Siihen suuntaan

Se ei ilmene masennuksena tai vitutuksena vaan, no, mä tarkastelen itseäni, työtäni ja olen... tyytymätön. Musta ulkona oli tänään kaunista, olen iloinen että mulla on duunia, odotan syli lämpimänä miestä kotiin ja niin edelleen. En vain voi tyytyä tähän... tähän... että mä en... tee.

Onpa se vaikea saada ulos. Että mä en pysty vieläkään tekemään luovaa työtä. Ah. Se on niin suhteellista. Teenhän.. mä. Jostain, ulkopuolelta katsoen, ainakin. Mutta. En omia töitä. Ideat joihin kosken, näivettyvät. Yhtenä iltana kehittelen tarinaa puolihurmoksessa, seuraavana päivänä se tarina on mennyt... lukkoon. Aloitan, sukellan, mutta joudun takaisin pinnalle... ne maailmat sulkee multa ovensa. Mä en uskalla.

Ei tämä mikään uusi ilmiö ole. Nyt se vain tuli pintaan, kun palasin Afrikasta ja tapasin ystäviäni, joilla on imukykyiset prokkikset täydessä vauhdissa. Mun pitäisi aloittaa taas oma elämäni täällä. Leenakin on keskellä käsikirjoitusprosessia. Sun innostus innostaa muakin, mutta huomaan ettei mulla oo vieläkään voimat palanneet. Vai rohkeus? Vai kyky tehdä valintoja? Oli pitkä aika, hedelmällinen kausi, mutta nykyään tää on tämmöstä. Pieniä juttuja kykenee. Päivä kerrallaan. Eikä tähän auta pelkkä tahdonponnistus, jos ei irtoa niin ei. En ole parhaimmillani. Kuinka monta vuotta tähän menee? Pelottavaa.

Olkapäällä istuu olento, joka nalkuttaa ettei pitäisi valittaa, harvapa täydellistä työtä tekee. Hyvinhän mulla on asiat. Harva on tyytyväinen. Mutta olento hyvä, mitä sinä niistä tiedät, muiden asioista, ja vaikka niin olisikin, se on niiden ongelma. En osaa kaivata mitään niin abstraktia kuin täydellistä työtä tai järjestelyä. Ikävöin sitä kokemusta, että mieli synnyttää asioita jotka yllättävät mut ja vievät mukanaan.

Tahtoisin, että niistä mielikuvituksen sisällöistä tulisi mun työmaa.