Mieli-kuvia Kokrobitesta

Kävimme viikonloppuna Kokrobitessa ja yövyimme reppumatkaajien pyhiinvaelluskohteessa Big Milly’s Backyardissa (vaihtoehtoisesti Wendy’s place, omistajan mukaan).

Lauantaina kameramme yritettiin varastaa Accrassa. Olimme juuri lähdössä Kokrobitelle ja kuvasimme katuvilinää lähellä Kaneshin asemaa. Risteykseen kaarsi kaksi miestä moottoripyörällä. Takana istuva mies yritti tarttua kameraan vauhdissa. Se putosi ja murjoutui korjauskelvottomaksi. Väkeä keräytyi heti ympärillemme. Charlesiksi itsensä esitellyt heppu lupasi saatella meidät poliisiasemalle. Moottoripyörän selästä varastaminen on kuulemma yleistynyt täällä ihan viime kuukausina hurjasti. Siten on mahdollista välttyä kansan tuomiolta, joka on julmin. Väkijoukko saattaa hakata kiinni jääneen rosmon pahanpäiväisesti. On heitä kuulemma tapettukin.

Mua meinasi masentaa, ei niinkään se materiaalinen menetys (meilla on vakuutus) vaan se pettymys, ettei ollakaan turvassa – varkaista on tietenkin varoitettu moneen otteeseen, mutta se silti kalahtaa. Mieleen välähteli tilanteita, joissa kamera olisi ollut tarpeen. Ensi viikon matka Takoradeen, Molen kansallispuistoon... Olin vieläpä puhunut oppikirjankustantajan kanssa ennen matkaa, että he voisivat ostaa multa kuvia, jos antaisin pikselien palaa reissussa. Tajusimme myös, että meillä ei ole kameraa siinäkään vaiheessa, kun meidän pitäisi pitää ”Sanitation”-aiheinen workshop ryhmälle koululaisia. Tarkoitus oli käsikirjoittaa lasten kanssa ympäristön likaamista käsitteleviä pikku tarinoita ja kuvata niitä (meidän Canon A80:ssa on - oli – videokuvausmahdollisuus) ja laittaa nettiin. Kaikki tämä – mennyttä.

Poliisiasema oli kuitenkin niin merkillinen kokemus, että järkytys korvautui nopeasti uudella ihmetyksellä. Tulijaa vastassa oli leveä tiski, jonka takana hääräsi pitkä rivi poliiseja ja virkamiehiä. Mika aloitti kehumalla Ghanan poliisin rikkeettömäksi ja korruptoitumattomaksi. Poliisien oli yhdyttävä mielipiteeseen.

Jonkinlaista byrokraattista tuijotusta, kulmia kurtistelevaa hitautta ja leimasimen heiluttelua oli aluksi ilmassa, mutta sitten tuttu vilperimäisyys alkoi nousta pintaan. Ei kestänyt kuin viisi minuuttia kun ainakin kaksi poliisia oli pyytänyt meidän yhteystietojamme (”as a friend”, vastattiin kun kysyin mihin tarkoitukseen). Yksi virkapukuinen kuunteli varkauskertomuksemme alusta loppuun ja kirjoitti sen käsin viivapaperille. Viereinen rouva jäljensi sen sanatarkasti isoon kirjaan. Sitten meitä pyydettiin vielä kirjoittamaan tarinamme omin sanoin erilliseen lomakkeeseen. Heti tiskin takaa alkoi putkan käytävä, ja koko proseduurin ajan talteenotetut miekkoset roikkuivat kaltereissa kahden metrin päässä, huutelivat, yrittivät kurkkia oliko heitä tultu tapaamaan, yrittivät neuvotella itseään vapaaksi. Meidän todistajamme Charles livahti jossain vaiheessa vaivattomasti yhden heistä luokse ja antoi tälle jotain. Tietenkin purkkaa tai nenäliinan -?
Raporttia ahertava poliisimies tivasi kureet naamallaan, paljonko maksaisimme hänelle extractista (vakuutusyhtiölle annettavasta viranomaisten todistuksesta). Ehkä osin siksi, että viranomainen oli juuri julistettu puhtoiseksi, saimme neuvoteltua kohtuullisen hinnan.

Olimme ulkona poliisiasemalta ehkä neljässäkymmenessäviidessä minuutissa. Paikallinen ison pakettiauton kokoinen bussi, tro-tro, kuljetti meidät muhkuraista tietä minibudjetin paratiisiin. Big Millys’ssa asutaan (muutamalla eurolla) pyöreissä heinäkattoisissa majoissa ja suihkuvesi pitää kantaa kaivosta. Kauniisti hoidetun palmupihan keskellä on baari, riippumattoja, lekotuoleja, miellyttävän laiskoja afrikkalaisten vaatteiden kauppiaita. Rantaportista saattaa astua mitä valkoisimmalle, hienoimmalle hiekkarannalle ja juosta virvoittaviin naisenkorkuisiin aaltoihin. Ranta syvenee hyvin hitaasti ulappaa kohti, joten siellä voi kahlata pitkälle aika turvallisesti ja ottaa tyrskyjä vastaan. Meditatiivista touhua. Sinne unohtuu helposti niin että jokainen aurinkorasvaton piste kehossa (kuten jakaus) palaa rakoille. Kirjoitan koko ajan preesensissä, en imperfektissä, ehkä siksi että toivon pääseväni Kokrobiteen vielä uudestaan.

Rantaa kansoittavat turistien lisäksi kalastajat perheineen. Pikkulapset säntäävät kerjäämään, mutta jos heidän kanssaan keksii jotain muuta puuhaa, he unohtavat nopeasti dollarit. Rakensimme heidän kanssaan hiekkalinnan, piirsimme vuoroin makuulla olevan ääriviivoja hiekkaan ja hautasimme toisiamme kaulaa myöten hiekkaan. Kakarat näyttivät jatkuvasti siltä, että olivat ratketa riemusta. Ei vain meidän seurassamme, vaan ihan työkseen. Tietenkin he ovat köyhiä ja heillä ja kalastajaperheillä on omat isotkin ongelmasta, mutta siinä hetkessä he näyttivät niin onnellisilta kuin kukaan voi olla. Ei mekään sinä päivänä paljon jälkeen jääty.