Sääliä läikkyy

Mikähän nyt on. Rupesin äsken itkemään katumuksesta, kun muistin sen nuorenmiehen joka yritti myydä mulle maalauksiaan Ghanassa. Ensimmäisen kerran kohtasimme sisämaassa Kumasissa. Olimme menossa aamiaiselle ja kundi seurasi perässä, levitti kankaansa pöytämme viereen. Sameilla väreillä ekspressiivisesti maalattuja afrikkalaisnaisia ruukut pään päällä. En pitänyt maalauksista, eikä kukaan meistä halunnut muutenkaan antautua alituiseen kaupankäyntiin ennen aamun ensimmäistä kahvikupillista. Poika ei meinannut luovuttaa. Vasta kun rupesimme käyttäytymään kuin hän ei olisi paikalla, hän keräsi kimpsunsa ja liukeni vaimeana. Minulle jäi hutera olo, kai samaistuin kollegan pettymykseen. No, parin viikon kuluttua olimme Accrassa Legonin yliopistokampuksella. Tutun oloinen heppu ilmaantui jostain - "Remember me!? Kumasi!" - ja rupesi taas käärimään rullia auki, että nyt viimeistään pitäisi kaivaa kuvetta kun näin ihmeellinen johdatus on saattanut meidät taas yhteen. En edelleenkään pitänyt kuvista, vaikka ne olivatkin ihan taidokkaasti toteutettuja. Poika sanoi, että hänen isoisänsä on opettanut hänet maalaamaan. "Which one do you like?" Hitto, kun en pitänyt yhdestäkään. Kaveri oli matkustanut satoja kilometreja paremmille markkinoille. Yritteliästä kyllä. Tunsin hirveän paineen ostaa. Kuvatukset olivat vieläpä isoja. Päätyisivät kellariin. "Tell me your prize!" Mulle olisi pitänyt maksaa että olisin ottanut sellaisen seinälleni. No, kaveri aloitti uuden virren. "You have to buy, I'm broke, I don't know how to get back to Kumasi." Lähdimme kävelemään pois kampukselta, kundi vain jolkotti perässä. Mulla oli hirveä olo. Poika vain anoi ja anoi, lopulta kuulosti että sillä oli itku kurkussa, sitten se katosi.

Mua jäi harmittamaan järkyttävästi. Olisin voinut antaa kundille kymmenentuhatta cedia (vastaa euroa) ja kiittää esittelystä, mutta mulla meni puurot ja vellit sekaisin. Rupesin kuvittelemaan ITSENI tilanteeseen, että kaupittelisin kuviani mutta toinen sanoisi vain että ota tosta muutama euro että pärjäät päivän yli. Mikä nöyryytys. Mutta ei se poika varmaankaan olisi kokenut niin. Se saattoi olla oikeasti pinteessä (tai olla olematta), eikä ghanalaisille muutenkaan rahan pyytäminen, antaminen tai saaminen tunnu olevan samanlainen hyshysjuttu kuin useimmille suomalaisille. Kun valkoihoisina liikuskelimme ihmisten ilmoilla, saimme kuulla solkenaan erilaisia pyyntöjä ja vaatimuksia. Tulin siinä suhteessa varautuneeksi. Jos hellitti kukkaronnyörejä painostuksen alla, saattoi jälkikäteen tuntea tulleensa huijatuksi. Ja sitten taas - miksei jeesaisi kun kerran voi. Ja toisaalta, olisi parempi keskittää apunsa johonkin hyvään kohteeseen, jonkun koulumaksuihin tai firman starttaamiseen eikä jaella niille jotka pitävät kerjäämistä hyvänä ideana. Äh... ehkä mäkin pitäisin sitä hyvänä ideana jos nälkä kurnisi enkä tietäisi mitään huomisesta. Hitto, olenhan mäkin pinteessä pyytänyt vanhemmiltani. Summa summarum: Unohda koko juttu tai tee jotain jollekin asialle. Sääli on myrkkyä.