Hengähdystauko

Pyykkikone luukuttaa. Kotona taas! Hetken. Kaapissa homeista leipää. Olin unohtanut patterit normaalilämmölle joulun ajaksi, ja komea kiinanruusuni oli kuivahtanut pahanpäiväisesti. Sen lehdet valuivat vetelinä runkoa myöten. Voihkin niin kauan että Mikakin tajusi että tämä on tragedia. Juotin kukkaa yli äyräiden ja ihme - sen lehdet saivat takaisin kimmoisuutensa. Tiedän kokemuksesta, että se jatkanee elämäänsä mutta lehdet oudosti kupristuneina.

Mietin joulun aikana, voisinko joskus asua Lapissa, Mikan kotikylillä. Edellyttäen tietysti, että voisin tehdä töitäni siellä. Kuvitushommat ovat onneksi etätyötä muutenkin. Kylillä asuu kyllä monen alan taiteilijoita, joten en olisi kummajainen. Joitakin Mikan kavereita, nykyään meidän yhteisiä, on muuttamassa sinne takaisin. Joku ystäväkin siis olisi jo valmiiksi. Lumitöitä, pimeyttä, kelkkahaalareita, itikoita, Ounasjoen kevättulvia, revontulia, itsemurhia, lasketteluturisteja, lumimyrskyjä, tulipalopakkasia, yöttömiä öitä, ihmisiä jotka arvostavat empimättömyyttä, käytännöllisiä käden taitoja ja kovaa fyysistä työtä. En tiedä. Ehkä. Mutta tiedän, että kaipaan ympärilleni tuttuja kasvoja ja sukulaisia ja ystäviä ja uusia tuttavuuksia ihan yhtä paljon kuin luontoa ja tilaa ja hiljaisuutta.
Olisiko rikas sosiaalinen elämä mahdollista siellä?

Anivarhain huomenna starttaa bussi Pietarin Uuteen Vuoteen.