Skannaaja

Niska jumissa. Silmät eivät tarkenna kauas. Mutta mieli korkealla! Olin hankkinut uusia, parempia piirustusvälineitä ja nyt työ sujui kuin tanssi, havaijinpeipot ja surusilmäiset pussieläimet siirtyivät arkille tuosta vain. Unohduin hommiin, taisin tehdä kymmentuntisen työpäivän. Kun katselin lopuksi päivän tuotantoa, ihmettelin - minäkö nämä olen tehnyt? Näyttää aivan biologiankirjan kuvitukselta.

Huomenna, tadaa, ostan skannerin. Hm, kuulostipa tylsältä. Ei tärkeitä esineitä voi noin vain ostaa. Sanotaanko, että minä ja skanneri saamme toisemme. Äh, se taas oli imelä ja konetta turhaan inhimillistävä ilmaus. Joku ehdotti jossain, että skanneria sanottaisiin skannaajaksi. Pidän sanasta. Se ei inhimillistä, mutta viittaa toimeliaisuuteen.

Veljeni aina sanoo autostaan: "ei se ole minun, minä vain käytän sitä". Tulevan esinetoverini nimi on CanoScan 5000F, ehkä esittelen sen kun olen tutustunut siihen paremmin.

Fanitusta

Vitsi mikä duuni...Käyn kesän aikana haastattelemassa ihmisiä, jotka ovat "eri alojen asiantuntijoita", mutta saan itse valita keitä pyydän haastateltaviksi. Kaikki pyytämäni ovat toistaiseksi suostuneet ja toivon ettei nytkään tule kieltoa. Mailasin nimittäin äsken yhdelle tutkijalle, jonka teksteihin huomaan palaavani aina vain uudelleen. Olisipa nastaa jos se suostuu. Pitäkää peukkuja!

Pehmeätä puhetta

Vietin juhannukseni Kaunissaaressa tuolla jossain Sipoon edustalla. Samassa satamassa, viereisessä veneessä vietti keskikesän juhlaa yksinäinen vanhempi mies. Jähmeän, pidättyvän oloinen herra, harmaat ohimot, ujo hymy. No, ei hän ihan yksinäinen ollut, hänellä oli mukanaan suloisin otus mitä olen kuunaan kohdanut. Palleroinen, höytyväinen pikku ammus, yhtä vipatusta ja läähätystä ja puhdasta innokkuutta. Harmaa herra kertoi, että se on kiinanpalatsikoiran pentu. Hän kuljetti sitä kainalossaan, se sätki autuas hymy lyttyisillä kasvoillaan. Välillä mies päästi olennon irti, jolloin se syöksyi tekemään valloituksia: kun se pölähti väkkäränä, tuulispäänä nuotiopaikalle, ihmiset puhkesivat kiljahduksiin, kysymyksiin ja syöksyivät paijaamaan sitä, mikäli siihen nyt oli mahdollista edes osua sen kaiken poukkoilun ja vöyhötyksen keskellä.
- MIKÄ TUO ON? oli yleisin kysymys, sillä otus ei tosiaan muistuttanut mitään tunnettua, ellei nyt jotain sarjakuvahahmoa. Yksi julman viileen näköinen kundi tuijotti sitä naama kumman näköisenä ja sitten häneltä livahti karhea toteamus:
- Tosi söpö.
Harmaa herra riensi palleron perässä, vastaili kysymyksiin hiljaa, kainosti hymyillen ja poistui saatuaan koiran kiinni. Mutta kas, aina koira pääsi uudestaan irti. Mainio jäänmurtaja. Semmoiselle voi olla käyttöä Suomen suvessa.

Osaamisesta

Ala-asteella mulla oli maikka joka osasi piirtää täydellisen näköisen ympyrän liitutaululle vapaalla kädellä. Me aina kuorossa vinguttiin piirrä ympyrä, piirrä ympyrä! Hauskaa, että joillain oli tuollainen tavaramerkki josta sen vieläkin muistaa. Se oli sen verran makee taito (silloin ei kai vielä sanottu coolia), ettei sillä maikalla edes ollut mitään karseeta lempinimeä. Tylsemmillä maikoillahan oli kamalia lempinimiä: meikkipossu, lamput tärisee (se oli niin lihava), kampela...

Minusta jonkin näennäisesti epärelevantin asian mestaroimisessa on jotain tosi hienoa, että osaa piirtää ympyrän tai jojottaa jojoa tai kävellä käsillään paremmin kuin muut. Se on vähän niin kuin puutarhan hoito. Zeniä. Viis siitä, ettei markkinatalous moisesta kohene tai tieto lisäänny tai kehitys kehity.

Naparetkellekkö sitä?

Pakkailen jo mökkikamoja: alusvaatteita, pari kirjaa, pari laturia (kuka kehittäisi universaalin laturin kännyköille, kameroille, tietokoneille ja muille vimpaimille???), lippis, lammasturkki, lumikengät… perkel, kun on taas kerran auvoisa kesäsää. Kyllä on kokot tarpeen, ettei ihmiset jäätyisi kuoliaaksi. Sinänsä on kuitenkin ihan kiva päästä käymään möksällä pitkästä aikaa. Onkohan venevaja vielä pystyssä?



Muistan yhden lapsuuden juhannuksen kun naapurimökin ukko oli tehnyt ilotulitusraketteja ihan itse. Niitä sitten ammuskeltiin kohti järven selkää, mutta vain yksi lensi sinne päin, kaikki muut raketit tekivät täyskäännöksen ja syöksyivät kieppuen päin rannalla seisovaa väkeä. Ihmiset ja koira juoksivat kirkuen karkuun tai syöksyivät turpeeseen, puput Pipana, Papana ja Pekka vauhkoontuivat häkissään. Ihme ettei yksikään raketti osunut kehenkään. Nurmikko kyllä syttyi palamaan mutta setä tanssi sen sammuksiin paljain jaloin.

Keinutettiin kerran Pipanaa ja Papanaa riippumatossa. Ne sai siitä ripulin.

Se oikea

Heidi ruokki minua eilen jumalaisella kasvis-tofu-vartaalla, tapahtumapaikkana Krunikan Kolme Kruunua. Taisinkin jo mainita, että varras oli jumalaista. Muhkea, kypsä jono lanttua, porkkanaa, punasipulia, tofua, kesäkurpitsaa, ja niitä sopi dipata paksuun punajuurikastikkeeseen. Ah, tietysti riisiä, täyttä tavaraa jossa on ruskeita kuoria mukana. Punapippuri narskahteli. Tiedättekö, kun joskus nälkäisenä tuntee nahoissaan, että keho janoaa jotain aivan tietynlaista eineiden koostumusta, se kyllä täyttyy muistakin sooseista mutta todellinen mielihyvä on mahdollinen vain jos löytää juuri sen tietyn. Eilen kävi niin, että annos vastasi täysin kehon sen hetkistä toivetta/tarvetta. Ahhh. Jälkiruuaksi hengenravintoa: yksi salmiakinmakuinen savuke, pitkästä aikaa nautittuna. Huippua. Kiitos, aamen.

Syvällisiä polittisia huomioita

(Kahdeksalta se herätys lomasta huolimatta oli. Talkkari sahaa pensasaitaa ja joku vahaa rappua antiikkisella melukoneella. Väsyttää.)

Nyt on tutkittu, että kansa suuressa viisaudessaan luottaa eniten ministereihin Vanhanen, Tuomioja ja Kalliomäki. Mitä painavampi salkku niin sitä luotettavampi? Mitä enemmän telkassa sitä luotettavampi? Mitä pitempi sitä luotettavampi? Vanhanenhan on melkein kaksimetrinen ja hujoppeja noi muutkin kai on. Ja jos on mies, niin on luotettavampi?

