Kotona jälleen

Kirjoitin tämän eilen illalla, mutta postaan nyt kirjastossa kun mun netti ei toimi:

***

Luulin, että kotiin palatessani ahmisin ruisleipää, bloggaisin sydämen kyllyydestä, joisin teetä ja sulkeutuisin tunneiksi vesivessan, peilin ja kuuman suihkun mikromaailmaan. No, jotain noistakin, juu, mutta ensimmäisen todellisen kodin ailahduksen toi kuitenkin tulinen ateria ja juttutuokio srilankalaisen kokin kanssa vastapäisessä pikaintialaisessa. Kunnolla pääsin käpertymään kotoisuuteen kun kahlasin tuoreen Tähdet ja Avaruus -lehden kannesta kanteen oman keittiönpöydän ääressä. En ole vuosiin ollut näin pitkään pois kotoa - nyt paljastuu, mistä kaikesta se koti oikein muodostuu. Tajusin, että yleensähän mulla on viimeisin T&A mukana reissussakin, se luo mulle missä tahansa oman turvallisen sfäärin. Merkillinen juttu.

Itse asiassa mä tulin jo eilen. En vain kertonut kellekään saapuneeni. Kävi nimittäin yllättävä sekaannus. Tiistai-iltana olin vielä Mikan kanssa kotona 8th Avenuella Accran North Ridgessa. Olimme lopen väsyneitä, käyty koululla, kuljettu tuntikausia ympäri kaupunkia - Legonin yliopiston campuksella kirjakaupassa, ompelijalla hakemassa mun vaatteet ja toisella ompelijalla Nimassa Galdysin kanssa sovittamassa lahjaksi saamaani kente-pukua. Oli tavattu Arts Centerilla Wisdom jonka on määrä veistää meille naulakko. Lisäksi Mama Afrika 2000 Ghana, eli Mrs Gladys, oli vielä suonut meille ylenpalttisesti hivenen uuvuttavaa läsnäoloaan - hän saattoi mua läpi kaupungin meidän talon portille asti niin etten voinut olla kutsumatta häntä sisään drinkille. Luulen, että hän halusi paitsi nauttia minun seurastani, myös tutustua isäntäämme, joka on Big Man, suunnittelee Accran kaupunkin budjettia. No, Gladys oli viimein lähtenyt, oli jo pimeä ja rupesin siinä hiljakseen pakkailemaan ettei kaikki jää viime hetkeen. Sovimme siinä Mikan kanssa että menemme seuraavaksi iltapäiväksi vielä kahdestaan Coco Beachille ennen kuin kone lähtee illalla. Päätin varmistaa koneen tarkan lähtöajan. Taisin ravistaa lippua niin kuin se voisi järjestää kirjaimensa uudelleen. KONE LÄHTEE NYT! Mitä kello on!? No, se oli puoli kahdeksan ja koneen oli määrä lähteä kymmeneltä, siis todellakin 26., eikä 27.päivä kuten olin koko kuukauden ajan kuvitellut. En ole ikinä pakannut niin nopeasti. Arja, meidän emäntä, lähti kuskaamaan ja 40 minuutin kuluttua oivalluksesta olin jo check innissa repun, rummun ja viisi kiloa ylipainoisen matkalaukun kanssa! Kiirettä kannatti pitää, koska mä en ollut myöskään konfirmoinut mun lentolippua, eli se oltais saatettu vaikka myydä eteenpäin jos olisin tullut vähän myöhässä. Kohta istuin jo kiitoradan päässä, brittistuertti kiersi koneen käytäviä suihkuttaen ympäriinsä paksua sitruunantuoksuista "raikastetta". Yritin selittää itselleni, että huomenna keskipäivällä olen Suomessa, Helsingissä, Sörnäisissä. Kylmä, pimeä, myöhäinen syksy. Työt, ötökät, mustepullot odottavat... koneen noustua nukahdin nopeasti ja kun heräsin, olin jo Lontoossa. Sanotaan, että sielu matkustaa hitaammin kuin ruumis, ja mutta mun sielustolla oli totisesti vaikeuksia päästä matkaan ollenkaan. Päätin, että kun tulen Helsinkiin, vietän ainakin vuorokauden itsekseni vain ihmetellen ja sopeutuen enkä kerro kellekään että olen palannut. Se oli erinomainen päätös eikä sitä ollut vaikea järjestää - kaikki, jotka mitään tiesivät, luulivat minun saapuvan vasta torstaina.

Laskeuduimme lähes asumattomaan havumetsämaahan, tai siltä tää pääkaupunkiseutu musta aina ilmasta käsin näyttää. HKL kuljetti mut läpi keskipäivän koleiden, harmaiden valliloiden. Ruskasta jäljellä muutama värisevä laikku. Kaikkialla lähes tyhjää, yksi ihminen siellä, täällä kantaen taakkaansa tai kauppakassia hiljaa kärsien. Kotona pölyä, kukat altaissa, pino laskuja, toimimaton internet.

Tänään kävin jo kirjastossa ja kaupassa. Kylmä syysilma syleili mua sähköisesti Kurvin tuulitunnelissa. Ohikulkija väläytti salaisen hymyn.