tuli postiluukusta hienosta painostusta jotta pitäisi elämöidä välillä. raaa, asiaa ei ole edes otsikoksi asti.
ainakin olen establisoitunut: sain tänään käyntikortit, jotka tilasin tammikuun 2. päivä. vähän hidasta, ehkä, mutta kannatti: ei ainuttakaan kirjoitusvirhettä, vaikka sukunimeni on kohtalaisen monimutkainen och på svenska.
mistä tulikin mieleen, että ovat eduskunnassa menneet päättämään ettei 2005 alkaen ole pakko kirjoittaa stuiduissa ruotsia. minä aikoinani kieltäydyin opettelemasta kieltä, koska kalkuloin, että ruotsin pakollisuus poistetaan ennen kuin ehdin kirjoituksiin asti. trendi-nenäni oli siis jo silloin erinomainen, joskohta vähän edisti. no, stuiduista oli pakko jotenkin päästä läpi, joten opettelin edellisellä viikolla kieliopin perusasiat. sillä turvin, olemattomalla sanavarastolla, kirjoitin C:n vaikka piti olla varma reputtaja.
mikä on tarinan opetus? se, että jos turhat ja vittumaiset asiat tehdään valinnaisiksi, turhat ja vittumaiset asiat jäävät tekemättä, eikä niin muodoin saa kokemusta siitä, että turhat ja vittumaiset asiat ovat hoidettavissa. katharsis karkaa yhä kauemmas, yhä harvempien, sitkeiden paskiaisten yksityisalueeksi. en ole ollenkaan varma, voiko kivoja juttuja tekemällä oppia sitä jotakin, jonka oppii tekemällä jotakin vastentahtoisesti. kivoja juttuja tekemällä oppii tietysti jotain muuta.
ei maar, luvussa on Roger Zelaznyn tarinakokoelma The Doors of His Face, the Lamps of His Mouth. Pahus, että mies on kuollut. tuo on paikoitellen helkkarin tarkkasanaista kerrontaa, joskohta pistää välillä iloisesti lekkeriksi. tarina viriilistä runoilijasta joka pelastaa marsilaiset sukupuutosta lienee kornein missään lukemani scifi-kyhäelmä. olen kade. olisi hauskaa olla marsilainen.