Olin kesäduunissa ETKY:n huippukokouksessa 1992, jossa tulvi presidenttejä ovista ja ikkunoista: Breshnev, Bush senior, Koivisto… ei niitä kaikkien nimiä enää voi muistaa, mutta siellä ne äijät purjehti turvamiehiensä ympäröiminä ja olivat tolkuttoman pitkiä suurin osa. Lyhyemmät presidentit ja pääjohtajat olivat enemmän vaaleiden suomalaisneitosten perään.

Tilinpäätös loman alkaessa

Olen totaalisen valmista kamaa kesälomalle. Tänään oli toivoakseni viimeinen työpäiväni vähään aikaan. Juhannus ja ens viikko kulunee pöndellä, jossa ei luojan kiitos ole nettiä. Läppäri lähtee toki mukaan. Jos tekstiä pukkaa niin sehän on vaan iloinen asia, vaikka lomalla olisikin.

En kyllä ihmeitä odota kirjoittamisen puolella sillä nyt loman alkaessa olen aivan palasina. Työpaikalla useamman kuukauden kestänyt absoluuttinen paskamaisuus psykopaatin vallankäytön urina taisi olla minulle rankempaa kuin tajusinkaan. Kestin sen läpi kohtalaisen tolkuissani ja työkykyisenä mutta pelkällä pakotetulla tahdonvoimalla. Nyt kun asiat ovat ratkenneet paremmalle mallille, kuukausia jatkunut paine alkaa purkautua kuin halkeama padossa joka ensin vähän rakoilee mutta paineen voimasta räjähtää kuohuvaksi tulvaksi. Meinaa tulla tippa linssiin tosi herkästi.

Samaan aikaan on ollut käynnissä hieman sydänsurun kaltaisia kasvukipuja yhdessä ihmissuhteessa. Kun pidin itseäni kasassa työpaineiden alla, kaikki muukin emotionaalinen tuli lakaistuksi maton alle. Nyt kun itsehillintäni on höllääntynyt sekin sitten kolkuttelee järjen portteja alitajunnan puolelta. Puhelinkeskustelun jälkeen käyn usein suihkussa, ikäänkuin yrittäisin pestä jotain likaa pois. Mutta kun yritän pinnistellä tiedostamatonta kohti ja selvittää mitä kohtaa luonteessani, persoonassani tai maailmankuvassani on oikeasti nyt haavoitettu, minua alkaa oksettaa niin pahasti, että on pakko lopettaa. Minulla torjuttu usein ilmenee fyysisenä oireena tai toimintana, mikä on hyvä koska huomaan että nyt on jotain vialla. Tällä kertaa on vain tavallista vaikeampaa päästä käsiksi siihen jota tietoisuuteni ei halua itsessäni kohdata.

Liikaa uhkia ja liikaa epävarmuutta ja liikaa muutoksia yhdelle pienelle ihmiselle liian lyhyessä ajassa. Elämässä pitäisi olla joku hyvä asia josta voi olla varma, että se ei koskaan muutu, mutta ei sellaista ole olemassakaan. Tahtomattaan ja tahallisesti ihmiset aina aiheuttavat sekä toisilleen, että itselleen pettymyksiä tai mielipahaa vaikka kuinka paljon rakastaisi.

Kun täytin 33 syystalvella parikin vanhempaa viisasta naista sanoi, että se on hyvä ikä. Se on se ikä jossa ihminen vasta todella astuu aikuisuuteen. Runotyttövuodet jäävät lopullisesti taakse, työtä tehdään vastuunsa tuntien ja samoin toiset ihmiset kohdataan paremmalla etiikalla, ihmisyyttä kunnoittaen. Olen ottanutkin ainakin askelia eteenpäin joka saralla mutta raskaat on saappaat jalassa.

Sivuvaikutuksia

Taas himassa keskellä päivää. Eilen olin niin flunssainen etten jaksanut työhuoneelle kuin puoliltapäivin, tänään toimittelin pari asiaa ja tulin kotiin lähettämään työmaileja. Euronkuvat etääntyvät silmissä. Pakkohan asioita on hoitaa, ja flunssaa, mutta kun freena tuntuu että joka tunti kun en suoranaisesti tee töitä niin tulee takkiin.

Juhannukseksi purjehtimaan! Ostin alepasta neljä litraa mehua kun se oli tarjouksessa 29 senttiä kappale.

Alan tuntea itseni hieman sekopäiseksi. En ole nukkunut yökausiin kunnolla. Malarialääke testauksessa - se aiheuttaa näköjään unettomuutta. Jostain syystä en ole masentunut enkä ahdistunut kuten yleensä valvottuani liikaa, päinvastoin, tunnen hiljaista hilpeyttä tämän syvenevän väsymyksen keskellä. Ehkä sekin on Lariamin sivuvaikutus?

upea poro

Lopullista totuutta etsiessäni syötin euroedustajamme anagrammikoneeseen. Tässä se valtuuskunta nyt on kaikessa komeudessaan:

sdp:
soneran alin piia
real limit try
sateinen shell

kok.
dubbleras taxen
lievä tälli
pikaa ui rappioon
lahjoitti irak eroa

vihr.
ass hiatus

rkp.
kex lin har (kyllä tämä varmasti jotain tarkoittaa klingoniksi)

vas.
ps. enpä-en-esko

kesk:
likainen jäte-emäntä
kyöstin rikosvirka
hankala tunku
(ja sokerina pohjalla:) paavo väyrynen

Rhodot

Pohjois-Haagan valtava Rhododendron-puisto on täydessä kukassaan juuri nyt. Näky on upea. Siellä oli myös söpöjä oravia mutta olivat sen verran vikkeliä vekkuleita, että ehtivät kääntää takapuolensa kameralle aina kun yritin napata kuvaa.

Monet kiireiset uraohjustuttuni haaveilevat puutarhuriksi ryhtymisestä uriensa ehtoopuolella. Isukkikin istuttelee puita kaiken vapaa-aikansa. Mikäs sen mukavampaa. Taidan minäkin harkita jotain vastaavaa olenhan aina ollut viehättynyt fraasista "Mikään maailmassa ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito - eikä sekään ole kovin tärkeää." Tosin mä en saa kaktustakaan pysymään hengissä.

Soi soiseli

IE kaatui, ehkä se ei halunnut niellä sivunpituista lausetta jonka olin kirjoittanut, Olen nimittäin aamupäivän ajan lukenut Saramagon Luolaa, jonka pitkät pisteettömät lauseet soivat korvissa ja mistä tulikin mieleeni että viimeistään huomenna on ehdottomasti käytävä kirjastossa ja samalla myönnettävä että ne ovat kesyttäneet minut hirmuisilla myöhästymissakoillaan, ja tämän hyppäyksen jälkeen huomautettakoon niille jotka eivät ole Luolaa lukeneet, ettei se ole tajunnanvirtaa vaan tarinankerronnan juhlaa, ja vaikka siinä välillä jäädäänkin hetkeksi seurailemaan jotain sivupolkua, sivupolut muodostavat tiheän, maagisen verkon pääjuonen ympärille ja tapahtumat etenevät hirmuisessa imussa, sillä kertojalla on niin kova vimma kertoa tarinansa, ja kertoa se paitsi silmälle, myös korvalle, niin minä ne pitkät lauseet luen.

Kodin hengetär, minä!

Maalauspuuskassani olen päässyt omakuvien asteelle. Kandeiskohan vähän liikkua maailmalla niin voisi löytää parempaa maalattavaa? Mieluiten jotain keltaista, koska sitä väriä on eniten purkeissa jäljellä.

Ehkä minusta sittenkin tulisi hyvä waimo jollekulle. [Bwhahaha! -editori. Näkis vaan. -äiti]. Olen parin kuluneen päivän aikana osoittanut, että osaan sittenkin pestä ikkunat. Edellisen kerran kun sitä harrastin vuosiluku alkoi 19.. Osaan myös keittää perunoita. Mikä siinä on, että kattilallinen uusia perunoita maksaa 50 senttiä ja heiveröinen tillinippu on 1,35 €??? Mikä siinä tillissä oikein maksaa? Hashiskin taitaa olla halvempaa. Perunan jämistä tein herkullista pyttipannua. Kyllä mut joku rekka/mies ottaisi, jos antaisin.

Liikkumisen tuskaa

6nnistuneen toivomuspäiväni listassa oli hupaisan ajankulun ylösnouseminen. jess, kaivautuihan se luolastaan ja ryminällä.

Matkakortista loppui aika ja päätin, että loppukesän kuljen pyörällä. Ei huvita ku on niin paska sääkin, muttei sitä nyt heti ekana päivänä kehtaisi rikkoa päätöstään. Nyt sit nakotan himassa kun en viitti polkea.

Minusta tuntuu, että bussimatkat ovat hidastuneet huomattavasti sen jälkeen kun matkakortit ilmaantui kuvaan. Joka päivä kyytiin pyrkii joku joka ei osaa sitä käyttää. Hei, miks tää ei piiiiippaaa! Mitä mun pitää painaaa?? Kuinka on edes mahdollista kehittää niinkin yksinkertainen laite sellaiseksi, ettei immeiset osaa sitä käyttää? Siinähän on vain neljä nappulaakin. Osaahan ihmiset käyttää laskinta ja puhelinta ja tietokonetta ja hissiäkin vaikka niissä on huomattavasti enemmän namiskuukkeleita. Lisäksi niiden sijoituspaikan on varmaan määrittänyt toimistossan joku 190-senttinen insinööri joka itse kulkee vain ja ainoastaan liisatulla volvollaan. Bussia taas käyttää 153-centtinen äiti talvimyrskyssä kainalossaan toppahaalariin tungettu uhmaikäinen, salkku ja ostoskassi. Ja sit vielä pitäisi yhtäaikaa painaa nappia ja pitää korttia päänkorkeudella. Mustekaloilleko se vimpain on suunniteltu?

Snadist tsadist buli stadi

Take the quiz: "Which American City Are You?"

New York
You're competative, you like to take it straight to the fight. You gotta have it all or die trying.
via Kitty.
Ja mikä tulos. En ihan tunnista itseäni kuvauksesta - en taistele, olen kestovoittaja - mutta kaupunki kyllä kelpaa. J. D. Salinger, Paul Auster, Lou Reed, Moby...Christopher Lambert! Kuuntelin viikonloppuna vanhoja levyjä, luin vanhoja kirjoja ja katselin vanhoja leffoja. Strange Days oli huonompi kuin muistin (Juliette Lewis erityisen surkea) mutta Highlander oli pitänyt pintansa. Opin senkin että Lambert on tosiaan New Yorkissa syntynyt.
Duunissa tehdään muuttoa evakkotiloista takaisin pääkoululle. Omat duunit ovat väitösaiheen tylsyytenä tuntuvassa käymistilassa: alakerran porukat muhittelevat vuoden aikana sisään tulleita asioita ja aikanaan pukkaavat yläkertaan työmääräykset ensi vuodelle. En hirveästi viitsi häiritä äijien hommia, joten lähinnä elbailen, lueskelen ja katselen juuri sitä mitä mieli tekee. Alakerran hommien etenemisestä todistaa liikuttavan yksitotinen kiinnostus tietynlaisiin juttuihin. New Yorkiin tahdon joka tapauksessa.

Arttuilua

Maalasin öljyväreillä. Edellisestä kerrasta on aikaa varmaan yli kymmenen vuotta. Silloin kai suhtauduin töihini kunnianhimoisesti, nykyisin maalaan terapiaksi. Ei se lopputulokseen tasoon kuitenkaan taida pahemmin vaikuttaa. Tämäkin pikku taulu on, hmm, omalla naivilla tavallaan ihan yhtä mielenkiintoinen kuin ne parikymppisenä tehdyt. (Oli pakko laittaa se tosi pienenä se tuohon). Mutta se maalaamisprosessi oli terapeuttista. Ja ihanaa.

Vuosia sitten oli ravintolassa ja samassa seurueessa oli arvoisa psykoanalyytikko. Jossain vaiheessa hän osoitti seinää reunustavia pikku patsaita ja kysyi mitä mieltä olen niistä. Töksäytin, että noi päät ei kyllä selvästikkään kuulu noihin ruumisiin. Taisin mennä hiukka valkoiseksi kun tajusin kenelle tyylipuhtaan taidekritiikkini esitin ja aloin miettiä, että mitäköhän se siitä havainnosta saa revittyä. Tilannetta ei yhtään helpottanut, että se ukko nauraa rätkätti katketakseen.

Pöytälaatikkorunoilijanne on maksalaatikkobloggaaja

Lapsena oli pakko saada Aku Ankka ja välipala yhtä aikaa. Välipala meni hukkaan ilman akkaria (argh, noin sitä kutsuttiin Keski-Suomessa) ja toisinpäin, ankka ei maistunut ilman juustovoileipää ja kylmää kaakaota. Vähän vanhempana, kun "koko perhe syö yhtä aikaa" jo rakoili, sain tilaisuuden lukea kirjaa tai lehteä myös päivällisen aikana.

Nykyään, jos syön yksin, mun tekee mieli blogata samalla. Varsinkin jos syön ruokaa, joka on tuttua lapsuudesta saakka. Kuten maksalaatikkoa ja puolukoita. Kuten juuri tänään, juuri nyt.

Pilvenhailakoita luottamuslauseita

Päivän pamaukseeni on valikoitunut vain tervehenkisiä ulkoilmaihmisiä, koska kukaan ei ollut vielä päivittänyt puoleen päivään mennessä tänä kesäisenä lauantaipäivänä.

Poissuljettu on luonnollisesti se mahdollisuus, että joku suosikeistani makaisi nyt tunkkaisessa ruskein verhoin pimennetyssä luukussa vajonneena syvälle nuhruisiin lakanoihin ja liikahtaisi vain hätistäessään pois satunnaisen matelijan.

No rest for the wicked

Otin ja tärvelin Anun toteuttaman alkuperäisen yläbannerin kesäkuntoon. Olkoon toi nyt hetkisen tuollainen. Mulla on piakkoin lomaa edessä (palkatonta) mutta toinen tutkija tutkii ja kuvittaja kuvittaa varmaan kesän läpeensä. Lupaattehan MySiskot myös relata jossain välissä?

Osasyy minunkin lomaani on se, että saisin vihdoin työrauhan ja voisin keskittyä tämänhetkiseen pääprojektiini. Eli ei tämä näppis varmaan täysin pölyynny heinäkuussakaan. hullua.

Nurinaa käytettävyystutkimuksesta

Seuraavassa tylsää ja totaalisen spontaania paatosta:

Olen miettinyt käytettävyyttä. Käytettävyystutkijat ovat monella tapaa samanlaisia kuin kriitikot. Vaikkapa nyt teatterikriitikko keskittyy arvoissaan useinmiten vain ohjaajan ja parin päänäyttelijän suorituksiin, tarinasta ehkä sanotaan jotain. Se, että analyyttisesti arvoitaisiin koko teatteriseuruetta, lavastusta, puvustusta valaisua jne. on edelleenkin todella harvinaista. Sama pätee myös vuorovaikutteisen median käytettävyyden arviointiin. Sehän keskityy käyttöliittymään suhteessa pääkohderyhmän (kognitiivisiin) taitoihin.

Onhan tämä jo osittain tajuttu alalla, sillä käytettävyystutkijat kyllä pontevasti urputtavat siitä, että he pääsevät aina liian myöhäisessä vaiheessa mukaan kehitystyöhön. (Luulen, että toisinaan sekin on vain keino rahastaa enemmän). Mitä sitten tapahtuu jos kuitenkin ollaan tosissaan ja käytettyvyystutkija otetaan alusta asti mukaan? Mitä se oikein tekee keskellä suunnittelutiimiä joka innoissaan ideoi uutta juttuaan, kirjoittaa ja visualisoi sisältöä ja sovittaa sitä tekniselle alustalle, jne? Se pilaa kaiken. Pilaa koska ei tunne ohjelmointiprosessin yksityiskohtia, taiteiljoiden tapoja ja kerronan konventoita tuottaa merkityksiä, eikä edes ymmärrä käyttöliittymää osana sisältöä. Sitten ne ehdottaa jotain tyyliin, että eikös tuo Frodon ja Klonkun taistelu Tuomiovuoren sisällä kannataisi siirtää vaikka sanomataloon koska siellä on parempi valaistus, eli katsojatkin näkisivät paremmin.

Siitäkin jaksetaan käytettävyysbisneksessä hokea, että käytettävyystutkija kannattaa ottaa ulkopuolelta, koska tekijät ovat sokeita omille töilleen, mikä kyllä on osittain totta. Ystäväni kustannustoimittaja joka työkseen korjaa toisten kirjoitusvirheitä, tekee tolkuttomasti sellaisia omissa teksteissään. Mutta kun sen käytettävyysheebon pitäisi todellakin olla kunnolla sisällä tuotannossa, että se ymmärtäisi kaikki hienovaraiset syy-seuraussuhteet ja asiayhteydet sisältöidean ja sen toteutuksen, teknologian, käyttöliittymän ja käyttäjien välillä. Kyllä ne kustannustoimittajatkin parhaimmillaan tekevät kirjojen eteen todella paljon muutakin kun korjaavat pilkkuvirheitä. Se samainen ystäväni on mainessa, että se saa mistä tahansa paperikasasta kirjan aikaiseksi.


Olisiko ongelma se, että edelleenkin puhutaan pääasiassa käytettävyystutkimuksesta eikä käytettävyyssuunnittelusta?

Kesäkö se on vai mikä. Ettei ole erityistä asiaa. Oli parin päivän loma. Kävimme katsomassa kun lentokoneet laskeutuvat niin läheltä että niitä melkein saattoi koskettaa. Kastauduimme Päijänteessä henkeä haukkoen. Söimme makkaraperunoita katetulla rantaterassilla taivaan pudotessa joen niskaan. Lintujen huuto piti meitä hereillä teltassa.

Siinä kyllin.

Magiaa

Cher, tuo ihana Tupperware harppu on siirtänyt keikkansa huomiselta juhannuslauantaille. Miten ois pojjaat ja tytöt, jätetäänkö saunat ja grillit väliin ja mennään jäähallin? No, seuraa nolo tunnustus taas kerran: mulla oli lippu sille sen keikalle. Eilen jo ehdin toivoa, et voiku se peruttais. Hitto mä oon hyvä noita! pitääkin oikein miettiä mitä kaikkea eilen tulin toivoneeksi… Voi voi blogistaniaakin, saattaa tapahtua ihmeellisiä asioita joillekuille. Mua voi siis syyttää tai kiittää. ja jee.. yhden toiveen kirjasin tänne typoonkin. Hui.

On minulla ollut taikuus hallussa nuorempanakin. Pikkutyttösenä tein sen juhannustaian jossa kerätään yöllä tienhaarasta seitsemän eri kukan kimppu ja laitetaan tyynyn alle. Unessa pitäisi nähdä tuleva ylkänsä. Emmä mitään sulhoa nähnyt. Piti paikkansa. Onneksi.

Näen värejä

Bussissa oli tosi äänekäs kuski: jokaiselle sisäänastujalle se kailotti HYVÄÄ PÄIVÄÄ, ja jos maksoi lippunsa käteisellä se toitotti KIITOS. Avatessaan takaoven poistuville se aina loilotti OLKAA HYVÄ! Siis vähänkö ärsyttävää. Luulin, että HKL:n duuniinpääsyvaatimuksena on puhekyvyttömyys ja ärtyneisyys, mut no such luck. Eihän sitä voinut edes rauhassa murjottoaa kun oli sellainen metakka.

Kotoa poissaollessani joku oli käynyt vaihtamassa uudet venttiilit pattereihin. Siis kelatkaa ne on punaiset! Kas kun ei kyrtynvihreät.

Satumaa, ah!

Jos en pian pääse lomalle alan erehdyttävästi muistuttaa sitä disneyversion pienen merenneidon meritursasta (Ursula the sea witch).

Minulla on ihastuttava kollega joka on kuin Pocahontas, mutta kauniimpi, hauskempi ja villimpi. Aina kun näen hänet pääni ympärillä alkaa lennähdellä piirrettyjä Disney-varpusia ja melkein odotan, että jostain putkahtaa esiin tanssivia lystikkäitä pesukarhuja.

Toinen kollega on kuin Julmia Juoninen (Cruella de Vil) paisi, että se on miäs ja saa Julmiankin näyttämään kermaa lipittävältä aristokatilta. Kasa tulisia hiiliä tai kivivyöry niskaan tekisi sille hyvää.

Miksi paha saa palkkansa vain saduissa, ei koskaan oikeassa maailmassa?

Katoamisilmoitus

Kuljen jatkuvasti kynä mukana koska ihan tavallisissa keskusteluissa inhemot tulevat möläyttäneeksi suustaan ihan hillittömiä lauseita jotka sopivat loistavasti dialogiksi. Kaikki on pakko merkitä muistiin (jos kehtaa, riippuu vähän siitä kenen kanssa keskustelee) muuten ne unohtuu. Viime viikolla merkkasin pari kuningasreplaa pienelle lapulle jonka tungin takataskuuni. Nyt se on kateissa. Paljon en sen sisällöstä muista mutta se on saletti, että löytäjällä on ihmettelemistä sen kanssa. Yksi meni jotenkin niin, että onko tolla naisella matto päällä? ja sit siinä oli jotain persoonallista kiroilua.

Jos näet outoja lappuja kadulla pliis palauta. Pintapuolisella tarkastelulla sitä ei ehkä havaitse, mutta kyseessä on taidetta! taidetta! taidetta! taidetta! aaaaaaah!

Varaamosta päivää

Eilen oli saunailta vanhojen kavereiden kanssa. Tajusin jossain vaiheessa, että minä en keskustele kenenkään kanssa, vaan aina kun avaan suuni, sieltä purskahtaa jokin kasku taikka maailman hämmästyttävyyttä/epäoikeudenmukaisuutta demonstroiva tarina, joka saa muut nauramaan tai päivittelemään kohteliaasti.

Ihmekös tuo, kun aamusta asti oli musta koura puristellut sydäntä. Jos pysähdyin tai vaikenin hetkeksi, olo yltyi kammottavaksi. Pari kertaa taisin haparoida tukea jostain. Sellaisina päivinä kannattaisi tietenkin jäädä kuulostelemaan, mikä on vialla, mutta en kyennyt, en yksin enkä näiden vanhojen kavereiden seurassa. Ja aamupäivän olin viettänyt autellen mummoani. Hän on niitä ihmisiä joille ei kannata laajalti esitellä heikkoja kohtiaan. (Hänen hienostunut juonikkuutensa säilyy varmaan vielä kauas dementian tuolle puolen.)

No, tämä on oikeastaan hiton huono, mutta huvittava blogimerkinnän aihe. Pahan olon voin mainita intternetille, mutta en kauheasti muuta. Enempi retostelu tuntuisi kuin hyppäisin altaaseen, josta en ole varma että kasvatettiinko tässä nyt kilpikonnia vai piraijoita.

2 asiaa

Hoo, tulipa meemi eli villitys sopivaan saumaan, via Kasa:
Kaksi asiaa designista:
1. hyvä design perustaa ilolle ja huumorintajulle
2. huono design on dogmaattista

Luonnolista ja luonnotonta

Hauskaa kun bussin ikkunaan ropsahtelee sadepisaroita. Osa niistä valuu alaspäin ja osa vetää ilmavirran voimasta sivulle. Lopputuloksena on kiehtova ruudukko. Samaa ei voi sanoa ripsiväristä jota se sade paiskoo pitkin poskia.

Kun ei oikein runosuoni pulpahtele niin tein yhden niistä typeristä quizillan testeistä inspistä odotellessa. Oikeassa se oli tällä kertaa. Tässä se lopullinen totuus nyt sitten on:


Pervert

What's your sexual appeal?
brought to you by Quizilla

punainen katkoviiva

Eilen sain vihdoin päätettyä ketä äänestäisin tänään EU-vaaleissa. Kävinkin juuri kantamassa korteni demokratian.. errr… kekoon? vuorelle? kompostiin?

Minulla vaan ei ole enää aavistustakaan siitä ketä tulin äänestäneeksi sillä juuri samanaikaisesti kilahti kännykkä ja sain rupatella ja sopia tapaamista yhden ihq:n kanssa. Se siitä demokratiasta – mun omien kiemuroiden keskellä kaikki muut on sivuroolissa. Kyllä mä jotain siihen äänestyskupongiin tuhrasin siinä samalla. Toivottavasti en tapaamisaikaa sentään.

“Taksin katolla vilkkuu yön ainoa valopilkku”

Lupauduin käsikirjoittajaksi yhteen uuteen projektiin, eli lisää hommia tiedossa jo ennen juhannusta ja sitten taas elo-lokakuulle. Samaan aikaan pitäisi paahtaa otsa hiessä edellistä suuritöisempää käsistä, dokumentoida kaikki ratkaisut työpäiväkirjaan ja lukea tolkuton määrä jne. Mut ei se mitään, tämä uusin proggis on hyödyllinen tutkimukselleni, sillä on yhteiskunnalista merkitystä ja siinä on hyvä tiimi, kuvittaja on suorastaan idolini.

Inspiraatiota ja intomieltä siis luvassa.

Samaa ei voi sanoa eilisestä oli nimittäin harvinaisen karmea ilta. Baarissa tuli hirvittävä riita hyvän ystävän kanssa. Rupesi vituttamaan niin paljon, että läksin menemään taksilla toiseen baariin. Huudettiin toisillemme vielä puhelimessa kun seisoin kadulla, tai siis hän huusi ja mä huusin ja itkin. Sitten dokailin yksikseni ja yritin iskeä tyyppejä surkealla menestyksellä. Kotiin päästyäni näin painajaisia. Ja ei, en ole 13-vuotias.

Taiteilijasta terroristiksi

Critical Art Ensembleen kuuluvaa taiteilijaa Steve Kurzia syytetään bioterrosimista. Hänen vaimonsa kuoleman johdosta poliisi teki rutiinikäyniin heidän kotiinsa, jolloin he huomasivat miehen kotilaboratorion. Seuraavaksi paikalle ryntäsi FBI ja suojapukuihin verhoutuneita agentteja, jotka tutkivat ja takavarikoivat taiteilijan laboratorion, bakteerisodankäyntiä ja geeniteknologiaa koskevaa kirjat, tietokoneen ja vaimon ruumiin. Nyt hän on siis saanut syytteet niskaansa vaikka on todettu ettei niillä vimpaimilla ole tehty eikä edes voisi tehdä mitään bioaseita.

Lisää infoa ja vetoomuksen voi allekirjoittaa: http://www.caedefensefund.org/


Itse olen tehnyt Irakin sodan vastaisia, USA-kriittisä verkkoperformansseja. Mihinköhän terroriuhkalistoihin sellaisesta on päässyt?

Myh myh

Tänään on sambakulkue stadissa. Olen iloinen, etten ole tänä vuonna huoltojoukoissa, nyt saan nähdä koko shown. Ennen sitä, ja sen jälkeen, töitä. Vaikka onkin lauantai.

Pidin vapaata eilen, koska pitkällä, komealla & hauskalla oli vapaapäivä. Kävimme ottamassa lavantauti- ja keltakuumerokotukset syksyn Ghananmatkaa varten ja kiertelimme kirppareilla. Hän auttoi minua tietokonepulmassa, ja on myönnettävä, että minä korjasin sillä aikaa hänen farkkunsa. Söimme hyvin.

Mm-m.

Joo-o. :)

Kieltä poskessa

Enhän minäkään todellakaan mikään perfekto ole, mutta silti toleranssini suomalaisella aksentilla surkeasti mongerrettuun englanninkieleen on tätänykyä aivan nollassa. Vaikka monella miehelläkin tuntuu olevan vakavia ääntämisvaikeuksia niin kaikkein hirvittävimpiä mokeltajia ovat itsetunnottomat keski-ikäiset täti-ihmiset jotka eivät edes malta pysyä asiassa vaan yrittävät keventää tunnelmaa kepeillä sutkautuksilla. hyiii htti! Mun on nykyään pakko laittaa kädet korville tai rynnätä ulos auditoriosta vaikka istuisin keskellä salia ja täytyy kiipeillä penkkien tai ihmisten yli.

Tupakoimaton ystävä ihmetteli hyppysiinsä osunutta ostoskuittia jossa luki subtle blue camel. Mikä hitto on hienostunut sininen kameli ja miksi ihmeessä joku hankkisi itselleen sellaisen? Viinienkin nimet on muuten aika nastoja kun niitä alkaa suomentelemaan. Lähtisitkö kanssani maistelemaan mustaa kuuta, merisavua, härän verta, ylpeyttä tai mustaa rakkautta?

Leijonoita

Sain hetkellisen haltioitumiskohtauksen, kun hain netistä kuvia sanalla "lion". Kai semantikot jo käyttävät googlea sanojen merkitysten tutkimiseen?

Entä tarinankirjoittajat?

Erityisesti ihastuin siihen, että tämäkin on lion.

Luettavaa

The educated blogger: Using weblogs to promote literacy in the classroom by David Huffaker

"This paper explores the role of weblogs or "blogs" in classroom settings. Blogs, which resemble personal journals or diaries and provide an online venue where self–expression and creativity is encouraged and online communities are built, provide an excellent opportunity for educators to advance literacy through storytelling and dialogue. This paper explores the importance of literacy and storytelling in learning, and then juxtaposes these concepts with the features of blogs. The paper also reviews examples of blogs in practice."
Tämä First Mondayn uudesta numerosta.

