Vietin juhannukseni Kaunissaaressa tuolla jossain Sipoon edustalla. Samassa satamassa, viereisessä veneessä vietti keskikesän juhlaa yksinäinen vanhempi mies. Jähmeän, pidättyvän oloinen herra, harmaat ohimot, ujo hymy. No, ei hän ihan yksinäinen ollut, hänellä oli mukanaan suloisin otus mitä olen kuunaan kohdanut. Palleroinen, höytyväinen pikku ammus, yhtä vipatusta ja läähätystä ja puhdasta innokkuutta. Harmaa herra kertoi, että se on kiinanpalatsikoiran pentu. Hän kuljetti sitä kainalossaan, se sätki autuas hymy lyttyisillä kasvoillaan. Välillä mies päästi olennon irti, jolloin se syöksyi tekemään valloituksia: kun se pölähti väkkäränä, tuulispäänä nuotiopaikalle, ihmiset puhkesivat kiljahduksiin, kysymyksiin ja syöksyivät paijaamaan sitä, mikäli siihen nyt oli mahdollista edes osua sen kaiken poukkoilun ja vöyhötyksen keskellä.
- MIKÄ TUO ON? oli yleisin kysymys, sillä otus ei tosiaan muistuttanut mitään tunnettua, ellei nyt jotain sarjakuvahahmoa. Yksi julman viileen näköinen kundi tuijotti sitä naama kumman näköisenä ja sitten häneltä livahti karhea toteamus:
- Tosi söpö.
Harmaa herra riensi palleron perässä, vastaili kysymyksiin hiljaa, kainosti hymyillen ja poistui saatuaan koiran kiinni. Mutta kas, aina koira pääsi uudestaan irti. Mainio jäänmurtaja. Semmoiselle voi olla käyttöä Suomen suvessa.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment