaviruksen kanssa. Lue tämä merkintä huolimatta siitä, että aihe on näennäisesti näin lattea - lopussa kiitos seisoo!

Olen päiväkausia sinnitellyt kurkkukivun kanssa, lisännyt auringonhattu-utetta joka teekupposeen ja yrittänyt liikuskella varovaisesti. Virus ei ole perääntynyt, mutta ei ole kaatanut mua sänkyynkään. Tämä on hieman poikkeuksellista, sillä tavallisesti mun kroppa on baanalle lähteneiden ärhäköiden lenssujen kuumimpia bilemestoja.

No, eilen en enää jaksanut olla paikoillani. Menin kahden tunnin rankkaan joogatreeniin. Aluksi tuntui että happi loppuu ja kroppa luhistuu, mutta sitten pääsin rytmiin ja henki alkoi kulkea vaivattomammin kuin päiväkausiin. Siitä sukeutui aivan erinomainen sessio. No, joogan jälkeen pyöräilimme kaupungin toiselle laidalle kaverin synttäripiknikille. Siellä viilenevällä kalliolla aloin tiedostaa, että nyt koettelu menee jo liian pitkälle. Piknikiltä piti kuitenkin jatkaa Stella Star Clubille, jossa soitti parhaillaan mainio epävireinen ladybändi Monchichi. Siinä vaiheessa, kun Uuden Fantasian piti aloittaa, mun kaikki lihakset olivat voimattomat, kurkkua raastoi ja tuntui, kuin päätä olisi liotettu muutama päivä auringonpaahteessa seisovassa likavesisangossa. Ymmärsin lähteä kotiin.

Aamulla oli tosi kipeä olo. Kurkkukivun seuraksi olin saanut kamalan räkätaudin. Mutta kas, päivän mittaan oloni on taas kummasti kohentunut. Tahtoisinkin kiittää väsymättömästi taistelevaa kehoani aivan poikkeuksellisesta urheudesta.

Kiitos.

Päheetä

Oi oi, Smart-tupakkamerkkiin on lisätty aniksen makuinen ja tuoksuinen versio. Käytännössä tämä tarkoittaa suunnilleen sitä että tupakka maistuu kuin söisi samalla salmiakkia. Herpaannuttavaa, täydellistä. Rouvamainen tupakkalakko loppui sitten tähän ja alan rockkenrolliksi. Kuva on erottaja-baarista, jossa teimme eilen Leenan kanssa piilomainontaa.


by Leena (tunkeudun nyt törkeästi suoraan heidin merkinnän territorioon, god bless administrators!): juoskaa nyt kaikki teinit ostamaan tätä ennen kuin paheksuvat tahot nostavat mediakamppajan ja koko tuote hävitetään markkinoilta niin kuin kaikki kivannäköisiksi suunnitellut tupakka-askin kannet pari vuotta sitten. Heidi ihmetteli miten ihmeessä tätä ei ole keksitty aikaisemmin ja yhdessä me kaikki aprikoimme mitä seuraavaksi? Mansikka tupakkaa? Kaneli- tai pippuriröökiä? Valkosipulin makuinen savuke lauantaiaamujen ratoksi?

Hello Freud! Is Marx there?

Pari vuotta sitten olin töissä yhdessä firmassa innopilissä, jossa tein köytettävyystutkimuksia. Ennen testattavien tappamisia kartoitettiin persutietoja annakkokyselyllä liittyen heidän tegologia-osaamiseensa, halukoneiden ja halusanojen köyttöön ja jopa haarastuksiin. Käytiin peräti yhden kolun atk-kerhossa tutkimassa pokien teotkoneen köyttöä (ei siellä tyttöjä jurrikaan näkynyt). Näillä keinoin tutkittavasta veppisivusta saatiin johtopaatoksia joilla siitä voitaisiin kehittää funkitonaalinen, lonkkien sijoittelu olisi loogisempaa ja heti etukivun nähtyään tietäisi mistä on kysymys. Eli sivusto siis täyttäisi köytettävyyden kritterit entistä paremmin.

(Löysin sen vanhan listan johon kirjasin herkullisimmat freudilaiset typoni kun kirjoitin niitä perhanan köytettävyysraportteja).

Olin väärässä.

Ei Dave Gilmour ole ihminen, Gilmour on kitaraa soittava jumala.
On niitä kyllä muitakin, harvinaisimmasta päästä Rory Gallagher. Eilis-ilta kului ääniä äimistellen. Ja ajankulua. Leenan lainaama autisti-dekkari aiheutti kymmenien vuosien aikaluupin, eilis-illan musiikilliset ensi-sekoamiset veivät niihin vuosiin jolloin levyt on alunperin tehty. En tiedä mikä mielessä sekoittaa ajantajun. Joka tapauksessa, jossain vaiheessa tajusin, että oikeasti ei ole kulunut kymmeniä vuosia, vielä on 2004 ja toukokuu. Ei 2014, eikä edes 1967 tai -75. Lievää eskapismia.

Päivittely

Jos olet tänään tavannut kännisiä rottia Helsingin Sörnäisissä, se saattaa juontua viimeöisestä välikohtauksesta. Heräsin aamuyöllä yskänkohtaukseen ja nousin ottamaan troppia. Tavallisesta paikasta jääkaapissa löysin yskänlääkepullon, joka oli kylläkin eri merkkiä kuin muistin ostaneeni. Hörppäsin korkillisen, ja se maistui hirvittävän kitkerältä. Puistatti. Vilkaisin erääntymispäivämäärää ja hämmästyksekseni se oli vuodelle 2001. No, kaadoin vanhentuneen lääkkeen viemäristä alas ja toivoin, etten saa vatsavaivoja kulauksestani. Joka tapauksessa, yskä helpotti kummasti.

Aamulla ilmeni, että pullossa oli ollut erittäin vahvaa rommia, jota mies, tuo arvaamaton ja leikkisä olento, oli vappuna laittanut hieman pienempään pulloon kun ei ollut viitsinyt kuljettaa koko lekaa. Olisittepa nähneet hänen ilmeensä, kun tunnustin, että olin kaatanut nektarin pois.

Hupaisa juttu! Lisäksi yritin tänään viedä mummoni talven yli seisseen Fiatin katsastukseen, mutta kun työnsin avaimen lukkoon ja käänsin, mitään ei tapahtunut! Ei pihaustakaan! Voitte kuvitella minun hölmistyneen ilmeeni! Itse en sitä nähnyt, kun en sattunut sillä hetkellä katsomaan peiliin! Akku oli ihan tyhjä! Voi, pojat!

Keittiöpsykologiaa osa n.

Tuo tuossa on mun avatar, se jota olen eniten viimeaikoina käyttänyt. Tein sen huvin vuoksi ja ajan tappamiseksi, aivan sattumalta, mutta siinä olo tuntui niin kotoisalta, että kuvatus jäi pysyvään käyttöön. Nää nimmikkoavatarit ei ole täysin sattumia, ne hyvin usein heijastelee jotain käyttäjästään. Siispä analyysiin: Mä olen vielä aika pihalla sekä tutkimukseni, että vireillä olevien taideproggisten kanssa, mutta jotain itää päässä koko ajan, vaikkei sitä vielä osaakkaan sanoiksi pukea. Toisaalta, kyse voi taas kerran olla vain tästä perhanan keväästä. Just täsmälleen tolta mä näytän kahviloissa kun katselen kauniita ihmisiä ja hormoonit tanssii twistiä.

Taidan olla vähän vanha.

Pentuna oli maailma nyrjähtää peräti paikoiltaan kun ymmärsin että minusta voi tulla levynkansien suunnittelija. (Elämme siis aikaa ennen CD-kansia. Millaista ihmistä voi niin pienellä printattu houkutella tekemään kuvaa?) Voi hyvin olla että silloin ensimmäistä kertaa hahmotin kolmikulmaa minä-toiminta-tulevaisuus. Joopa joo. Vaan tämä tuli mieleen kun kuuntelin vaihteeksi Pink Floydin Wish You Were Here-CD:tä. Kannessa palava mies kättelee mustatukkaista hollywood-mogulin näköistä heeboa, vuonna 1975.
Kuinkahan moni nyky-kersoista huomaa tai pitää edes mahdollisena että palava mies palaa kuvassa ihan oikeasti? (Terveisiä, btw.) Kannen on suunnitellut Hipgnosis, jota hyvästä syystä palvoin graafisen suunnittelun ihmeenä teinivuosina ja vähän myöhemminkin.

Ja herran jestas miten nämä ihmiset soittavat.
The band is just fantastic, that is really what I think. Oh by the way which one’s Pink?

Ääää, ei musta tullut kuvantekijää. Mutta kaverista tuli.

Suhteellinen hiljaisuus

Yhtäkkiä ei ole viikkoon mitään tehtävää, kun sen duunin kässäriä tarkistetaan eikä kuvia voi tehdä kun niiden aiheisiin tulee ehkä muutoksia. Palkkaakaan ei tietty tule tältä ajalta. Näin äkkiä en taida saada muuta duunia. Näin voi käydä freelancerille millä minuutilla hyvänsä. Totunkohan mä tällaiseen? Tai pikemminkin, pystyykö näin elämään? Maksamaan vuokraa? Syömään?

Pyykkikone jyllää. Rumpu hakkaa seinämään ja pitää hirveää ääntä.

Orientoitumisvaikeuksia. Yhtäkkiä ei ole mitään tekemistä, mutta toisaalta voisi tehdä hirveästi. Ehkä jo huomenna rupeen tekemään lisää näytetöitä hakeakseni järkevämmin palkattuja hommia. Jos sellasia on.

Tauon ratoksi olen hoidellut kasan erinäisiä roikkuneita hommia. Käynyt Suomen Pankissa vaihtamassa mummon markkoja euroiksi - heh, siis ihan oikeasti isoäidilleni kuuluvaa rahaa, joka on vaan odottanut mun laatikossa että vaihtaisin ja palauttaisin mummolle. Mummo on äveriäs eikä varmasti edes muista tuota tuohta, joten mä olen antanut asian vaivata itseäni jo kolme vuotta. No, olen piipahtanut sekä tavan että Ursan kirjastoissa. Käyny työkkärissä, Kelassa, ja mitä näitä paikkoja nyt on. Soittanut verottajalle, hakenut lopulta ne puhelinluettelot ja sitä rataa. Ehkä tällanen puhdistaa, luo tilaa jollekin uudelle.

Paskat. Yhtäkkiä en kestä katsoa näytetöitäni itsekään, joten töiden haku tuntuu lähes mahdottomalta. Miten ne ihmisparat selviävät shokista kun ne erehtyvät klikkaamaan sitä viattomalta näyttänyttä urlia? Yhdenlaisia grandiositeettiharhoja nämäkin.

Muistojen Bulevardi

Tuossa kun bussilla tulin Arabiaan bongasin ällötyksekseni mummon joka oli metsikön laidalla kyykkypissalla. Siis suoraan siinä kaikkien sihdattavana ilman pienintäkään yritystä kätkeytyä pusikkoon tarpeitansa hoitamaan. Näky laukaisi minussa pandoran lippaan ja teleporttasi minut syyskuulle 1990. Yksi perjantai sain soiton, että olen päässyt varasijalta tekuun opiskelemaan ja koulu alkaa maanantaina. Samointein sitten irtisanoin itseni pienipalkkaisesta vakuutusyhtiöduunistani ja menin illalla bilettämään. Siellä sitten sain kaveripoppoolta kuulla, että lukioystäväni on tehnyt kesällä itsarin. Muistan parkuneeni koko bussimatkan kotiin ja sen uutisen johdosta oksensin koko viikonlopun (ikään kuin siitä sillä tavalla pääsisi eroon). Maantaina alkoi koulu ja olin aika tiloissa. Lounastauolla palloilin yksinäni kadulla jossa vastaan käveli kassialma. Hän levitti jonkun ryttyisen paperin asfaltille ja teki siihen paskat. Siinä keskellä Bulevardia joku mummo paskantaa! Näin siis alkoi insinöörin urani ja kestihän sitä melkein koko 90-luvun.

Aah näitä ihania nuoruuden muistoja! Ja anteeksi, että julkaisin ne tässä kaikkien luettavaksi.

Niinpä.

Doctor Unheimlich has diagnosed me with Heidi's Syndrome
Cause:	early mornings
Symptoms:	extreme invisibility, glowing in the dark, hairy legs
Cure:	sleep
Enter your name, for your own diagnosis:

ei kai taas!

Doctor Unheimlich has diagnosed me with Leenaosis
Cause:	sexually transmitted
Symptoms:	neck lengthening, eyelid swelling, regurgitation, groin swelling
Cure:	take three sprigs of belladonna with meals
Enter your name, for your own diagnosis:

Tämän taudin minuun tartutti Misu, kiitti vaan.

Vappu-mies

Avohoitokausi on alkanut. Duunin ulko-ovella tuli juttelemaan uusi bimbola-tapaus. Uusi tarkoittaa, että en ole nähnyt äijää aikaisemmin. En tiedä mikä miestä viirasi, ehkä jonkinasteinen jälkeenjääneisyys. Äijä käytti studioaikansa kysymällä parikymmentä kertaa minkä ikäinen hän on plus kertoi että seukkaa jonkun lähitalon naisen kanssa. Kivat heille. Ties kuinka rentouttava keskustelu olisi voinut kehkeytyä ellei mies olisi pitänyt kättään povitaskussa ja minä tietysti koko ajan olen valmiina loikkaamaan sivuun jos vaikka vetäisee puukon tms. esiin. Arvioin, että kirves ei mahdu povariin, eikä läheltä olisi voinut huitaistakaan. No joo...asialla ei muuten ole mitään väliä, mutta kun minä seisoskelen ulko-ovella, niin minä olen töissä. Olisi ollut muutakin mietittävää kuin arvailla yhden ikää...Niin varmaan. Jollain on aina saatava silittää (sic) omat vainoharhat, tällä kertaa miehestä, joka näin jälkikäteen tarkasteltuna oli oiken mukava. Sellaisiakin siis on, häh häh.