Linux-ihmisille (ja muillekin) Ilkka Tuomen kiinnostava Evolution of the Linux Credits file: Methodological challenges and reference data for Open Source joka käsittelee lähinnä tiedostojen automaattisen käsittelyn rajoituksiin liittyviä ongelmia. Musta artikkeli on minkä tahansa tutkimuksen kannalta hyvä, koska Tuomi vaihteeksi näyttää, miksi kunnollinen, mielellään omakohtainen ymmärrys tutkittavasta aiheesta on välttämätöntä, jotta aiheesta voi tehdä luotettavaa statistiikkaa ja tulkintaa.

On se niin VÄÄRIN

Tämä ei ole uusi huomio, mutta tulkoon taas valitetuksi siitä miten älyttömän tylsää on olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat omasta mielestään "kyllä ihan yhtä hyviä ja arvokkaita kuin taiteilijat ja designerit" ja jotka ovat "joskus halunneet kuvanveistäjiksi, mutta ei siitä sitten tullut mitään joten hain filosofiaa lukemaan" - ei ehkä muuten, mutta nämä ihmiset suhtautuvat Taikilaiseen lievästi sanottuna aggressiivisesti. Yleisessä keskustelussa ei kuitenkaan oikein voi neuvoa toista hakeutumaan hoitoon, selvittelemään keskenään omia alemmuuskompleksejaan, eihän? Taikin oppetuksesta seuraa ainakin se hyvä puoli, että oppii olemaan itsevarma asiakkaan edessä, koska asiakkaan päätöksentekoa on turha kuormittaa omilla epävarmuuksilla. Jotka ovat myös tylsiä, ja asiakastahan on viihdytettävä, jossei muulla niin kiinnostavilla tuotteilla. Tutkimushan on tuote, ei sen kummempaa. Toiset ovat parempia tuotesuunnittelijoita kuin toiset, joiltakin tuotteistaminenkin sujuu, toisilta taasen ei.
Että muotoilijaa yritetään syyllistää (?) omasta erinomaisuudestaan liittyy pitkälti siihen, että jakaa maailmaa vertikaalisesti hierarkioihin ja pitää milloin mitäkin eliittiä itseään parempana ja itseään paremmaksi luulevana. Muotoilu voi kuitenkin perustua näkemykseen maailmasta horisontaalisena rakenteena, jossa asioiden ja ryhmittymien välisiä etäisyyksiä hahmotetaan vain etäisyyksinä eikä arvottamalla. On aika vaikea tehdä hyvää muotoilua, jos lähtökohtaisesti mieltää asiakkaan looseriksi. Silloin ei myöskään ole pakko väittää vastoin parempaa uskoaan, että "kaikki ovat luovia", jolloin väkiskinkin samalla väittää, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia.
Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia ja muotoilijoiden yhteisön toiminnan lopputulema on määrä tavaroita toisistaan poikkeaville ihmisille. Mutta tästä ei silti seuraa, että kaikki ihmiset ovat erilaisia ja erilaisuudessaan luokseenpääsemättömiä. Esimerkiksi se, että ihmiset kiintyvät tavaroihin, joita on rajallinen määrä, ja siis sama tavara monella, viittaa siihen, että yhteisiäkin ihmisyyden osasia olisi olemassa. Eilisen perusteella idea siitä, että silkka materiaalisuus on affordanssi, siis aiheuttaa jotakin säännönmukaista tietyissä ihmisissä, tuntuu olevan ylipääsemättömän vaikea ajatus. Ongelma saattaa olla siinä, että tutkimus haluaa käsittää joko kaikki ihmiset toisistaan poikkeaviksi tai sitten kaikki ihmiset samanlaisiksi. Mutta menepä sanomaan se ääneen...

Odotettavissa melkein liian hyvää

Kesätyö on alkanut. Piirrustusaiheita: Hinkalokuoriaisen populaatiovaihtelut, nokivaris, tertiäärikauden merielämä, jäniksen kaksinkertainen täydellinen verenkierto, koko eläinkunnan geeniperimä. Mä en muistanutkaan, miten ihmeellistä silppua lukion bilsa on.

Haaveilen viikosta mökillä. Piirtäisin öttiäisiä muutaman tunnin aamusta ja muutaman tunnin illasta, istuisin ongella laiturinnokassa, meloisin, hakkaisin halkoja, keittäisin uusia perunoita. Ehkä saunan polulla tulisi vastaan linssilude, jonka voisin ikuistaa elävältä oppikirjaan.

Mikä parasta, tää kaikki on mahdollista heinäkuussa.

Muista Venusta

Huomenna tiistaina aamupäivällä Venus ylittää auringon.
Lisää Ursan sivuilla.

Huippumesta

Häikäisee. Olo on ihmeen kevyt. Mikä paikka tämä oikein on? Kukkien tuoksu - se viestittää ihmeellisiä mahdollisuuksia. Katso, pieni lintu leikkii korkeuksissa, vailla huolia!

Tämä on Top 99.

Tyngän kanssa

Kelailen erästä novellintynkää. Alku purskahti paperille intuition saattelemana, mutta nyt minun on enää vaikea nähdä, miten tarinan ystävykset oikeastaan selviytyvät merkillisestä tilanteesta, johon ovat joutuneet. On helppoa listata paperille vaikka 15 erilaista ratkaisua (yritin tätäkin), mutta sitä oikealla tavalla värähtelevää käännettä ei tahdo löytyä.

Mikä neuvoksi?

Yhden konstin kuulin eilen. Ystäväni, jonka tutkintoon kuuluu jonkin verran draamaopintoja, käsikirjoittaa parhaillaan eräänlaista koreografiaa. Työskentelyn jumiuduttua hänen ohjaajansa kehotti häntä kokeilemaan seuraavaa: piirtämään stoorin avainkohdat paperille ja kirjoittamaan viereen, mitä kuvissa tapahtuu. Siis nimenomaan piirretyissä kuvissa, ei siinä tarinassa, jota ajattelee. Sitten voi jättää kuvat pois, ottaa kuvatekstit ja kirjoittaa ne puhtaaksi. Siinä on käsikirjoitus.

Minä en kirjoita esitettävää draamaa, mutta ajattelin kokeilla samaa tälle tarinalle. Kuvien kautta siitä voi ilmetä jotain uutta. Aloitin tänään. En voi vielä tehdä koko "kuvakässäriä", sillä tapahtumien suunta on nyt kovasti hämärän peitossa. No, kuvien kautta paljastui, että päähenkilöni ovat mitä ilmeisimmin muuttumassa kaniineiksi. (huoh.) Ehkä mun pitää vain hylätä tää tarina.

Tai ehkä mun pitäisi vaihtaa asentoa. Asennetta. Kirjoittaa kieli poskella tai julistaa saarnamiehen pöntöstä tai juoruilla pahansuovasti selkä kyyryssä. Nyt stoorissa kirskuu jokin tahaton sävy - olisiko runotyttömäinen pinnistys?

Kissalan munattomat pojat

Kuvan käden soisin olevan Teemu Mäen käsi. Oi, olisipa Max ollut aikoinaan sen kirveellä tapetun löytökissan tilalla, niin olisi Suomen taidemaailma yhtä työtä vajaa ja ehkä Markus Copperillakin olisi seuraa veljenmaljoihin. En sitten edes yrittänyt kirveellä, vaan vein Maxin suoraan eläinlääkäri Tuijalle, joka ystävällisesti poisti Maxilta kivekset. Oikein! Kotona on taas rauhallista, tai olisi, ellei China, jonka päälle Max alunperin kävi, olisi vieläkin aika vittuuntunut. Nyt ei pidä hereillä kollin turha mouruaminen vaan vanhan rouvan murina. Onneksi se kolmas ymmärtää pitää turpansa kiinni, ja on vain kaunis.
Lauman johtaja puolestaan horjui seuraavana päivänä kuumeesta käristen työpaikkalääkäriin, joka, myös ystävällisesti, ymmärsi olla vaikuttavan huolestunut. Käsi ehti paisua häijyn punaiseksi, mutta penisiliinikuuri on näköjään erinomaisen tehokas vehje. Pamauttivat myös jäykkäkouristusrokotuksella. Olo onkin jo rentoutunut.

On sunnuntai ja sataa

Levylautasella: Cæcilie Norby: Queen Of Bad Excuses
Videossa: Terveisiä unelmien reunalta
Fibat: väsynyt

Eilisen polkkauksen jälkeen piti ottamani pikatirsat ja painua sitten suomenlinnaan kesäjuhliin. Heräsin tirsoiltani iltakymmennen jälkeen, kahtelin siinä hetken tanssii susien kanssa –leffaa, joka vavutti minut pikimmiten takaisin uneen. vetelin hirsiä kellon ympäri.

Turha tässä kai valitella, että viikonloput menee liian nopeasti jos nukkuu vaan koko ajan.

Tuon mainitsemani leffan tag-line on: Having a wonderful time, wish I were here. Välillä on just sellainen olo.

Herkkupaloja

Yksi brittiläinen ystävä on kehittänyt addiktion suomalaiseen purkkihernekeittoon. Se on kuulemma tosi hyvää ja tekee mannaa rasittuneelle vatsalle. Nyt on helppo keksiä sille tuliaisia jos lähtee Englannissa käymään. Pitäisköhän ihan vaan kokeeksi syöttää sille vähän mämmiä ja katsoa miten sitten käy?

Itselläni on suu täynnä suklaata. Kaupassa oli tarjosivat diiliä, että jos ostat viis patukkaa saat Hanna Pakarisen sinkun kaupaan päälle. Helvetti, onhan se vähän noloa, mutta kyl se piti saada. Hanna on ihana, tosi seksikäs ääni. Biisi itse osoittautui harvinaisen latteaksi sovitukseksi vanhasta hitistä. mut kähee ääni. Olin kyllä aikalailla korvat punaisena siinä kaupan kassalla niiden dajmieni kanssa sanomassa, et saisinks mä sen sinkun kanssa. takana jonossa oli nuori teinikundi, jota en uskaltanut vilkaistakkaan. Hyvä etten alkanut sopertaa jotain et veljentytölle mä tässä...

Siitäs saivat, ja siitä, ja -

Tämänhetkinen työni on ollut hraastavaa, koska projektista on koko ajan tippunut paljon vähemmän työtehtäviä kuin luvattiin. Ja urakkapalkka, luonnollisesti, eli maksetaan vain tehdyistä tehtävistä. Projektin vetäjä on ollut mua kohtaan jatkuvasti käsittämättömän epäluotettava, luvannut töitä yhtenä päivänä ja lähettänyt niitä kolmantena. Väliajalla sitä ei saa kiinni. Mä olen rukoillut (anna minulle minun jokapäiväinen leipäni), uhkaillut (mun on kohta pakko etsiä jotain muita töitä) ja lahjonut (oikeasti, ehdotin, että tulen itse tekemään niitä käsikirjoituksia sen avuksi). Toukokuun palkkaliuska sai mut itkemään.

Nyt, yhtäkkiä, soitettiin oppikirjankustantajalta - kuvitusduuni alkaakin jo maanantaina! Siinä on koko kässäri valmiina, senkuin tekemään kuvia. Aikataulu on tiukka, joten se on kokopäivätyö. Tasainen elanto turvattu kesäksi. Ahhh. Ikävä velvollisuuteni oli ilmoittaa tämänhetkiselle (ali)työllistäjälleni, että en taida olla enää käytettävissä kovin pitkään, ehkä ehdin joskus tekemään jonkin kuvan. Olen ymmärtänyt, että olette aika rentoja sopimusten suhteen? (No, en mä sentään tota viimestä ihan noin sanonut :)) Vastaus oli kiukkuinen. Ah, mitkä kiksit!

Kohupaljastuksia

Typon triniteetti löysi itsensä puutarhasta grillailemasta. Tossa kuvassa ollaan me! Kuvan mahdolliset retoriset yhteydet erään toisen entisiin ja nykyisiin logoihin on puhdasta sattumaa. Meidän liiveissä ei lue kuin gossard tai sloggi ja nekin pysyy visusti takin alla piilossa. Eipä siitä sen enempää, grillailu on grillailua, kyl te tieätte. Mutta luvassa on järkyttäviä kohupaljastuksia heidin kädestä, heti kun se käsi kirjoittaa.

Joulusuunnitelmia ja kohtalon tuskaa

Veroviraston iso ruskea kuori tuli pari päivää sitten. Mätkyjen pelossa annoin sen kieriä avaamattomana eteisen pöydällä yhdessä avaamattomien laskujen kanssa kunnes avasin sen äsken. Jumalauta mä saan 976 ergetzeriä palautusta!!! Yhden kaverin kanssa oli puhetta, että tulevana jouluna voisi paeta perheitä jonnekin missä ei lunta näy. Nyt se haave on lähempänä toteutumista. (Jos se frendikin vaan saa jostain rahaa).

Onko muuten vähän ärsyttävää kun on pahin vitutus ja uho päällä niin joku neuvoo banaaleimmalla keittöfilosofialla mitä löytää saattaa: kyllähän sä tiedät, ettei maailma ole ideali paikka, joten kannattaa elää sen mukaisesti.. jadda jadda.. arrgh! (ei fitti toi kuulostaa täsmälleen joltain blokikommentilta jonka mä olen lukenut tässä parin päivän sisällä). Olin sitten aivan tatti otsassa tupakalla iltapäivällä ja rupesin taas raivoamaan kohtaloani viattomalle kollegalle joka sattui kohdalle. Se räjähti nauramaan päin mun naamaa. Se oli oikea reaktio. Tuli heti parempi olo.

Täältä pesee!

Tein eilen laajamittaisen katsauksen pinserin listaamiin blogeihin. Aika moni tuntuu kirjoittavan merkintänsä kokovartalopeilin edessä. Eikä ne silti huomaa, että se ryppy siinä otsalla alkaa muistuttaa persvakoa. Onneksi vastapainoksi löytyy sellaisiakin kokopäivänarsisteja jotka osaavat nauraa itselleen.

Tätä pikku narsissia rupesi kauheasti harmittamaan ettei me typyt päästy mukaan Kihloun leffaan, mutta osataan sitä muuallakin. Heti kun budjetti saadaan räävittyä kasaan taskunpohjat kääntämällä, tyhjät pullot palauttamalla ja kerjäämällä, valkokankaan räjäyttää kuumaakin kuumempi action pläjäys… Charlie’s Angels: For Turkey’s Sake! Starring: Anu Jackson, Leena Fawcett ja Heidi Smith. Salaperäiselle Charlielle äänensä lainaa tietenkin kaikkien anonyymien kuningas Kysyn Vaan. Kansa hurraa ja aploodit raikaa. aaltoja! aaltoja!

Poika, poloinen, kovin on tutun oloinen

Eilen tulimme rapusta kadulle ja samaan aikaan toiselle puolelle katua säntäsi pieni poika, neljä-viisivuotias. Hän seisoi siinä jalkakäytävällä ja huusi. Ei hän saanut sanaa suustaan, pelkkää karjuntaa. Riensimme pojan luo ja kysyimme, mikä hätänä. Pojan nenästä pulppusi verta. Hän huusi silmittömässä paniikissa, sai soperrettua, että "ne lähti - jonnekin". Ketkä? No, Merja ja Rane... ¨

Lisää ihmisiä tuli paikalle, joku tarjosi nenäliinoja, ne kastuivat hetkessä tummanpunaisiksi. Onko sinulla avain kotiin? "Ei..." Mitkä Ranen sukunimi on? Pojalla oli vaikeuksia vastata sateleviin kysymyksiin. Vein hänet rapulle istumaan, istuin viereen ja paijasin. Poika rauhoittui vähän, piteli nenää ylöspäin että veri alkaisi tyrehtyä. Hän kertoi Ranen sukunimen. Yritimme ottaa selville miehen numeron, mutta sitä ei löytynyt numeropalvelusta. Poika arveli, ettei Ranella ole puhelinta mukana.

Joku kysyi, minne ne olisivat voineet mennä? Olisivatko menneet baariin? Poika ei tiennyt. Mietimme, minne nyt pitää soittaa, sosiaalihuoltoon? Poliisille? Välillä poika yltyi taas hysteeriseen huutoon, rauhoittui aina paijauksesta. Kaikki vakuuttelivat, että hyvin tässä käy, ei hätää, vaikka oli pala kurkussa - miten niin hyvin, jos vanhemmat...?

Sitten poika vilkaisi sivulleen ja kuiskasi: "No siinä ne ovat." Sisäpihalta tuli kaksi naista ja yksi mies. Toinen naisista riensi pojan luo. Selvisi, että aikuiset olivat olleet lähteneet käymään varastossa ja poika oli jäänyt pelaamaan pleikkaria. Sitten poika oli havahtunut pelimaailmoistaan ja tajunnut olevansa yksin. He olivat täällä käymässä jostain pohjoisesta, ja tuntematon ympäristökin sain paniikin heräämään.

Kurkkuani kuristi vielä hyvän aikaa, vaikka tapaus selvisi kai onnellisesti. Taisin itse lapsena sulostuttaa perhe-elämää vastaavilla paniikeilla tavan takaa. Muistan liiankin hyvin, että se tunne on hirmuinen. Kaikki hajoaa, tuho tulee.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin :)

tuli postiluukusta hienosta painostusta jotta pitäisi elämöidä välillä. raaa, asiaa ei ole edes otsikoksi asti.
ainakin olen establisoitunut: sain tänään käyntikortit, jotka tilasin tammikuun 2. päivä. vähän hidasta, ehkä, mutta kannatti: ei ainuttakaan kirjoitusvirhettä, vaikka sukunimeni on kohtalaisen monimutkainen och på svenska.
mistä tulikin mieleen, että ovat eduskunnassa menneet päättämään ettei 2005 alkaen ole pakko kirjoittaa stuiduissa ruotsia. minä aikoinani kieltäydyin opettelemasta kieltä, koska kalkuloin, että ruotsin pakollisuus poistetaan ennen kuin ehdin kirjoituksiin asti. trendi-nenäni oli siis jo silloin erinomainen, joskohta vähän edisti. no, stuiduista oli pakko jotenkin päästä läpi, joten opettelin edellisellä viikolla kieliopin perusasiat. sillä turvin, olemattomalla sanavarastolla, kirjoitin C:n vaikka piti olla varma reputtaja.
mikä on tarinan opetus? se, että jos turhat ja vittumaiset asiat tehdään valinnaisiksi, turhat ja vittumaiset asiat jäävät tekemättä, eikä niin muodoin saa kokemusta siitä, että turhat ja vittumaiset asiat ovat hoidettavissa. katharsis karkaa yhä kauemmas, yhä harvempien, sitkeiden paskiaisten yksityisalueeksi. en ole ollenkaan varma, voiko kivoja juttuja tekemällä oppia sitä jotakin, jonka oppii tekemällä jotakin vastentahtoisesti. kivoja juttuja tekemällä oppii tietysti jotain muuta.
ei maar, luvussa on Roger Zelaznyn tarinakokoelma The Doors of His Face, the Lamps of His Mouth. Pahus, että mies on kuollut. tuo on paikoitellen helkkarin tarkkasanaista kerrontaa, joskohta pistää välillä iloisesti lekkeriksi. tarina viriilistä runoilijasta joka pelastaa marsilaiset sukupuutosta lienee kornein missään lukemani scifi-kyhäelmä. olen kade. olisi hauskaa olla marsilainen.

Päätöntä lätinää yhteisöllisyydestä verkkopalveluissa

(Määrittelen sanan virtuaaliyhteisö väitöskirjassani muutaman vuoden päästä, tässä käytän sitä heppoisin perustein).

Vasta äskettäin panin merkille, että bloggeriin on tullut noi käyttäjäprofiilit. Ne on varmaan jossain palaverissa kekanneet ’et hei oikeesti tää plokkaaminenhan on aika yhteisöllistä, mikä on ihan jess homma meidän kannalta ja sitä varmaan pitäisi jotenkin tukea ja korostaa’. Sit ideoidaan profiilit joiden kautta jengi linkittyy toisiinsa kotimaan, ammatin ja horoskoopin mukaan. Idea on kai, et ihmiset löytää toisiaan ja jää paremmin mieleenkin kun ne saadaan julkaisemaan kasvonsa tai muu ”logo” ja kertomaan itsestään jotain (helpottanee myös mainosbannereiden myyntiä ja tiedonkeruuta). Mikäpäs siinä mutta kun homma siis rajoittuu näihin blokkerin käyttäjiin, mikä on paha haitta esim. bloggerin tarjoaman kommentointipalvelun kautta, jossa on pakko rekisteröityä, että voi kommentoida omalla nickillään. Ei hyvä. Weeell, laumasielu kun olen, pistin nyt ihteni sinne vaikka jos minä nyt johonkin blokiyhteisöön kuulun niin se on pinserin listan kautta, jossa btw ketään ei pakoteta tietylle alustalle, eikä varsinkaan bloggerille.

Puolivillaista “yhteisöllisyyttä” on muuallakin: koulukavereissa on yli puolimiljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää. Jokainen linkytty niihin kouluihin joissa on käynyt. paskaaks ketään kiinnostaa vanhat kiusaajajuntit, mut siellä linkittymättömissä syövereissä on takuulla kaikkia muita hyviä tapauksia, nykyisiä kavereita ja kadonneita tuttuj... ok, ne saa vapaasti keskittyä tähän koululuokkajuttuun, sitä vartenhan se tehtiin, ja onhan siinä suosiosta päätellen jotain, ja keskittymiselläkin on puolens... mutta kun niillä on noin mahtavan kokoinen käyttäjämäärä niin on vähän tylsää, että sieltä voi vain käydä katsomassa montako lasta Marjatalla on nykyään.

Sit toi city jonka sisällä on ”pienyhteisöjä” joista suurin osa liittyy seksuaalisuuteen, ja jossa voi heitellä pärstäänsä kaiken kansan ruodittavaksi ja paritella ihteään. Mahtaa tehdä mannaa itsetunnolle jos joku antaa kympin! Mä ainakin osaan ottaa jonkun vanhan kuvani (tai jonkun muunkin kuvan) ja photoshopata lätystäni kympin naisen. Kohta ne varmaan lisää sellaisen toiminnon, että kun on käynyt deitillä jonkun cityläisen kanssa niin voi käydä arvostelemassa sen älyn, huumorin ja keskustelu-, suutelu- ja sänkytaidot jne. ettei muiden tarttis turhaan vaivautua kahville asti.