Kipunoita

Onpa nyt han-ka-laa. Sain yöllä sellaisen säryn että epäilin pääni räjähtävän - empiirinen kokemus siitä että migreeni todella johtuu aivoverisuonten laajenemisesta. Edes piikki ei parantanut sitä. Kuppi teetä siivitti viimeiset vihmonnat pois aamukuudelta.

Heh. Olin noin kymmenen minuutin ajan varma, että kuolen. Minua ei pelottanut, mutta se harmitti, että poismenoni sotkisi eräiden muiden elämää.

Olen tietysti lopen kyllästynyt tähän tautiin. Ghanassa tapahtui jonkinlainen käänne. Olimme matkalla pätsimäisessä pohjoisessa enkä saanut kivulta rauhaa, kun Lariam vielä pahensi tilannetta. Lääkkeet loppuivat kesken Larabangan kylässä. Olin jo aika epätoivoinen. Mika yritti piristää vakuuttelemalla, että ehkä huomenna ei enää satu. Itsekin tunsin koko ajan, että minun pitäisi jaksaa ajatella positiivisesti, koska se että odotan migreeniä, varmaan huonontaa ennustetta. Lopulta suutuin. Pidin sängyn pohjalta itseänikin ällistyttäneen puheen siitä, että meidän (mun) pitää nyt kerta kaikkiaan hyväksyä tämä tilanne, että olen sairas vaikka joka jumalan päivä, en suostu kärsimään enää yhtään syyllisyyttä siitä että "aiheutan" kipua itselleni, kun minulla ei kuitenkaan tässä todellisuudessa ole mitään kontrollia siihen. Sovimme että jos kipu jatkuu, minä matkustan takaisin Accraan lepäämään ja Mika jatkaa reissua. Seuraavana aamuna heräsin terveenä eikä sen reissun aikana enää tullut migreeniä. Myöhemmin se kyllä jatkui.

Olen pitkään tiedostanut, että lääkkeet eivät tätä asiaa ratkaise vaikka katkaisisivatkin kohtauksen. Jonkin on pakko muuttua. Ghanassa tapaamamme suomalainen kultaseppä kertoi käyneensä kehoterapiassa omiin vaivoihinsa. Hän arveli, että migreenin kemia ja sitä yllyttävät tavat olla ja liikkua ovat piintyneet syvälle kehon "muistiin" ja noita "muistoja" voi purkaa erilaisten harjoitusten avulla.

...

Tai jos Leena langettaisit mun ylle jonkun hellän manauksen?