Nukuin myöhään ja hädin tuskin aamukahvit juotuani istuin jo kaupunginteatterissa katsomassa Tuhkimoa. Tuntui ihan kun en olisi herännytkään, vaan näkisin jotain outoa unta. En ole aikoihin nähnyt satumusikaalia, siksi kai se oli hienoa, kaikki tanssi ja laulu ja taikatemput olivat kivaa katseltavaa. Eihän se mikään unohtumaton spektaakkeli ollut ja vaikka kyseessä olikin “vain” lasten näytelmä, nauroin paljon ja välillä olin tippa linssissä. Hitto, mikä mua oikein vaivaa? Voisko joku tulla ja komauttaa jollain nuijalla vähän realiteettia mun otsaan? Harhaudun aina kaikkeen yliromanttiseen.
Kun prinssi lopussa vihdoin suuteli Tuhkimoa joku pieni poika yleisön joukossa huusi minkä pienistä keuhkoistaan irti sai: yääääk!
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment