Ilmainen trippi

Laita rytmikäs, rentouttava musiikki soimaan. Ota mukava asento sohvalla, sulje silmät ja katsele. Mitä näkyy?

Lintuja, linnunnokkia. Nokat ryhmittyvät lonksuttavaksi, pyöriväksi kaleidoskoopiksi. Nokista tulee kristalleja, jotka välähtelevät pimeydessä. Kasvien lehdet syöpyvät läpi mustan, kukka-ornamentti kasvattaa vartta. Äkkiä kelta-ruskea kangas, vatsanpohjassa sävähdys: aistimus kaukaa menneisyydestä. Kangas hiutuu pois. Sarjakuvaeläinten jalat ajelehtivat edes takaisin puna-valkoisella tapetilla. Kangaspäällysteinen paidannappi - lisää nappeja, napit pyörivät suuressa kojeessa, muodostavat sisään kiertyvän spiraalin.

En tiedä miten teillä, jotkut sanovat etteivät silmät suljettuaan kerta kaikkiaan näe kuvia, vaan aistivat tai ajattelevat jotain muuta. Mä en kylläkään jää odottelemaan, että tulisi kuva, vaan laitan ne pyörimään, vuodatan niitä toinen toisensa jälkeen - vaikea selittää. En siis päätä, mitä kuvia mieli tuottaa, vaan käsken sen tuottamaan mitä tahansa kuvia. Se on vähän kuin surrealistinen kirjoitusmetodi - kirjoittaa nopeasti mitä tahansa tulee mieleen, niin ettei ehdi ajattelemaan sisältöä, ja tulokset ovat usein aika ihmeellisiä.

No, miksi tällaista? Musta vain tuntuu, että tuollainen kuvien katselu on - vapauttavaa monessakin mielessä. Ensinnä, musta on kiinnostavaa, mitä kuvia mun mielessä liikkuu. Miksi näen aina ensin lintuja? Toiseksi, olen tuolla metodilla tavoittanut monta kertaa jonkin muiston tai aistimuksen lapsuudesta. En selkeää tapausta, mutta vahvan tunnun, että tuo välähdys tuli kaukaa. Kolmanneksi, kuvittelu tuntuu vapauttavan tekstien tai kuvanteon kanssa. Se ei tuota suoranaisia ideoita tai ratkaisuja, vaan lietsoo esiin yltäkylläisyyden ja yllätyksellisyyden hengen. Se tuottaa tunteen, että olenpa sisimmässäni jännittävä ja moniulotteinen ihminen, mikä on aika hyvä lähtöoletus luovaan työhön ryhtymiselle.