Olimme viikonloppun Jyväskylässä vanhempieni luona. Minä palauduin äsken Helsinkiin, mies otti pikajunan pohjoiseen. Mäkin lähden ensi perjantaina. Mutta vielä on töitä.
Vierailimme vanhan ystäväni luona. Olemme viimeksi tavanneet yhdeksän vuotta sitten. Olimme lukioaikana ylimmät ystävykset, sitten jokin meni vikaan, ehkä vain se että yritimme luoda liian tiiviin kahdenkeskeisen maailman. Sellaiset kai tuppaavat jossain vaiheessa puhkeamaan. Yritimme pitää yhteyttä opiskeluaikana mutta ei se oikein enää toiminut. Nyt ystävättärelläni on mies ja talo ja kaksi pientä lasta, ja kaikki kiusaantuneisuus väliltämme näköjään pois pyyhitty. (Ainoa minkä yli olisi voinut hypätä oli esittelykierros uudessa kämpässä, sisustuksesta ja remonttiratkaisuista keskusteleminen on mulle lähinnä mykistävä tilanne). Kolmevuotias tyttö tunki jalkansa helmiäiskoristeltuihin kukkaroihin ja väitti olevansa siten hevonen. Hän kävi puristelemassa äitiä ja minua tisseistä ja nelisti vinhaa siksakkia pulputtaen taukoamatta. Iskä kokkasi, toimi kiipeilytelineenä ja selitti taukoamatta joviaaleja juttujaan, me kaikki puhuimme itsemme väsyksiin, paitsi viisikuukautinen poika joka tarkkaili illallispöytää tummilla silmillään, kertaakaan älähtämättä. "Ainakaan ei ole koskaan tylsää tai edellisen kaltaista päivää", summasivat vanhemmat. Lopuksi tytär syöksyi pää edellä sohvan kulmaan ja desiblelit nousivat kattoon. Siinä vaiheessa tajusimme että taitaa olla viisainta päästää lapsiperhe rauhoittumaan iltapuhteisiinsa.
***
Parvella on niin pölyistä ettei siellä voi enää nukkua.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment