Poika, poloinen, kovin on tutun oloinen

Eilen tulimme rapusta kadulle ja samaan aikaan toiselle puolelle katua säntäsi pieni poika, neljä-viisivuotias. Hän seisoi siinä jalkakäytävällä ja huusi. Ei hän saanut sanaa suustaan, pelkkää karjuntaa. Riensimme pojan luo ja kysyimme, mikä hätänä. Pojan nenästä pulppusi verta. Hän huusi silmittömässä paniikissa, sai soperrettua, että "ne lähti - jonnekin". Ketkä? No, Merja ja Rane... ¨

Lisää ihmisiä tuli paikalle, joku tarjosi nenäliinoja, ne kastuivat hetkessä tummanpunaisiksi. Onko sinulla avain kotiin? "Ei..." Mitkä Ranen sukunimi on? Pojalla oli vaikeuksia vastata sateleviin kysymyksiin. Vein hänet rapulle istumaan, istuin viereen ja paijasin. Poika rauhoittui vähän, piteli nenää ylöspäin että veri alkaisi tyrehtyä. Hän kertoi Ranen sukunimen. Yritimme ottaa selville miehen numeron, mutta sitä ei löytynyt numeropalvelusta. Poika arveli, ettei Ranella ole puhelinta mukana.

Joku kysyi, minne ne olisivat voineet mennä? Olisivatko menneet baariin? Poika ei tiennyt. Mietimme, minne nyt pitää soittaa, sosiaalihuoltoon? Poliisille? Välillä poika yltyi taas hysteeriseen huutoon, rauhoittui aina paijauksesta. Kaikki vakuuttelivat, että hyvin tässä käy, ei hätää, vaikka oli pala kurkussa - miten niin hyvin, jos vanhemmat...?

Sitten poika vilkaisi sivulleen ja kuiskasi: "No siinä ne ovat." Sisäpihalta tuli kaksi naista ja yksi mies. Toinen naisista riensi pojan luo. Selvisi, että aikuiset olivat olleet lähteneet käymään varastossa ja poika oli jäänyt pelaamaan pleikkaria. Sitten poika oli havahtunut pelimaailmoistaan ja tajunnut olevansa yksin. He olivat täällä käymässä jostain pohjoisesta, ja tuntematon ympäristökin sain paniikin heräämään.

Kurkkuani kuristi vielä hyvän aikaa, vaikka tapaus selvisi kai onnellisesti. Taisin itse lapsena sulostuttaa perhe-elämää vastaavilla paniikeilla tavan takaa. Muistan liiankin hyvin, että se tunne on hirmuinen. Kaikki hajoaa, tuho tulee.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin :)