Konehuoneesta kuuluu matalaa örinää

Kuvittelen, että olisi helppoa, jos olisi riivattu vain yhdellä pakkomielteellä/intohimolla. Mutta kun niitä on ainakin kaksi niin ne pyrkivät toimimaan toisiaan vastaan, syyllistäen ja välillä tukahduttaen toinen toisensa. Piirtäminen on se varhaisempi ja ehkä jotenkin vahvempi. Sitä mä teen jo. Kirjoittamista verryttelen taas. Pelkään, etten voi tehdä molempia yhtä aikaa. Hankalaa tai mahdotonta se onkin ollut silloin, kun olen yrittänyt aloittaa molempia melkein alusta yhtä aikaa. En ole malttanut aloittaa yhtä ja saattaa sitä rauhassa käyntiin vaan olen innostunut kaikesta kerralla, kompastunut omiin ra(a)joihini ja jäänyt rähmälleni - mitäs, mä tässä vähän venyttelen...

No, kirjoittaminen ja piirtäminen ovat pahimmat pukarit. Mutta sitten on monia jotka olen karsinut ammatilliselta to-do-listalta enemmän tai vähemmän kirveltävin sydämin. Yksi soittopeli, pari tieteenalaa, kuvataide (eri kuin kuvittaminen)... ja sitten on vielä niitä hommia joissa olen innokas mutta luojan kiitos vähälahjainen, kuten tanssi ja näytteleminen. Mikähän tekee joistakin yhden asian ihmisiä ja toisista tämmoisia kuin minä? Aina kun keskityn johonkin, tai kun aloitan keskittymisen, minuun sattuu hylätä ne kaikki muut alueet joilla mun olisi myös saa-aa-aa-tava ilmaista itseäni. Joku pikku polkkatukka jolle ei koskaan liiennyt näkyvää roolia joulunäytelmässä saa yhä uudelleen sisäisen raivarin.

Kun todella uskaltaa syventyä johonkin asiaan, sen syvyyksistä saattaa löytyä kaikki mitä tarvitsee. Joten miksi en vain päättäisi tehdä yhtä asiaa? Äh... onko sen asian oltava yksittäinen tekniikka tai taiteenlaji vai voiko se olla jokin johtava teema tai motiivi jonka ympärillä teen erilaisia asioita?

Onneksi, ONNEKSI, tää ei ole enää pelkkää pölinää teoreettisella mattotelineellä. En löydä vastauksia järkeilemällä tai tahdon voimalla vaan tekemällä työtä. Niin, ja elämällä sitä paljon puhuttua muutakin elämää, se kummasti ohjaa ja asettaa rajat. Kun tietty rajattomuus, haloo, on juuri se ongelma.