Lontoossa paistaa toista päivää peräkkäin syysaurinko täysin pilvettömältä taivaalta. Illalla siellä näkyy tähtiä. Tähtiä ja lentokoneita. Kirkkaan sään vuoksi olen samalla menettänyt mahtavat bladerunner-tunnelmat, jotka piristivät viime viikon sadekelejä. Joku kiitoradoista kuljettaa koneet Bayswaterin yltä ja pilvien läpi laskevat/nousevat koneet näyttävät vilkkuvine valoineen täsmälleen siltä miltä ne scifi-kuvaston ilma-koneet näyttävät. Vielä kun sade rapisee ikkunapelteihin, illuusio ja siirtymä on täydellinen. Muistelen sitä kohtaa Bladerunnerissa alussa, jossa Harrison Ford istuu vetämässä nuudeleita naamaan.
Ghanaan muuten vain isosti terveisiä ja kiitos Leenalle kissa-kuvista. Nyyh. Kämpän kulmilla käyskentelee yksi lontoolaiskatti, sitä tulee zuumailtua ikävissään. Kerro terveisiä. Muutoin mulla ei ole koti-ikävän tuntua. Toisinaan tietysti väsyttää ja kyllästyttää ja tekisi mieli vittuilla, mutta pääsen aika vähällä verrattuna niihin vasta yliopistossa aloittaviin teineihin, jotka ovat ensimmäistä kertaa pois kotoa, toisella mantereella peräti. Osaston tervetuloseremonioissa kävi sitä paitsi ilmi, että osaston suurin vähemistökieli taitaa olla suomi. Täällä on luennoitsijana sosiologi Terhi Rantanen ja lisäksi eestiläinen Igrid puhuu suomea, kun on opiskellut joskus vuoden Helsingin yliopistolla. Tervetuliaisten puheenaiheista yleisin oli se, miten LSE:hen tulevat ulkkarit naidaan Britteihin. Päättelin oitis, että opinnot ovat varsinaiselta sisällöltään varsin vähä-romanttisia.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment