Timo pohti pikkujouluissa weblogin mahdollisuutta olla kirjoitustyön ja ideoiden jakamisen väline. Hän puhui paljouden, määrän tuottamisesta ja siitä miten näppärästi tekstit blogeihin arkistoituvat. No, Aika ja minähän on eräänlainen työmaa ideoiden kehittelyyn, BigSur ja Surreal on toinen hyvä esimerkki, kaunokirjallisemmalla otteella. Kun My Typo aloitti, minäkin ajattelin, että julkaisisin fiktion pätkiä ja myös jatkaisin aiheiden, teemojen, juonien kehittelyä avoimella maaperällä. Käyttäisin blogia työvälineenä, samalla ehkä tulisin antaneeksi muillekin samoista asioista kiinnostuneille kimmokkeita. Nyt minun on myönnettävä, että ihan näin se ei ole mennyt. Tajusin eilen, että se johtuu oikeastaan asenteesta, joka jo pilkahtaakin tossa yllä: että "julkaisisin fiktion pätkiä". Ei se taida niin lähteä liikkeelle että laitan julki jotain tarinan raakileen, jonka olen kirjoittanut itselleni muistiin. Vaan niin, että alun perinkin alan kirjoittamaan fiktiota blogiin, omaksi huvikseni mutta muiden luettavaksi. Enhän mä bloggaa henkilökohtaisista aiheistakaan niin, että ensin kirjoitan päiväkirjaa ja sitten kopipeistaan sitä bloggeriin.
Kuinkahan monesti olen kehitellyt tarinaideaa mielessäni ja word-dokumenteissani, ja sitten kun se on siinä, kauneudessaan, karmeudessaan, keskeneräisyydessään, en voikaan enää laittaa sitä julki. Mua ei ole niinkään estänyt se, että häpeäisin tekelettäni tai pelkäisin jonkun källivän mun neronleimauksen, vaan pelko, etten itse tule jatkaneeksi idean kehittelyä koska olen jo antanut sen "pois". Hm. Ei kovin itsellistä ajattelua.
Timo mainitsi jonkun tuntemansa bloggaajan (kuka se olikaan?), joka kirjoittaa julkista "runoelmaansa" lähes maanisessa tilassa. Tää lause nyrjäytti jotain mun mielessä. Jonkun asennemuutoksen - tai asennekokeiluja - tarinabloggaamisen aloittaminen vaatii.
Sunday, October 31, 2004
Perässä tullaan
Minä-itse korjasin internetin, vaviskaa karilat. No, tässä eilisen tuotantoa:
***
Lauantai-ilta. Nettini ei ole noussut, toivon että pääsen huomenna jonnekin päivittämään. Olin äsken jo rapussa ulkovaatteissa ja saunakamppeet selässä, mutta sitten rupesin epäröimään. Ihan kuin olisi kuumeinen olo poskilla. Onkohan niskassa vähän jäykkyyttä? Vatsakin on ollut hieman sekaisin, ehkä. Itsetarkkailu liittyy siihen jännittävään seikkaan, että jätin malarialääkekuurin kesken. En jaksanut Ghanassa blogatessani käyttää kalliita nettiminuutteja valittaakseni vaivastani, mutta totta puhuen vietin huomattavan osan matkasta migreenissä. Kuinka ollakaan, kivut katosivat kun heitin Lariamit tunkiolle. En syö niitä enää ikinä, piste. Vinkiksi muillekin malaria-alueille matkustaville: ottakaa estolääkitykseksi vaikka Daraprimia, se on ihan tehokas eikä sillä ole henkisiä tai neurologisia sivuvaikutuksia. Mä en syö nyt sitäkään, ostin vain mukaani paikallisten ylistämän kuurin, jonka pitäisi nitistää parasiitti nopeasti, jos se alkaa kähinöimään mun tomumajassa. Tänään vain on vaikea sanoa, mistä mikäkin tuntemus johtuu...
Mulla on ollut koko päivän hykertelevä fiilis, jota hienostunut kohmelo juuri sopivasti sävyttää. Eilinen pikkujoulu tän tunteen tietysti aiheuttaa. Olen tavannut bloggaajia vain kerran aikaisemmin, Kuukkeligaalassa. Eilen saavuin Ahveneen puoli ysin maissa ja tuijottelin pieniä pöytäseurueita epäluuloisena. Lopulta älysin kurkistaa takahuoneeseen ja näin joukon kirjavan kylpevän pallolamppujen hämyssä. Mun poskille hulvahti tahaton hymy - hyviä ihmisiä! Tän vakaumuksen valossa oli hyvä ruveta jutustamaan ja tutustumaan. Ja heti mun perään saapui Leena, Leenuska - voi jälleennäkemisen iloa. Puolittain odotin, että Heidikin astuisi kabinettiin. Hm, Leena, tuliko sulle hirveä puhelinlasku? Taisimme pitää Lontoon linjaa auki aika pitkään...
Hyvien blogien kirjoittajat ovat poikkeuksetta myös hyväntuoksuisia, karismaattisia ja tunneälykkäitä, kertoo illan pieniotoksinen, mutta erehtymätön kenttätutkimus. Kiitän Mindya, Karia, Mitvitia, Jannea, Timoa. Kiitän niitäkin joiden kanssa ehdin jutella vähän vähemmän. Nautin seurastanne täysin siemauksin.
***
Lauantai-ilta. Nettini ei ole noussut, toivon että pääsen huomenna jonnekin päivittämään. Olin äsken jo rapussa ulkovaatteissa ja saunakamppeet selässä, mutta sitten rupesin epäröimään. Ihan kuin olisi kuumeinen olo poskilla. Onkohan niskassa vähän jäykkyyttä? Vatsakin on ollut hieman sekaisin, ehkä. Itsetarkkailu liittyy siihen jännittävään seikkaan, että jätin malarialääkekuurin kesken. En jaksanut Ghanassa blogatessani käyttää kalliita nettiminuutteja valittaakseni vaivastani, mutta totta puhuen vietin huomattavan osan matkasta migreenissä. Kuinka ollakaan, kivut katosivat kun heitin Lariamit tunkiolle. En syö niitä enää ikinä, piste. Vinkiksi muillekin malaria-alueille matkustaville: ottakaa estolääkitykseksi vaikka Daraprimia, se on ihan tehokas eikä sillä ole henkisiä tai neurologisia sivuvaikutuksia. Mä en syö nyt sitäkään, ostin vain mukaani paikallisten ylistämän kuurin, jonka pitäisi nitistää parasiitti nopeasti, jos se alkaa kähinöimään mun tomumajassa. Tänään vain on vaikea sanoa, mistä mikäkin tuntemus johtuu...
Mulla on ollut koko päivän hykertelevä fiilis, jota hienostunut kohmelo juuri sopivasti sävyttää. Eilinen pikkujoulu tän tunteen tietysti aiheuttaa. Olen tavannut bloggaajia vain kerran aikaisemmin, Kuukkeligaalassa. Eilen saavuin Ahveneen puoli ysin maissa ja tuijottelin pieniä pöytäseurueita epäluuloisena. Lopulta älysin kurkistaa takahuoneeseen ja näin joukon kirjavan kylpevän pallolamppujen hämyssä. Mun poskille hulvahti tahaton hymy - hyviä ihmisiä! Tän vakaumuksen valossa oli hyvä ruveta jutustamaan ja tutustumaan. Ja heti mun perään saapui Leena, Leenuska - voi jälleennäkemisen iloa. Puolittain odotin, että Heidikin astuisi kabinettiin. Hm, Leena, tuliko sulle hirveä puhelinlasku? Taisimme pitää Lontoon linjaa auki aika pitkään...
Hyvien blogien kirjoittajat ovat poikkeuksetta myös hyväntuoksuisia, karismaattisia ja tunneälykkäitä, kertoo illan pieniotoksinen, mutta erehtymätön kenttätutkimus. Kiitän Mindya, Karia, Mitvitia, Jannea, Timoa. Kiitän niitäkin joiden kanssa ehdin jutella vähän vähemmän. Nautin seurastanne täysin siemauksin.
Leffa-meemi
Näin synttärin kynnyksellä tuppaan aina miettimään elettyä elämääni, joten on mukava tarttua keittöpsykologiaa tajoilevaan meemiin [matkalla, skitso, katri], eli 5 nopeasti valittua suosikkileffaa, kuinka ollakkaan, kertovat jotain omasta elämästä.
Moonstruck (Kuuhullut) — Järkiavioliittoon menossa oleva nainen rakastuu intohimoisesti sulhasensa veljeen.
Postcards from the edge (terveisiä unelmien reunalta) — Näyttelijä emansipoituu huumeista ja ongelmallisesta äitisuhteestaan.
Barbarella — Rauhanomaisessa kulttuurissa kasvanut avaruusmatkailija pelastaa mailman ilkeän tyrannin suunnitelmilta ja löytää siinä sivussa seksin ihanuuden.
Wolf — Saatuaan pureman sudelta, ikääntyvä mies alkaa muuttua ihmissudeksi ja löytää intohimoisen, voimakkaan ja hyökäävän asenteen hoitaa sotkuiset työ- ja rakkausasiansa.
Dangerous Liasons (valheet ja viettelijät) — Rikkaat aristokraatit pelaavat rakkauden, viettelyn ja koston pelejä viattomien ihmisten kustannuksella, huonostihan siinä lopulta käy.
Kaikissa on järki vastaan tunteet ja/tai ruumis vs. sielu. osassa myös eläimellisyys. Tosi kartesiolaista. Näissä leffoissa rakkaus, ruumis ja eläin vie ihmisolentoa, ja järki ja sielu vikisee. Juu, ihan on mun elämäntarina näissä.
Moonstruck (Kuuhullut) — Järkiavioliittoon menossa oleva nainen rakastuu intohimoisesti sulhasensa veljeen.
Postcards from the edge (terveisiä unelmien reunalta) — Näyttelijä emansipoituu huumeista ja ongelmallisesta äitisuhteestaan.
Barbarella — Rauhanomaisessa kulttuurissa kasvanut avaruusmatkailija pelastaa mailman ilkeän tyrannin suunnitelmilta ja löytää siinä sivussa seksin ihanuuden.
Wolf — Saatuaan pureman sudelta, ikääntyvä mies alkaa muuttua ihmissudeksi ja löytää intohimoisen, voimakkaan ja hyökäävän asenteen hoitaa sotkuiset työ- ja rakkausasiansa.
Dangerous Liasons (valheet ja viettelijät) — Rikkaat aristokraatit pelaavat rakkauden, viettelyn ja koston pelejä viattomien ihmisten kustannuksella, huonostihan siinä lopulta käy.
Kaikissa on järki vastaan tunteet ja/tai ruumis vs. sielu. osassa myös eläimellisyys. Tosi kartesiolaista. Näissä leffoissa rakkaus, ruumis ja eläin vie ihmisolentoa, ja järki ja sielu vikisee. Juu, ihan on mun elämäntarina näissä.
Tieteellinen löydös: vanhenen nopeammin kuin naiset yleensä
Tämä bloggaus tulee kyllä puhtaasti ääkkösten ja oman, jaetun lämpimän huoneen verkkopiuhan päässä roikkumisen mahdollisuuden ilosta. Eläköön suomen monipolvisuus, sivumennen. Muutin veks hotellista läheiseen opiskelija-asuntolaan. Tulin tänne suunnilleen äsken mutta paikka vaikuttaa kivalta. Asun samassa huoneessa intialaisen lääketieteenopiskelijan kanssa. Mimmi (tai muu rintaliivien käyttäjä) ei ole paikalla, mutta vakoilin kirjahyllystä vinkkiä. Pahoin pelkään ettei kämppis anna blaadata. Tuleepahan ulkoiltua. Mutta asiaan: Kiitos erinomaisesti suoritetusta bloggaajien kännisoitosta. Tuli hyvä mieli. Kyllä te osaatte. Noin muuten moodi on ollut aika kärttyisä. Duuni pistää vihaksi, mitä jaksan pitää merkkinä siitä että jotain muutoksia siihen miten olen tavannut käsittää asioita on tulossa. On kyllä aikakin. Paitsi nyt olen vain iloisesti naatti, kun piti raahata kamat ja kirjat kämpille. Huoneessani asuva nainen on valloittanut koko vaatekaapin. Pääsen sitä siis kurittamaan. Me voidaan leikkiä vaikka Imperiumi ja Intia-leikkiä, shih hih.
Otsikko on hämäystä.
Otsikko on hämäystä.
Saturday, October 30, 2004
tip tap ti-pe...
Olipas kertakaikkisen mukavaa blogistanian pikkujouluissa, eikä ole edes krapula. Vähän vain väsyttää. Kaikkien kanssa en ehtinyt jutella, kun pirulaiset karkailivat jo ennen valomerkkiä.
Uusien kasvojen mutta kuitenkin jotenkin tuttujen ihmisten tapaaminen on aina jotenkin absurdin hauskaa. Esim. Mindyn kanssa aloitin keskustelun tyyliin: ai niin sä olit tänään teatterissa.. oliko hyvä näytelmä? Ihan kun oltaisiin parhaatkin kaverit vuosien varrelta. Tai enhän minä edes aina tiedä koska parhaat kaverini käyvät teatterissa. Tottuuko tähän joskus?
Meitä oli typosta 2/3 paikalla. Poissaolevalle Heidille tehtiin kännisoitto, kun ei oikein kännibloggausta voinut siellä paikan päällä suorittaa.
Uusien kasvojen mutta kuitenkin jotenkin tuttujen ihmisten tapaaminen on aina jotenkin absurdin hauskaa. Esim. Mindyn kanssa aloitin keskustelun tyyliin: ai niin sä olit tänään teatterissa.. oliko hyvä näytelmä? Ihan kun oltaisiin parhaatkin kaverit vuosien varrelta. Tai enhän minä edes aina tiedä koska parhaat kaverini käyvät teatterissa. Tottuuko tähän joskus?
Meitä oli typosta 2/3 paikalla. Poissaolevalle Heidille tehtiin kännisoitto, kun ei oikein kännibloggausta voinut siellä paikan päällä suorittaa.
Friday, October 29, 2004
Kotona jälleen
Kirjoitin tämän eilen illalla, mutta postaan nyt kirjastossa kun mun netti ei toimi:
***
Luulin, että kotiin palatessani ahmisin ruisleipää, bloggaisin sydämen kyllyydestä, joisin teetä ja sulkeutuisin tunneiksi vesivessan, peilin ja kuuman suihkun mikromaailmaan. No, jotain noistakin, juu, mutta ensimmäisen todellisen kodin ailahduksen toi kuitenkin tulinen ateria ja juttutuokio srilankalaisen kokin kanssa vastapäisessä pikaintialaisessa. Kunnolla pääsin käpertymään kotoisuuteen kun kahlasin tuoreen Tähdet ja Avaruus -lehden kannesta kanteen oman keittiönpöydän ääressä. En ole vuosiin ollut näin pitkään pois kotoa - nyt paljastuu, mistä kaikesta se koti oikein muodostuu. Tajusin, että yleensähän mulla on viimeisin T&A mukana reissussakin, se luo mulle missä tahansa oman turvallisen sfäärin. Merkillinen juttu.
Itse asiassa mä tulin jo eilen. En vain kertonut kellekään saapuneeni. Kävi nimittäin yllättävä sekaannus. Tiistai-iltana olin vielä Mikan kanssa kotona 8th Avenuella Accran North Ridgessa. Olimme lopen väsyneitä, käyty koululla, kuljettu tuntikausia ympäri kaupunkia - Legonin yliopiston campuksella kirjakaupassa, ompelijalla hakemassa mun vaatteet ja toisella ompelijalla Nimassa Galdysin kanssa sovittamassa lahjaksi saamaani kente-pukua. Oli tavattu Arts Centerilla Wisdom jonka on määrä veistää meille naulakko. Lisäksi Mama Afrika 2000 Ghana, eli Mrs Gladys, oli vielä suonut meille ylenpalttisesti hivenen uuvuttavaa läsnäoloaan - hän saattoi mua läpi kaupungin meidän talon portille asti niin etten voinut olla kutsumatta häntä sisään drinkille. Luulen, että hän halusi paitsi nauttia minun seurastani, myös tutustua isäntäämme, joka on Big Man, suunnittelee Accran kaupunkin budjettia. No, Gladys oli viimein lähtenyt, oli jo pimeä ja rupesin siinä hiljakseen pakkailemaan ettei kaikki jää viime hetkeen. Sovimme siinä Mikan kanssa että menemme seuraavaksi iltapäiväksi vielä kahdestaan Coco Beachille ennen kuin kone lähtee illalla. Päätin varmistaa koneen tarkan lähtöajan. Taisin ravistaa lippua niin kuin se voisi järjestää kirjaimensa uudelleen. KONE LÄHTEE NYT! Mitä kello on!? No, se oli puoli kahdeksan ja koneen oli määrä lähteä kymmeneltä, siis todellakin 26., eikä 27.päivä kuten olin koko kuukauden ajan kuvitellut. En ole ikinä pakannut niin nopeasti. Arja, meidän emäntä, lähti kuskaamaan ja 40 minuutin kuluttua oivalluksesta olin jo check innissa repun, rummun ja viisi kiloa ylipainoisen matkalaukun kanssa! Kiirettä kannatti pitää, koska mä en ollut myöskään konfirmoinut mun lentolippua, eli se oltais saatettu vaikka myydä eteenpäin jos olisin tullut vähän myöhässä. Kohta istuin jo kiitoradan päässä, brittistuertti kiersi koneen käytäviä suihkuttaen ympäriinsä paksua sitruunantuoksuista "raikastetta". Yritin selittää itselleni, että huomenna keskipäivällä olen Suomessa, Helsingissä, Sörnäisissä. Kylmä, pimeä, myöhäinen syksy. Työt, ötökät, mustepullot odottavat... koneen noustua nukahdin nopeasti ja kun heräsin, olin jo Lontoossa. Sanotaan, että sielu matkustaa hitaammin kuin ruumis, ja mutta mun sielustolla oli totisesti vaikeuksia päästä matkaan ollenkaan. Päätin, että kun tulen Helsinkiin, vietän ainakin vuorokauden itsekseni vain ihmetellen ja sopeutuen enkä kerro kellekään että olen palannut. Se oli erinomainen päätös eikä sitä ollut vaikea järjestää - kaikki, jotka mitään tiesivät, luulivat minun saapuvan vasta torstaina.
Laskeuduimme lähes asumattomaan havumetsämaahan, tai siltä tää pääkaupunkiseutu musta aina ilmasta käsin näyttää. HKL kuljetti mut läpi keskipäivän koleiden, harmaiden valliloiden. Ruskasta jäljellä muutama värisevä laikku. Kaikkialla lähes tyhjää, yksi ihminen siellä, täällä kantaen taakkaansa tai kauppakassia hiljaa kärsien. Kotona pölyä, kukat altaissa, pino laskuja, toimimaton internet.
Tänään kävin jo kirjastossa ja kaupassa. Kylmä syysilma syleili mua sähköisesti Kurvin tuulitunnelissa. Ohikulkija väläytti salaisen hymyn.
***
Luulin, että kotiin palatessani ahmisin ruisleipää, bloggaisin sydämen kyllyydestä, joisin teetä ja sulkeutuisin tunneiksi vesivessan, peilin ja kuuman suihkun mikromaailmaan. No, jotain noistakin, juu, mutta ensimmäisen todellisen kodin ailahduksen toi kuitenkin tulinen ateria ja juttutuokio srilankalaisen kokin kanssa vastapäisessä pikaintialaisessa. Kunnolla pääsin käpertymään kotoisuuteen kun kahlasin tuoreen Tähdet ja Avaruus -lehden kannesta kanteen oman keittiönpöydän ääressä. En ole vuosiin ollut näin pitkään pois kotoa - nyt paljastuu, mistä kaikesta se koti oikein muodostuu. Tajusin, että yleensähän mulla on viimeisin T&A mukana reissussakin, se luo mulle missä tahansa oman turvallisen sfäärin. Merkillinen juttu.
Itse asiassa mä tulin jo eilen. En vain kertonut kellekään saapuneeni. Kävi nimittäin yllättävä sekaannus. Tiistai-iltana olin vielä Mikan kanssa kotona 8th Avenuella Accran North Ridgessa. Olimme lopen väsyneitä, käyty koululla, kuljettu tuntikausia ympäri kaupunkia - Legonin yliopiston campuksella kirjakaupassa, ompelijalla hakemassa mun vaatteet ja toisella ompelijalla Nimassa Galdysin kanssa sovittamassa lahjaksi saamaani kente-pukua. Oli tavattu Arts Centerilla Wisdom jonka on määrä veistää meille naulakko. Lisäksi Mama Afrika 2000 Ghana, eli Mrs Gladys, oli vielä suonut meille ylenpalttisesti hivenen uuvuttavaa läsnäoloaan - hän saattoi mua läpi kaupungin meidän talon portille asti niin etten voinut olla kutsumatta häntä sisään drinkille. Luulen, että hän halusi paitsi nauttia minun seurastani, myös tutustua isäntäämme, joka on Big Man, suunnittelee Accran kaupunkin budjettia. No, Gladys oli viimein lähtenyt, oli jo pimeä ja rupesin siinä hiljakseen pakkailemaan ettei kaikki jää viime hetkeen. Sovimme siinä Mikan kanssa että menemme seuraavaksi iltapäiväksi vielä kahdestaan Coco Beachille ennen kuin kone lähtee illalla. Päätin varmistaa koneen tarkan lähtöajan. Taisin ravistaa lippua niin kuin se voisi järjestää kirjaimensa uudelleen. KONE LÄHTEE NYT! Mitä kello on!? No, se oli puoli kahdeksan ja koneen oli määrä lähteä kymmeneltä, siis todellakin 26., eikä 27.päivä kuten olin koko kuukauden ajan kuvitellut. En ole ikinä pakannut niin nopeasti. Arja, meidän emäntä, lähti kuskaamaan ja 40 minuutin kuluttua oivalluksesta olin jo check innissa repun, rummun ja viisi kiloa ylipainoisen matkalaukun kanssa! Kiirettä kannatti pitää, koska mä en ollut myöskään konfirmoinut mun lentolippua, eli se oltais saatettu vaikka myydä eteenpäin jos olisin tullut vähän myöhässä. Kohta istuin jo kiitoradan päässä, brittistuertti kiersi koneen käytäviä suihkuttaen ympäriinsä paksua sitruunantuoksuista "raikastetta". Yritin selittää itselleni, että huomenna keskipäivällä olen Suomessa, Helsingissä, Sörnäisissä. Kylmä, pimeä, myöhäinen syksy. Työt, ötökät, mustepullot odottavat... koneen noustua nukahdin nopeasti ja kun heräsin, olin jo Lontoossa. Sanotaan, että sielu matkustaa hitaammin kuin ruumis, ja mutta mun sielustolla oli totisesti vaikeuksia päästä matkaan ollenkaan. Päätin, että kun tulen Helsinkiin, vietän ainakin vuorokauden itsekseni vain ihmetellen ja sopeutuen enkä kerro kellekään että olen palannut. Se oli erinomainen päätös eikä sitä ollut vaikea järjestää - kaikki, jotka mitään tiesivät, luulivat minun saapuvan vasta torstaina.
Laskeuduimme lähes asumattomaan havumetsämaahan, tai siltä tää pääkaupunkiseutu musta aina ilmasta käsin näyttää. HKL kuljetti mut läpi keskipäivän koleiden, harmaiden valliloiden. Ruskasta jäljellä muutama värisevä laikku. Kaikkialla lähes tyhjää, yksi ihminen siellä, täällä kantaen taakkaansa tai kauppakassia hiljaa kärsien. Kotona pölyä, kukat altaissa, pino laskuja, toimimaton internet.
Tänään kävin jo kirjastossa ja kaupassa. Kylmä syysilma syleili mua sähköisesti Kurvin tuulitunnelissa. Ohikulkija väläytti salaisen hymyn.
Thursday, October 28, 2004
Mistä on pienet tytöt tehty?
Skitso sen jo teki ja EG. Montako osallistujaa tarvitaan ennen kuin kyseessä on meemi? Anyway, tässä minun lapsuuskuvani: Äidin kanssa mökillä. Näköjään oli jalkojen käyttö vielä hakusessa, mikä viittaa siihen, että kuva on otettu aivan 70-luvun alkupuolella (tai eräänä hulluna iltana vuonna -91).
Ja huomattavaa on asusteeni vaaleanpunaisuus.
Äippä oli kyllä kaunis.
Kyldyyri express
Jos kaipaat halpaa huvitusta mene huomenna, perjantai-iltana (matkallasi blogistanian pikkujouluihin) vähän ennen kahdeksaa pääpostin eteen kyttäilemään. Siihen kurvaa takseja ja suomen taiteen suuri massa rikkoo pikajuoksun ennätyksiä kun iso osa niistä kiidättää aivan viimetingassa Suomen Kulttuurirahaston apurahahakemukset postiin juuri ennen deadlineä.
Olen tullut tulokseen, että tyypillinen taiteilija on deadline-taiteilija. Pitkä aika kuluu mietiskelyyn ja kärvistelyyn (mikä sekin on hyvin tärkeää) ja sitten koko pläjäys polkaistaan kasaan viimetingassa ja kellon ympäri töitä tehden. Tämä pätee myös hakemusten tms. tekemiseen. Itse kuulun samaan joukkoon enkä ollenkaan tajua esim. niitä kirjailijoita jotka nakuttelevat romaaneitaan tasaiseen yhdeksästä viiteen tahtiin. Onneksi tänä vuonna ei tarvitse osallistua hakemusrumbaan, projektit rullaa muutenkin. Deadlineistä en tietenkään ole päässyt mihinkään, ne kolkuttaa nytkin ovea jollain kättä pitemmällä ja kovalla esineellä.
Tuesday, October 26, 2004
Akateeminen tilannekatsaus:
Terhi Rantanen luennoi asken mediahistoriasta, aiheena hrat Reuter, Havas ja Wolff, jotka innovoivat 1851 telegrammi-perusteisen uutistoimistojen verkon. Monet valtiot kumminkin vastustivat ajatusta, etta uutisista jouduttaisiin maksamaan ja luennon jalkeinen keskustelu kasitteli pitkalti yksityisomistuksen ja julkisen hyvan valisia eroja kaytannossa ja kasitteellisella tasolla. Viime viikolla Don Slater ja Daniel Miller kavivat kertomassa niiden Trinidadissa ja Jamaikalla tekemista ethnografisista tutkimuksista. Aiheena oli saarien valinen ero teknologioiden kayttoonotossa: Jamaikalla kannykat on pop, Trinidadissa tietokone (ja Internet) rulettaa. Muistan ajatelleeni luennon aikana, etta joku voisi tutkia, milla tiheydella antropologit ovat kammanneet tropiikkia, verrattuna arktisiin alueisiin.
Viime viikolla oli myos julkinen vaittelytilaisuus aiheesta ovatko sosiaaliteoria ja postmodernismi tuhonneet sosiaalitieteet. Siita yllatyin, etta taalla yliopistojen valilla kaydaan ilmeisesti paraikaa depattia, josko postmodernien ajattelijoiden kaytto opetuksessa tulisi lopettaa kokonaan. Minusta toi on jyrkka kannanotto, ja mielellani kuulisin sellaisia useammin ja muuallakin, vaikka vain keskustelun synnyttamiseksi. Siina vaittely-tilaisuudessa ei syntynyt, koska puoleen valiin maariteltiin postmodernismia ja loppuaika meni oikeastaan siihen, etta aijat ja nainen argumentoivat toistuvasti silla omalla mielipiteellaan. Musta ne mielipiteet eivat kauheasti kehittyneet, mutta toisaalta en voi vaittaa etta olisin pysynyt hienosyisemman argumentoinnin perassa. Varsinaiseen asiaan, siis siihen, onko postmodernilla ajattelutavalla ja sosiaaliteorialla ollut sosiaalitieteisiin suurtakaan vaikutusta, siihen ei paasty, enka muutoin tunne asiaa. Mun edessa istui tytto, joka kirjoitti villisti muistiinpanoja, ja osa keskittymisesta meni siihen etta seurasin Foucault’n evoluutiota mimmin paperilla: fukor, fucoo, fukour. Nikolas Roselta tuli hyva, tai ainakin selkea, postmodernia metodologiaa koskeva pointti: Rose, jonka luulin olevan varsin esoteerinen heppu, mainitsi ekonomisti Paul Krugmanin esimerkkina postmodernin metodin soveltamisesta: etta etsitaan rakenteista epajohdonmukaisuuksia ja epajatkumoita. Sitahan Krugman hyvinkin tekee. Ei niin, etta olisin asiantuntija taloustieteissakin, mutta Krugman kirjoittaa New York Timesiin kolumnia, joka lahes nevalinnamaisella otteella tarkastelee poliittisten paatosten tekoa ja seurauksia Washingtonissa ja lahiymparistossa. Depattia seuraavana iltana oli puolestaan puhumassa BBC:n Arabian radion toimittaja (ohjelmavastaava, tms). Esitelma lahti liikkeelle interaktiivisuuden maaritelmasta: etta loysasti kun maaritellaan, niin ovi on interaktiivinen, koska sehan aukeaan kun sita tyontaa tahi vetaa. Olivat BBCssa tulleet tulokseen, etta radion avaamisesta seuraavan kuuntelemisen kaltainen interaktio ei ihan riita, ja virittivat webisivuille ja radio-ohjelmiin perusmentaliteetin, etta kuulijoita kiinnostavat ohjelma-aiheet saattavat hyvinkin olla ihan muuta kuin paivanpolttavat uutiset ynna ryhtyivat hakemaan niita oikeasti kiinnostavia aiheita, mm. kehittamalla ohjelmaformaatteja paikallisemmiksi ja nopeammin reagoiviksi + lisaamalla ihmisten omaa puheaikaa. Ei ehka kuulosta kauhean vallankumoukselliselta, mutta kuvaa jonkun BBCn kaltaisen pikkufirman valmiuksia isoihinkin asennemuutoksiin ja myos sita, etta asema Arabian kuulijamaarat ovat nousseet lujasti formaattimuutoksen jaljilta. Voisi sanoa etta esitelman aiheena oli onnistunut tuotekehitys media-alalla.
Ei taalla muuten mitaan kummempia. Lueskelen teknologian kotiutumis-tutkimuksia, materiaalisen kulttuuriin liittyvia tavara-juttuja ynna odotan ensi sunnuntaita kovasti. Muutan opiskelija-asuntolaan ja siella on verkkopiuhat huoneissa. Hyvasti, kirjaston koneet! Hyvasti, skandinaavisten kielten syrjinta! Elakoon seurallisuus, jaetut huoneet ja...opiskelijaruokala? yh hyh. Tosin, en kylla kuvitellutkaan, etta Lontoo olisi se paikka, jossa elama on valittoman chic, mutta oppettelisivat, perkeleet, keittamaan kahvia.
Viime viikolla oli myos julkinen vaittelytilaisuus aiheesta ovatko sosiaaliteoria ja postmodernismi tuhonneet sosiaalitieteet. Siita yllatyin, etta taalla yliopistojen valilla kaydaan ilmeisesti paraikaa depattia, josko postmodernien ajattelijoiden kaytto opetuksessa tulisi lopettaa kokonaan. Minusta toi on jyrkka kannanotto, ja mielellani kuulisin sellaisia useammin ja muuallakin, vaikka vain keskustelun synnyttamiseksi. Siina vaittely-tilaisuudessa ei syntynyt, koska puoleen valiin maariteltiin postmodernismia ja loppuaika meni oikeastaan siihen, etta aijat ja nainen argumentoivat toistuvasti silla omalla mielipiteellaan. Musta ne mielipiteet eivat kauheasti kehittyneet, mutta toisaalta en voi vaittaa etta olisin pysynyt hienosyisemman argumentoinnin perassa. Varsinaiseen asiaan, siis siihen, onko postmodernilla ajattelutavalla ja sosiaaliteorialla ollut sosiaalitieteisiin suurtakaan vaikutusta, siihen ei paasty, enka muutoin tunne asiaa. Mun edessa istui tytto, joka kirjoitti villisti muistiinpanoja, ja osa keskittymisesta meni siihen etta seurasin Foucault’n evoluutiota mimmin paperilla: fukor, fucoo, fukour. Nikolas Roselta tuli hyva, tai ainakin selkea, postmodernia metodologiaa koskeva pointti: Rose, jonka luulin olevan varsin esoteerinen heppu, mainitsi ekonomisti Paul Krugmanin esimerkkina postmodernin metodin soveltamisesta: etta etsitaan rakenteista epajohdonmukaisuuksia ja epajatkumoita. Sitahan Krugman hyvinkin tekee. Ei niin, etta olisin asiantuntija taloustieteissakin, mutta Krugman kirjoittaa New York Timesiin kolumnia, joka lahes nevalinnamaisella otteella tarkastelee poliittisten paatosten tekoa ja seurauksia Washingtonissa ja lahiymparistossa. Depattia seuraavana iltana oli puolestaan puhumassa BBC:n Arabian radion toimittaja (ohjelmavastaava, tms). Esitelma lahti liikkeelle interaktiivisuuden maaritelmasta: etta loysasti kun maaritellaan, niin ovi on interaktiivinen, koska sehan aukeaan kun sita tyontaa tahi vetaa. Olivat BBCssa tulleet tulokseen, etta radion avaamisesta seuraavan kuuntelemisen kaltainen interaktio ei ihan riita, ja virittivat webisivuille ja radio-ohjelmiin perusmentaliteetin, etta kuulijoita kiinnostavat ohjelma-aiheet saattavat hyvinkin olla ihan muuta kuin paivanpolttavat uutiset ynna ryhtyivat hakemaan niita oikeasti kiinnostavia aiheita, mm. kehittamalla ohjelmaformaatteja paikallisemmiksi ja nopeammin reagoiviksi + lisaamalla ihmisten omaa puheaikaa. Ei ehka kuulosta kauhean vallankumoukselliselta, mutta kuvaa jonkun BBCn kaltaisen pikkufirman valmiuksia isoihinkin asennemuutoksiin ja myos sita, etta asema Arabian kuulijamaarat ovat nousseet lujasti formaattimuutoksen jaljilta. Voisi sanoa etta esitelman aiheena oli onnistunut tuotekehitys media-alalla.
Ei taalla muuten mitaan kummempia. Lueskelen teknologian kotiutumis-tutkimuksia, materiaalisen kulttuuriin liittyvia tavara-juttuja ynna odotan ensi sunnuntaita kovasti. Muutan opiskelija-asuntolaan ja siella on verkkopiuhat huoneissa. Hyvasti, kirjaston koneet! Hyvasti, skandinaavisten kielten syrjinta! Elakoon seurallisuus, jaetut huoneet ja...opiskelijaruokala? yh hyh. Tosin, en kylla kuvitellutkaan, etta Lontoo olisi se paikka, jossa elama on valittoman chic, mutta oppettelisivat, perkeleet, keittamaan kahvia.
Älä kerro äidille... tai iltasanomille
Että minua ärsyttää iltapäivä- ja muiden kohulehtien lanseeraama uusiosana SALARAKAS (yleensä se kirjoitetaan nimenomaan kapitaaleilla lööppiin, itse juttuja en ole koskaan lukenut). Mikä hitto on salarakas? Eihän sen rakkauden pitäisi enää mikään salaisuus olla jos on joka kulmassa iso teksti aiheesta. Tämän lisäksi ei voi itse salarakkaallakaan olla enää kauheasti salattavaa sen jälkeen kun se on keikistellyt tisut ja peba pilkottaen kuvausstudiolla haastattelun lomassa.
Miksi sanaa rakastaja/rakastajatar ei voi käyttää tässä yhteydessä? Minä rakastan sanaa rakastaja(tar). Se on kaunis, se on eroottinen. Itse en viittaa rakastajilla vain kolmansiin pyöriin vaan muihinkin eroottisluonteisten suhteiden osapuoliin. Vai viitataanko salarakkaalla johonkin ihan muuhun kuin em. tyyppisiin suhteisiin? Maija rakasti Pekkaa ja teki sen vielä salaa!
Monday, October 25, 2004
Flashback
Uijuiuiu, heti rupesi "finnit kutisemaan" kun kuulin uutisen, että Duran Duran tekee TAAS comebäkkiä! (Onko kajalin ja kokaiinin hinta noussut vai mihin ne sitä fyrkkaa?) Jos sana ihq olisi ollut olemassa vuonna 1983 niin Duranit ois ollu IHQ! Me oltiin kaikki kovia DD faneja silloin kolmetoistakesäisinä ja ne jotka oli eri mieltä oli idiootteja tai pysyi hiljaa. Tai sit ne oli poikia. Pojat diggas Iron Maideniä. Mulla oli seinät täynnä duraneitten kuvia. Paitsi oli siellä pari muutakin esimerkiksi Kim Wilden kuva. Itse asiassa tykkäsin siitä enemmän mutten kehdannut kertoa kellekkään sosiaalisen hylkäämiseksi tulemisen pelossa. Paljonkohan kului olematonta rahaa kaikkiin niihin pinsseihin ja postereihin? Aina silloin tällöin, harvakseltaan, kaivan vanhan kokoelmalevyn esiin ja kuuntelen taas vanhoja Duraneitten hittejä mutta ei ne paria poikeusta (Save a Prayer, Chauffer) lukuunottamatta tunnu enää missään. (Ehkä niihin liittyy jotain teinitraumojakin). Silti täytyy tsekata tämä uus levy ihan nostalgiasyistä, vaikken siltä ihmeitä odotakkaan.
Se kunniaksi Duran Duranille, että ne ottivat nimensä loistavasta elokuvasta.
PS. Silloin ei myöskään tunnettu sanaa pissis. Onneksi.
Se kunniaksi Duran Duranille, että ne ottivat nimensä loistavasta elokuvasta.
PS. Silloin ei myöskään tunnettu sanaa pissis. Onneksi.
Ääkkösiä
- Älä rääkkää sitä pässiä!
- No enhän mä rääkkääkkään!
Typon ääkkös kiintiö kärsii lievästä vajeesta kun kaksi meistä on vääränlaisten näppisten äärellä. Pyyrämme nöyrimmästi anteeksi ja toivomme kärsivällisyyttä. Vajeen lyhentämiseksi tässä vähän näitä äärräpäitä ynnä sitä sun tätä.
- Yötyössä hyödytönnä möllötän töllöä.
- Nökönenä kököttää pienessä ämpärissä hämillään.
- Åke säätää kyökissä säälittävästi jäätelöä.
- Ketä nyrkillä silmään sitä pöllillä päähän.
Sunday, October 24, 2004
Siisti juttu
Viimeinen viikonloppu. Kaytiin asken viela Coco Beachilla relailemassa. Harteita aristelee, mutta talla kertaa jakaus ei palanut kun voitelin sen huolella.
Mulla on tyytyvainen olo. Tan viikon workshop meni aivan loistavasti. Kun muuten tuntui etten olllut saanut paljon mitaan aikaan, siis talla voluntary-saralla. En kylla kuvitellutkaan etta saavun maahan ja kuukaudessa muutan kaiken. Hetkittain on vain ollut kovin hyodyton olo.
Nyt meilla oli aivan loistava tiimi (mina, Mika ja Mrs Gladys) ja tosi hyvia oppilaita. Gladys oli saanut haalittua workshoppiin luokkiensa etevimpia monesta eri koulusta. Kasittelimme Sanitation (eli puhtaanapito, puhtaan veden saanti, hygienia, jatteiden kasittely) -teemaa luovan kirjoittamisen keinoin. Lopuksi oppilaat suunnittelivat ryhmissa pienen valistushenkisen naytelman tai oikeastaan mainoksen (joista yhden Mika on viela suunnitellut kuvaavansa videolle jonain paivana.
Sanoin aiemmin huolimattomasti, etta Accran jateongelma on valtaisa. Kylla se onkin, mutta ongelma ei ole jatteen maara (verrattuna lansimaihin!) vaan se miten jatetta kasitellaan. Kaikki muoviroska heitetaan kaduille, vihreanruskea vesi ja uloste seisoo suurissa tukkeutuneissa avoviemareissa. Monet upeat rannat nayttavat lahinna kaatopaikoilta. Taalla ei vain ole olemassa jarkevia systeemeja kerata tai kierrattaa tai edes dumpata jatetta rajatuille alueille. Toki taalla kerataan roskia, mutta kadun kautta, ja siina valissa se ehtii pilata maisemat, tukkia viemarit ja levittaa sairauksia.
Vielakin lammittaa workshopin innoittunut, lammin, keskittynyt ja valilla hulvaton tunnelma. Aivan mainioita ja valkkyja teineja ja huh, mita opettajamatameita. Ihan kuin olisi jopa saanut olla pienena osasena isommassa muutoksessa. Ei maan tarvitse niin rikas olla hoitaakseen ymparistonsa edes jotenkin asiallisesti. Vahan lisaa tahtoa ja tietoa niin vot. Ja muutamia Gladyseja hyorimaan ympari kujia ja kouluja ja kylia.
Mulla on tyytyvainen olo. Tan viikon workshop meni aivan loistavasti. Kun muuten tuntui etten olllut saanut paljon mitaan aikaan, siis talla voluntary-saralla. En kylla kuvitellutkaan etta saavun maahan ja kuukaudessa muutan kaiken. Hetkittain on vain ollut kovin hyodyton olo.
Nyt meilla oli aivan loistava tiimi (mina, Mika ja Mrs Gladys) ja tosi hyvia oppilaita. Gladys oli saanut haalittua workshoppiin luokkiensa etevimpia monesta eri koulusta. Kasittelimme Sanitation (eli puhtaanapito, puhtaan veden saanti, hygienia, jatteiden kasittely) -teemaa luovan kirjoittamisen keinoin. Lopuksi oppilaat suunnittelivat ryhmissa pienen valistushenkisen naytelman tai oikeastaan mainoksen (joista yhden Mika on viela suunnitellut kuvaavansa videolle jonain paivana.
Sanoin aiemmin huolimattomasti, etta Accran jateongelma on valtaisa. Kylla se onkin, mutta ongelma ei ole jatteen maara (verrattuna lansimaihin!) vaan se miten jatetta kasitellaan. Kaikki muoviroska heitetaan kaduille, vihreanruskea vesi ja uloste seisoo suurissa tukkeutuneissa avoviemareissa. Monet upeat rannat nayttavat lahinna kaatopaikoilta. Taalla ei vain ole olemassa jarkevia systeemeja kerata tai kierrattaa tai edes dumpata jatetta rajatuille alueille. Toki taalla kerataan roskia, mutta kadun kautta, ja siina valissa se ehtii pilata maisemat, tukkia viemarit ja levittaa sairauksia.
Vielakin lammittaa workshopin innoittunut, lammin, keskittynyt ja valilla hulvaton tunnelma. Aivan mainioita ja valkkyja teineja ja huh, mita opettajamatameita. Ihan kuin olisi jopa saanut olla pienena osasena isommassa muutoksessa. Ei maan tarvitse niin rikas olla hoitaakseen ymparistonsa edes jotenkin asiallisesti. Vahan lisaa tahtoa ja tietoa niin vot. Ja muutamia Gladyseja hyorimaan ympari kujia ja kouluja ja kylia.
Leffa vai peli?
Katsoin vasta nyt Tarrantinon Kill Bill 1:n. Se ylitti odotukseni. Tarrantino on aina ollut hyvä tarinan kuljettaja, ja nyt hän on kehittynyt myös visuaalisena ohjaana. Värimaailma on paikoin hengästyttävän kaunis, jokainen yksityiskohta on mietitty viimeisen päälle. ja teistelukohtausten koreografiat ovat hetkittäin kuin parhaista tanssiteoksista.
"Making of Kill Bill" -extrassa lueteltiin liuta vaikutteita samuraileffoista westerneihin mutta tietokonepelejeä ei mainittu, vaikka minulle näyttäytyy aivan selvänä että pleikkari-estetiikka on antanut vaikutteita taistelukohtausten kulissien ja lokaatioden ja puvustuksenkin suunnitteluun. Lisäksi Kill Bill on jaettu lukuihin joita voi suoraan verrata pelien Leveleihin. Tarinan tai rähinän edetessä vastustajat kovenevat.
Onko Kill Billistä tehty peli? Ihme jos ei sellainen ainakin jossain vaiheessa tule markkinoille. Ylipäänsä nykypäivän elokuvan visuaalien kieli ja tarinankerronta on imenyt paljon vaikutteita peliteollisuudesta. Lienee myös markkina-ajautuksia tässä taustalla: Leffan peliversio on helpompi kehittää kun taustat on mietitty jo filkassa sellaisiksi, että voidaan mallintaa melkein samanlaisina. Näin saadaan helpommin aikaiseksi leffa & pelit ynnämuut samaan kaupalliseen pakettiin. Pikkuhiljaa ei tule olemaan kauheasti väliä tehdäänkö ensin leffa ja sitten peli, vai ensin peli ja sitten leffa (esim. Lara Croft). Tietysti ollaan menossa siihen, että ne yritetään suunnitella samanaikaiseksi, mutta ehkäpä markkinat kuitenkin testataan esin joko leffan myynnillä tai pelin suosiolla.
Thursday, October 21, 2004
Tyypillistä valitusta
Kolli on ruvennut nukkumaan jalkojeni välissä. Siinäpä sillä onkin tulipesä jossa tulee yhdeksän henkeä tarpeeseen. Alkaa nimittäin olla fiilikset taas kuin kirkkaimpina kevätpäivinä. Mutta tässä voi mitenkään flaksi käydä kun silmäpussit muistuttaa kohta air bagejä. Jos jeeppi nyt ajaisi minua päin kimpoaisin vain pehmeästi ilmaan.
Taidampa seuraavaksi rojahtaa naamalleni näppiksen päälle ja kuolata läppärin oikosulkuun.
Tuesday, October 19, 2004
Runoilijan määritelmä
Elokuussa seurasin paneelia jonka keskustelijat olivat runoilijoita. Jumalauta miten arroganttia sakkia ne on, erityisesti miesrunoilijat (sori vaan, nimenomaan miehet eikä tää oo mikään feministilausunto). Niiden narsismin rinnalla ei edes top-listan pahimmilla ego-pommeilla ole mitään jakoa. Ja kuinka ollakkaan, tänään selasin Stanislav Lemin Kyberiasta ja siellä se oli, täydellinen runoilijan määritelmä. Näin keksijä Trurl sai runokoneensa vihdoin toimimaan:
Itseasiassa, kun nyt tarkemmin ajattelen, on tuo myös aika monen blokkaajankin määritelmä. Sopii ihan hyvin minuunkin.
Mutta aivan viime hetkellä, ollessaan jo valmis luovuttamaan ja tarttumaan vasaraan, Trurl sai idean. Hän repi koneesta irti kaikki logiikkapiirit ja korvasi ne itsesäätöisillä itsekeskeishakuisilla narsistoreilla. Kone hymyili typerästi, hihitti, päästi katkeran naurahduksen, valitti kolmannessa kerroksessan tuntuvaa hirveää tuskaa, sanoi olevansa kaikkeen kyllästynyt ja lopussa ja lisäsi, että elämä on kaunis mutta ihmiset petoja ja arveli kaikkien varmaan olevan tyytyväisiä sitten kun häntä ei enää ole. Sen jälkeen kone pyysi kynän ja paperia.
Itseasiassa, kun nyt tarkemmin ajattelen, on tuo myös aika monen blokkaajankin määritelmä. Sopii ihan hyvin minuunkin.
Nolla sinne tai tanne
Eitotta. Pitkaan kirjoittamani merkinta katosi. Lyhyesti siis.
Huomenna alkaa kolmipaivainen Scriptwriting workshop aiheena Sanitation (tai 'How to keep our city clean'). Jateongelma on taalla valtaisa. Meita pyydettiin vetamaan koululaisille tammoinen tyopaja jossa synnytettaisiin tasta aiheesta valistushenkisia kasikirjoituksia, joista parhaat sitten valittaisiin kuvattavaksi. No, tulimme eilen reissusta ja saimme kuulla, etta sen 20 oppilaan sijasta, jotka olimme luvanneet ottaa, jarkkaajat olivat kutsuneet 200! Muutoin hyva haltijattaremme Mrs Gladys Education Comissionista oli luullut, etta otamme kaksikymmenta oppilasta jokaiselta koulualueelta, joita on kahdeksan. Plus tietysti kaikki opettajat ja kulttuurityontekijat, jotka myos haluavat tulla!
This is Africa! We deal in great numbers! No, saimme neuvoteltua luvun viiteenkymmeneen. Ei siinakaan paljon yksiloohjausta anneta. Hee.
Mun reissu hupenee. Ensi viikon torstaina olen jo Suomessa. No, en viela ehdi ajatella sita, koetan vain selviytya tasta viikosta. Voin jo sanoa, etta olen saanut taalla tosi paljon ajateltavaa.
Huomenna alkaa kolmipaivainen Scriptwriting workshop aiheena Sanitation (tai 'How to keep our city clean'). Jateongelma on taalla valtaisa. Meita pyydettiin vetamaan koululaisille tammoinen tyopaja jossa synnytettaisiin tasta aiheesta valistushenkisia kasikirjoituksia, joista parhaat sitten valittaisiin kuvattavaksi. No, tulimme eilen reissusta ja saimme kuulla, etta sen 20 oppilaan sijasta, jotka olimme luvanneet ottaa, jarkkaajat olivat kutsuneet 200! Muutoin hyva haltijattaremme Mrs Gladys Education Comissionista oli luullut, etta otamme kaksikymmenta oppilasta jokaiselta koulualueelta, joita on kahdeksan. Plus tietysti kaikki opettajat ja kulttuurityontekijat, jotka myos haluavat tulla!
This is Africa! We deal in great numbers! No, saimme neuvoteltua luvun viiteenkymmeneen. Ei siinakaan paljon yksiloohjausta anneta. Hee.
Mun reissu hupenee. Ensi viikon torstaina olen jo Suomessa. No, en viela ehdi ajatella sita, koetan vain selviytya tasta viikosta. Voin jo sanoa, etta olen saanut taalla tosi paljon ajateltavaa.
Monday, October 18, 2004
Pitäisikö sitä pilettää?
uppista, my typon yksivuotispäivä hujahti ohi jo kuun vaihteessa. Onnea me! Ja tää on neljässadas blokkaus. Harmi etti mulla ole mitään järkevää sanottavaa. Tuli aika paska teksti niinkin mukavalle tasaluvulle. Hurraa ihan kaikelle kumminkin!
Ihan hyvää kuuluu
"The Greek word, eros, denotes want, lack. The desire for that which is missing. The lover wants what it does not have. It is by definition impossible for him to have what he wants. If as soon as it is had it is no longer wanted."
Tänään kaikki kaunis koskettaa enemmän kuin yleensä. Se ei välttämättä liity yllä olevaan sitaattiin, joka on yhdestä L Wordin jaksosta jonka katsoin viikonloppuna. Vielä muutama vuosi sitten olisin allekirjoittanut tuon ajatuksen. En enää, mutta se pistää edelleen miettimään.
Muuten olin viikonlopun vain omissa ajatuksissani ja fiktion parissa. Ehkäpä tulin oivaltaneeksi jotain koska tänään on ollut niin pakahduttavan onnellinen olo. Ilman mitään selkeää syytä.
Friday, October 15, 2004
Tarjoilija, repussani on kissa!
Eilisessä menyyssä oli karitsanleikettä punaviinikastikkeessa, valkosipulikermaperunoita ja hyvää punaviiniä. Nam! Koko roska kahdelle hengelle maksoi alle viisitoista euroa ja oli parempaa kuin joissain ravintoloissa joissa sama setti kustantaisi reilusti yli 60 euroa.
juu, me syötiin Maijan pikku lammas. shoot me!
Thursday, October 14, 2004
Moniavioisuudesta ja markkinoista
Tata se teettaa kun motellin vieressa on sutjakka internekahvila. Accrassa sentaan taytyy raahautua toiselle puolelle kaupunkia paastakseen hyville linjoille.
Nyt meita on kokonainen kalpea lauma, seurueeseen liittyi nimittain myos englantilainen voluntary Emily, joka on matkannut tanne Burkina Fasosta. Al-Hassan pelasti hanet viime yona nukkumasta motellin kaytavalta kun kukaan ei ollut antanut hanelle huoneen avainta vaikka han oli maksanut yovahdeille paastakseen sisaan. Nyt Al-Hassan on lahtenyt bussilla kohti Accraa hoitelemaan bisneksia. Mainio ja viisas mies. Hanella on Larabangan kylassa pieni majatalo kaksoisveljensa Husseinin kanssa. Veljekset erottaa siita etta jalkimmaisella on hieman partaa leuan alla. Eilen illallisella vaittelimme Al-Hassanin kanssa mm. siita, kumpi on parempi systeemi, yksi- vai moniavioisuus. Me lansimaiset (tai taalla pitaisi varmaan sanoa pohjoiset) ihmettelimme, eiko siita seuraa ongelmia jos on useampi vaimo. Al-Hassan kertoi yhdesta veljestaan, joka on jatkuvan painostuksen alaisena: taman ainoa vaimo tahtoisi hanen ottaavan toisenkin vaimon. Olisi kai rattoisampaa, ja vahemman paineita parisuhteessa. 'When it works, it works perfect', sanoi Al-Hassan. Ei sita kaynyt vastaan vaittaman, vaikka ei taitaisi onnistua meilta jotka olemme tottuneet omimaan siippamme kokonaan. Ei olisi mitaan mallia, miten asiat hoidettaisiin, kun ei ole nahnyt ja kokenyt sellaista liittoa toiminnassa.
Mutta perhe on muutenkin kovin erilainen kasite taalla. Al-Hassan sanoi, etta hanen veljensa lapset ovat hanenkin lapsiaan ja toisin pain. Erilaiset juhlat, joita meikalaisittain vietetaan perhepiirissa, ovat taalla koko kylan tai muun yhteison yhteisia. Veljeni lapsen ristiaisiin osallistui muutama verisukulainen, taalla nimenantojuhlia pilettaa sata sata laheisinta. Emily, joka on siis ollut toissa burkinalaisessa kylassa, kertoi, etta vaikka ihmiet ovat erittain koyhia ja vuosittainen sadonkorjuuaika on hyvin lyhyt, puolet siita vietetaan useissa monipaivaisissa tai -viikkoisissa hautajaisissa, joihin kaikki osallistuvat.
Huomenna kukonlaulun aikaan lahdemme bussilla kohti Cape Coastia. Kumasi on ollut hieno kokemus, tai vanhanaikaisesti, paikka. Kavimme jattimaisella markkinapaikalla, jonka kiehuvissa uumenissa oli yksi (1) koju jonka ujo myyja ei puhunut englantia joten sain valita paitakankaani rauhassa. Iltapaivalla menimme paikalliseen Culture Centreen (vastaa Accran Art Centrea) joka oli vehrea rauhan tyyssija. Siella sai tallustella ja ihailla kasityon ihmeita ilman etta kukaan painosti mihinkaan. Se myy: me kaikki ostimme vaikka mita, kasseja, essuja, patsaita, puukkoja, kun saimme rauhassa harkita.
Nyt meita on kokonainen kalpea lauma, seurueeseen liittyi nimittain myos englantilainen voluntary Emily, joka on matkannut tanne Burkina Fasosta. Al-Hassan pelasti hanet viime yona nukkumasta motellin kaytavalta kun kukaan ei ollut antanut hanelle huoneen avainta vaikka han oli maksanut yovahdeille paastakseen sisaan. Nyt Al-Hassan on lahtenyt bussilla kohti Accraa hoitelemaan bisneksia. Mainio ja viisas mies. Hanella on Larabangan kylassa pieni majatalo kaksoisveljensa Husseinin kanssa. Veljekset erottaa siita etta jalkimmaisella on hieman partaa leuan alla. Eilen illallisella vaittelimme Al-Hassanin kanssa mm. siita, kumpi on parempi systeemi, yksi- vai moniavioisuus. Me lansimaiset (tai taalla pitaisi varmaan sanoa pohjoiset) ihmettelimme, eiko siita seuraa ongelmia jos on useampi vaimo. Al-Hassan kertoi yhdesta veljestaan, joka on jatkuvan painostuksen alaisena: taman ainoa vaimo tahtoisi hanen ottaavan toisenkin vaimon. Olisi kai rattoisampaa, ja vahemman paineita parisuhteessa. 'When it works, it works perfect', sanoi Al-Hassan. Ei sita kaynyt vastaan vaittaman, vaikka ei taitaisi onnistua meilta jotka olemme tottuneet omimaan siippamme kokonaan. Ei olisi mitaan mallia, miten asiat hoidettaisiin, kun ei ole nahnyt ja kokenyt sellaista liittoa toiminnassa.
Mutta perhe on muutenkin kovin erilainen kasite taalla. Al-Hassan sanoi, etta hanen veljensa lapset ovat hanenkin lapsiaan ja toisin pain. Erilaiset juhlat, joita meikalaisittain vietetaan perhepiirissa, ovat taalla koko kylan tai muun yhteison yhteisia. Veljeni lapsen ristiaisiin osallistui muutama verisukulainen, taalla nimenantojuhlia pilettaa sata sata laheisinta. Emily, joka on siis ollut toissa burkinalaisessa kylassa, kertoi, etta vaikka ihmiet ovat erittain koyhia ja vuosittainen sadonkorjuuaika on hyvin lyhyt, puolet siita vietetaan useissa monipaivaisissa tai -viikkoisissa hautajaisissa, joihin kaikki osallistuvat.
Huomenna kukonlaulun aikaan lahdemme bussilla kohti Cape Coastia. Kumasi on ollut hieno kokemus, tai vanhanaikaisesti, paikka. Kavimme jattimaisella markkinapaikalla, jonka kiehuvissa uumenissa oli yksi (1) koju jonka ujo myyja ei puhunut englantia joten sain valita paitakankaani rauhassa. Iltapaivalla menimme paikalliseen Culture Centreen (vastaa Accran Art Centrea) joka oli vehrea rauhan tyyssija. Siella sai tallustella ja ihailla kasityon ihmeita ilman etta kukaan painosti mihinkaan. Se myy: me kaikki ostimme vaikka mita, kasseja, essuja, patsaita, puukkoja, kun saimme rauhassa harkita.
Stara-katsaus
Kävi näköjään niin että typon kansainvälinen osasto bloggaa samana päivänä.
Ei tänne tosin mitään ihmeempiä kuulu. Mä olen flunssainen, joten en ole yrittänyt tehdä muuta kuin lukea ja kirjoittaa. Mutta on tämä magee paikka: eilen istuin kahvilla Keanu Reevesin kaverin kanssa ja suosimme kuulemma Madonnan kanssa samaa tavarataloa. Rupeanko luettelemaan keitä kuuluisuuksia melkein tunnen?
Mutta sitä hämmästelen, ettei blogistan sen enempää huomioinut teräsmiehen kuolemaa. Täällä asiasta revittiin isot otsikot, ja vastaantulijoiden kasvot näyttivät aivan asiallisesti murheellisilta. Perkele, onhan se kova paikka kun supersankari kuukahtaa. Mihin tässä vielä joudutaan?
Jos siirrytään kotimaan puolelle, niin erityiset kiitokset, taas kerran, mitvitille, vävy-ehdokkaista parhaalle. Tossa vieressä taasen pieni poika tekee jenkki-vaaleihin liittyvää paperia, ilmeisesti keskustelu-analyysia vaali-uutisoinnista. Poliittisen analyysin menetelmiä on moniaita, mikä, ikään kuin loppukaneettina, todettakoon.
Ei tänne tosin mitään ihmeempiä kuulu. Mä olen flunssainen, joten en ole yrittänyt tehdä muuta kuin lukea ja kirjoittaa. Mutta on tämä magee paikka: eilen istuin kahvilla Keanu Reevesin kaverin kanssa ja suosimme kuulemma Madonnan kanssa samaa tavarataloa. Rupeanko luettelemaan keitä kuuluisuuksia melkein tunnen?
Mutta sitä hämmästelen, ettei blogistan sen enempää huomioinut teräsmiehen kuolemaa. Täällä asiasta revittiin isot otsikot, ja vastaantulijoiden kasvot näyttivät aivan asiallisesti murheellisilta. Perkele, onhan se kova paikka kun supersankari kuukahtaa. Mihin tässä vielä joudutaan?
Jos siirrytään kotimaan puolelle, niin erityiset kiitokset, taas kerran, mitvitille, vävy-ehdokkaista parhaalle. Tossa vieressä taasen pieni poika tekee jenkki-vaaleihin liittyvää paperia, ilmeisesti keskustelu-analyysia vaali-uutisoinnista. Poliittisen analyysin menetelmiä on moniaita, mikä, ikään kuin loppukaneettina, todettakoon.
Kumasista kuuluu
Villisikanopea bloggaus ennen kuin nettipaikka sulkee ovensa.
Mole oli vaikuttava. Paitsi etta tapasimme siella oli krokoja, puskapossuja,
elefantteja (tai oikeammin yksi elefantti jota jaljitimme puskassa tunnin
ajan), ihmeellisia lintuja, vilpillisia apinoita, siella oli pikkuinen
uima-allas eika yhtaan sita punaista polya joka kaikkialla tunkeutuu
silmiin, korviin, ruokaan, varjaa kaulukset ja repun selkamyksen.
Larabangan kyla kansallispuiston vieressa oli tosi nasta paikka. Raitti
taynna vuohia ja puolinakuja iloisia ipanoita. Ehka kerron siita lisaa
myohemmin. Nyt olemme jo Kumasissa paivamatkan paassa sielta,
larabangalaisen guest housen pitajan Al-Hassanin ja slovenialaisen
voluntaryn (useimmat turistit taalla paljastuvat vapaaehtoistyontekijoiksi)
Nikan kanssa. Illastimme juuri ja akkia jokainen 'needed to check my mail'.
Olemme reilun viikon lomalla, reitilla Accra - Tamale - Larabanga -Molen
kansallispuisto - Kintampon vesiputous - Kumasi. Huomenna tai ylihuomenna
viela Cape Coastin orjalinnoituksia katsomaan ja sitten takaisin Accraan.
Reissu on ollut monella tapaa tosi raskas. Mutta hieno. Tanaan jouduimme
pikku liikenne-onnettomuuteen bussilla. Vahingot olivat vahaiset mutta joka
ikinen matkustaja intoutui hurjaan mellakkaan puolustaessaan kuskiamme.
(Joka sivumennen oli selkeasti syyllinen kolariin.)
Kumasi on Ashantin alueen paakaupunki. Saavuimme tanne bussilla juuri kun
ilta oli pimenemassa. Otimme taksin. Puiston ohi ajaessamme tummansininen
taivas musteni. Se oli jarkyttavan suuri lintuparvi. Sitten katsoin
tarkemmin: niiden oudon malliset siivet kuulsivat lapi. Tajusin, etta ne
ovat lepakoita, joka ikinen. We have millions of bats, nauroi kuski.
(julkaisen Anun puolesta, joka meilasi tän mulle koska blogger kiukutteli juuri kriittisellä hetkellä)
Mole oli vaikuttava. Paitsi etta tapasimme siella oli krokoja, puskapossuja,
elefantteja (tai oikeammin yksi elefantti jota jaljitimme puskassa tunnin
ajan), ihmeellisia lintuja, vilpillisia apinoita, siella oli pikkuinen
uima-allas eika yhtaan sita punaista polya joka kaikkialla tunkeutuu
silmiin, korviin, ruokaan, varjaa kaulukset ja repun selkamyksen.
Larabangan kyla kansallispuiston vieressa oli tosi nasta paikka. Raitti
taynna vuohia ja puolinakuja iloisia ipanoita. Ehka kerron siita lisaa
myohemmin. Nyt olemme jo Kumasissa paivamatkan paassa sielta,
larabangalaisen guest housen pitajan Al-Hassanin ja slovenialaisen
voluntaryn (useimmat turistit taalla paljastuvat vapaaehtoistyontekijoiksi)
Nikan kanssa. Illastimme juuri ja akkia jokainen 'needed to check my mail'.
Olemme reilun viikon lomalla, reitilla Accra - Tamale - Larabanga -Molen
kansallispuisto - Kintampon vesiputous - Kumasi. Huomenna tai ylihuomenna
viela Cape Coastin orjalinnoituksia katsomaan ja sitten takaisin Accraan.
Reissu on ollut monella tapaa tosi raskas. Mutta hieno. Tanaan jouduimme
pikku liikenne-onnettomuuteen bussilla. Vahingot olivat vahaiset mutta joka
ikinen matkustaja intoutui hurjaan mellakkaan puolustaessaan kuskiamme.
(Joka sivumennen oli selkeasti syyllinen kolariin.)
Kumasi on Ashantin alueen paakaupunki. Saavuimme tanne bussilla juuri kun
ilta oli pimenemassa. Otimme taksin. Puiston ohi ajaessamme tummansininen
taivas musteni. Se oli jarkyttavan suuri lintuparvi. Sitten katsoin
tarkemmin: niiden oudon malliset siivet kuulsivat lapi. Tajusin, etta ne
ovat lepakoita, joka ikinen. We have millions of bats, nauroi kuski.
(julkaisen Anun puolesta, joka meilasi tän mulle koska blogger kiukutteli juuri kriittisellä hetkellä)
Wednesday, October 13, 2004
päiväni palat
Miten ihanaa oli, että vain parin tunnin nettitauon jälkeen avasin päivän pamaukseni ja siellä oli seitsemän suosikkiblokiani päivittyneenä. Ryntäsin oitis keittämään teetä, ja luin ne sitten vasta kupposen kanssa.
***
Seuraavassa hassu lahjavinkki kosmopoliiteille:
Yksi kanadalainen verkkotuttu täyttää piakkoin 30 vuotta. Kokosimme 30 hengen porukan vanhasta chättiryhmästä ja teimme valtavan kokoisen kuvan (30xA4), palapelin tavallaan. Jokainen printtaa oman palasensa ja pistää postiin. Pian se tyyppi saa 30 salaperäistä kirjettä ympäri maailmaa.
Isoja kuvia voi tehdä vaikka rasterbaattorilla.
***
Viikon shoppailu-meemi: mikä on kantasi hulluihin päiviin?
a) juu
b) ei
c) evvk
Kestin hulluilla päivillä alle 10 minsaa ennen kuin tulin hulluksi. Hinnatkin vaikutti aika kalliilta. Pitäisikö sen kaiken krääsän muka olla normaalia halvempaa? Pakenin siis samantien paikalta mutta uskaltauduin kuitenkin Akateemisen kirjakaupan puolelle jossa oli yllättäen aivan normaali asiakasmäärä. Shoppailurahvas ja sivistys ei kuulu yhteen? Enkä muuten ostanut mitään mitä ei voisi verotuksessa vähentää.
***
Seuraavassa hassu lahjavinkki kosmopoliiteille:
Yksi kanadalainen verkkotuttu täyttää piakkoin 30 vuotta. Kokosimme 30 hengen porukan vanhasta chättiryhmästä ja teimme valtavan kokoisen kuvan (30xA4), palapelin tavallaan. Jokainen printtaa oman palasensa ja pistää postiin. Pian se tyyppi saa 30 salaperäistä kirjettä ympäri maailmaa.
Isoja kuvia voi tehdä vaikka rasterbaattorilla.
***
Viikon shoppailu-meemi: mikä on kantasi hulluihin päiviin?
a) juu
b) ei
c) evvk
Kestin hulluilla päivillä alle 10 minsaa ennen kuin tulin hulluksi. Hinnatkin vaikutti aika kalliilta. Pitäisikö sen kaiken krääsän muka olla normaalia halvempaa? Pakenin siis samantien paikalta mutta uskaltauduin kuitenkin Akateemisen kirjakaupan puolelle jossa oli yllättäen aivan normaali asiakasmäärä. Shoppailurahvas ja sivistys ei kuulu yhteen? Enkä muuten ostanut mitään mitä ei voisi verotuksessa vähentää.
Vitun spede
Että mä olin onnellinen silloin kuin Spede kuoli. Ajattelin, että vihdoin vähenisi kotimaisen paskan määrä telkasta. Sehän tehtaili niitä pöyristyttävän tylsiä tietovisoja joissa "mummot kiertää ympyrää maalarinteippiä rinnassa" (näin asian muotoili yksi mediavaikuttaja luennossaan viitisen vuotta sitten). Mutta vieläkin sen opetuslapset tekee niitä saatanan Uuno-leffoja, jatkuvasti on juhalauusintoja huonoista sketsisarjoista, ja taitaa se hiton napakymppikin vielä pyöriä. Ja vieläkin se vitun sovinistipaska on iltapäivälehtien lööpeissä! Oikeesti, kiinnostaako ketään kuka oli sen rakastajatar joskus kahesköytluvulla???
Dokkari rasismista
Katsoin juuri Bertram Verhaagin dokkarin Blue Eyed (1996) jossa Jane Elliot pitää koulutuspäivää rasismista, seksismistä ja muusta sorrosta. Siellä vaan päätetään, että sinisilmäiset ovat tyhmempiä ja sitten heitä kohdellaan sen mukaisesti. Elliotin julma metodi alistaa hetkessä sinisilmäiset sellaiseen suohon ja umpikujaan että isot raavaat miehetkin pyyhkivät kyyneliä. Parin tunnin aikana on tarkoitus näyttää vilaus siitä millaisessa kohtelussa USA:n mustaihoiset ja naiset ja vammaiset ja homot joutuvat elämään koko ikänsä. Osallistujien naamoista päätellen viesti meni perille.
Metodi siis on se, että näytetään valkoiselle miehelle miten mustaa miestä kohdellaan kohtelemalla tätä samalla tavalla. Siinä kaikessa oli jotain hyvin pohjois-amerikkalaista; en ole varma menisikö sama läpi suomessa. Että esim porukan sinisilmäiset alkasivat kohdella kaikkia ruskeasilmäisiä kuin naisia yleensä kohdellaan. hmmmm, olisihan se kiinnostava harjoitus silmien väristä riippumatta. Dokkari kannattaa kuitenkin katsoa jos saa sen käsiinsä.
Tässä vielä artikkeli Elliotista ja sen metodista.
Metodi siis on se, että näytetään valkoiselle miehelle miten mustaa miestä kohdellaan kohtelemalla tätä samalla tavalla. Siinä kaikessa oli jotain hyvin pohjois-amerikkalaista; en ole varma menisikö sama läpi suomessa. Että esim porukan sinisilmäiset alkasivat kohdella kaikkia ruskeasilmäisiä kuin naisia yleensä kohdellaan. hmmmm, olisihan se kiinnostava harjoitus silmien väristä riippumatta. Dokkari kannattaa kuitenkin katsoa jos saa sen käsiinsä.
Tässä vielä artikkeli Elliotista ja sen metodista.
Tuesday, October 12, 2004
Johdanto kytkemiseen
Huono piuhaviikko:
Eilen huomasin kotiin tultuani, että oli toimeliaat kisut hieman jyrsineet verkkopiuhaa. Se ei enää toiminut, kertakaikkiaan. Onneksi oli varapiuha laatikossa, niin pääs nettiin. En ole itse maistanut valokuitua joten en tiedä sen kulinaristisista hienouksista, mutta tiskirättiä, joka myöskin tuntuu kissoille maistuvan olen joskus vahingossa haistanut. Ilmeisesti kissojen makuaisti poikkeaa ihmisestä.
Tänään töissä kirosin ainakin vartin toimimattoman netin kanssa ennen kuin tajusin, että kannattaisi kytkeä verkkojohto kiinni koneeseen.
Pojjaat puheli tupakkahuoneessa kuinka ne tarvitsee uros/naaras kaapelien lisäksi sellaisia joissa on kaksi urosta, ja kuinka perverssiä se on. En ollutkaan ennen hiffannut että johdonpätkäkin voi olla gay.
Eilen huomasin kotiin tultuani, että oli toimeliaat kisut hieman jyrsineet verkkopiuhaa. Se ei enää toiminut, kertakaikkiaan. Onneksi oli varapiuha laatikossa, niin pääs nettiin. En ole itse maistanut valokuitua joten en tiedä sen kulinaristisista hienouksista, mutta tiskirättiä, joka myöskin tuntuu kissoille maistuvan olen joskus vahingossa haistanut. Ilmeisesti kissojen makuaisti poikkeaa ihmisestä.
Tänään töissä kirosin ainakin vartin toimimattoman netin kanssa ennen kuin tajusin, että kannattaisi kytkeä verkkojohto kiinni koneeseen.
Pojjaat puheli tupakkahuoneessa kuinka ne tarvitsee uros/naaras kaapelien lisäksi sellaisia joissa on kaksi urosta, ja kuinka perverssiä se on. En ollutkaan ennen hiffannut että johdonpätkäkin voi olla gay.
Rakkauden pörssikurssi
Birdy kysyy ja vastaa:
"Miksi naisen entisten seksikumppaneiden määrä kolisee miehen egoon? Siksikö, että neitsyen kanssa ei joutuisi vertailuun = miehen onneton itsetunto?"
Tämä on totta!
Jonkin aikaa sitten keskustelin henkilön kanssa joka on ollut "aidan kummallakin puolella"; miehen ruumiiseen syntyneenä elänyt ensin miehenä miehisessä maailmassa mutta nykyisin elää naisena. Hän kertoi kokemuksellaan, että miehet ovat huomattavasti epävarmempia kuin naiset. He pelkäävät ja murehtivat sitä ettei kukaan nainen huoli heitä ikinä, eivät kelpaa kellekään syystä tai toisesta jne.
Markkinavetoisessa YTM/Alfauros-maailmassa ei ole kuin yksi kuningas joka on voimakkain, komein, rikkain ja paras sängyssä ja sillä on isoin pienis. Voisi yrittää muistaa jokaisella on joku jonka kanssa seksi on ollut kaikkein parasta mutta aika harvoin se on se rakkain ja ihanin tyyppi jonka kanssa oikeasti haluaisi jakaa elämänsä. Kyseessä kun ei ole mikään markkina-arvojen alainen laki vaan rakkaus. Siihenhän ei tunnetusti mitkään lait päde. Usein nimeomaan se henkilö joka rikkoo itselle rakennetut ohjenuorat ja ennakko-oletukset, on se joka pääsee pujahtamaan sydämen piiriin.
Sunday, October 10, 2004
Eläimellistä touhua
Anu tekstaili eilen afrikasta. Se istui ilmastoidussa bussissa matkalla Tamaleen ja Molen kansallispuistoon. Elefanttibongausta ohjelmassa. Valitteli että on kova helle siellä päin maailmaa. Elefantteja on varmaan helpompi bongata kuin jotain hiton tiaisia? No, eiköhän sieltä raporttia tipahtele pikkuhiljaa jos vaan on savannilla kenttää.
Sikäläiset apinat ovat onneksi autuaan tietämättömiä korkeasaaren serkkujensa touhusta. Hesarikin joka on pahasti lipsumassa kohti keltaisen lehdistön jornalistista tyyliä otsikoi "Yleisö tyrmistyi paviaanien tappoaikeista". Onko ne haastatelleet kolmea korkesaaren kävijää jotka on lastensa kanssa naureskeleet punapyllypaviaaniaitauksen luona ja kysyneet sitten, että pitäiskö noi tappaa vai ei? No olipa tutkimusmetodi mikä oli, niin ei pitäisi lopettaa paviaaneja minunkaan mielestäni, mutta ei niitä hattivatti sentään voi kiduttaa liian ahtaissa ja kylmissä tiloissakaan. Paljonko maksaisi laivata koko apinatarha takaisin luonnolliseen elinympäristöönsä? Kerätäänkö kolehti eläinten ystäviltä?
Ehdotan, että sijoitetaan paviaanit samaan häkkiin tiikereiden kanssa ja katsotaan miten käy. Luonto hoitaa hommat luonnollisesti ;(
Tämä kyllä saisi yleisöä, vaikka kuinka paheksuttaisiinkin. Ja jos ei muuten niin nimetään koko touhu taiteeksi.
Sikäläiset apinat ovat onneksi autuaan tietämättömiä korkeasaaren serkkujensa touhusta. Hesarikin joka on pahasti lipsumassa kohti keltaisen lehdistön jornalistista tyyliä otsikoi "Yleisö tyrmistyi paviaanien tappoaikeista". Onko ne haastatelleet kolmea korkesaaren kävijää jotka on lastensa kanssa naureskeleet punapyllypaviaaniaitauksen luona ja kysyneet sitten, että pitäiskö noi tappaa vai ei? No olipa tutkimusmetodi mikä oli, niin ei pitäisi lopettaa paviaaneja minunkaan mielestäni, mutta ei niitä hattivatti sentään voi kiduttaa liian ahtaissa ja kylmissä tiloissakaan. Paljonko maksaisi laivata koko apinatarha takaisin luonnolliseen elinympäristöönsä? Kerätäänkö kolehti eläinten ystäviltä?
Ehdotan, että sijoitetaan paviaanit samaan häkkiin tiikereiden kanssa ja katsotaan miten käy. Luonto hoitaa hommat luonnollisesti ;(
Tämä kyllä saisi yleisöä, vaikka kuinka paheksuttaisiinkin. Ja jos ei muuten niin nimetään koko touhu taiteeksi.
Saturday, October 09, 2004
Lena soturiprinsessa vs. iljettävä putki
Pesukoneen poistovedet lorottelivat aivan väärään paikkaan eli lattialle. Niinpä purin koko lavuaarin alla olevan putken osiin ja putsasin koko paskan. HYI HELVETTI MITEN ILJETTÄVÄÄ PUUHAA SE ON! Putket oli täynnä kamalaa haisevaa mähnää ja pitkiä hiuksia. Taas löytyi yksi hyvä syy lisää miksi voisi heittäytyä lyhyttukkaiseksi. Anyway, sain myös koottua osaset takaisin oikeaan järjestykseen, eikä vedet enää liruttele lattialle. Olen kyllä aika ylpeä itsestäni, että sain homman hoidettua omin avuin, vaikka se olikin niin vastenmielistä. Taas löytyi yksi hyvä syy lisää miksi pärjään aivan mainiosti ilman poikaystävää.
Blääh.
Kuka tulis tänne ja leipois jotain hyvää?
Blääh.
Kuka tulis tänne ja leipois jotain hyvää?
Friday, October 08, 2004
Kissoja vai koiria?
Käsikirjoituksen tekeminen tuntuu juuri nyt aivan ihanalta. Jonkun ongelman kyllä aina osaan itselleni kehittää. Se mitä nyt en saa millään päätetyksi on se, että onko toisella päähenkilöistä kissa vai koira. Koiraa puoltaisi yksi kaunis kohtaus idea josta on vaikea luopua (tiedän: kill your darlings), muuten k.o. tarinamaailmassa höyreliään koiran läsnäolo olisi ehkä hieman haastavampaa kuin kissan jonka voi käsikirjoittaa "nurkkaan nukkumaan" silloin kun sen läsnäololla ei ole merkitystä. Tai paskan marjat kumpi se on, mä tässä vaan jaarittelen. Frasierin koirakin on kuvassa enimmäkseen vain silloin kuin nimeonomaan viitataan koiraan. Toisaalta, osa castiä se silti on se koirakin, eikä sitä voi pitkiksi ajoiksi unohtaa.
Joissain kohtauksissa ei olisi suurta merkitystä onko vastanäyttelijä kissa vai koira, mutta muuten sankarittaremme on kyllä enemmän kissaihmisiä. Ja olisi jo tiedossa yksi kissa joka rakastaa kameraa ja on synnynnäinen ja kokenut näyttelijä.
Nyt on myös pakko vertailla My Typoa TiraMisuun joka on myös kolmen naisen ryhmäblogi. Siellä aina "haukutaan" koirien edesottamuksista, täällä "kehrätään" kissojen perään. Koirablokeja on muitakin, pinseri nyt ainakin. Mutta emme me ole pelkkä kissabloki, voin kyllä vakuuttaa, että täällä typossakin pidetään koirista.
Thursday, October 07, 2004
Mikä miäs!
Varsin mahdoton saalis oli miesihanteeni, pelkkä sarjakuvahahmo. Ja vaikka sellainen olisikin olemassa, niin eihän moista kukaan nappaa, kun juurettomuus tihkuu geeneistäkin. Olipa hyvin valittu haavekuva. Silloin kyllä halusinkin vakaumuksellisesti olla sinkku joten ihan käytännön syistä asetin tavoitteet niin mahdottomiksi, ettei niitä voi saavuttaa.
Ei korvia, ei häntää varsinkaan
Lontoossa paistaa toista päivää peräkkäin syysaurinko täysin pilvettömältä taivaalta. Illalla siellä näkyy tähtiä. Tähtiä ja lentokoneita. Kirkkaan sään vuoksi olen samalla menettänyt mahtavat bladerunner-tunnelmat, jotka piristivät viime viikon sadekelejä. Joku kiitoradoista kuljettaa koneet Bayswaterin yltä ja pilvien läpi laskevat/nousevat koneet näyttävät vilkkuvine valoineen täsmälleen siltä miltä ne scifi-kuvaston ilma-koneet näyttävät. Vielä kun sade rapisee ikkunapelteihin, illuusio ja siirtymä on täydellinen. Muistelen sitä kohtaa Bladerunnerissa alussa, jossa Harrison Ford istuu vetämässä nuudeleita naamaan.
Ghanaan muuten vain isosti terveisiä ja kiitos Leenalle kissa-kuvista. Nyyh. Kämpän kulmilla käyskentelee yksi lontoolaiskatti, sitä tulee zuumailtua ikävissään. Kerro terveisiä. Muutoin mulla ei ole koti-ikävän tuntua. Toisinaan tietysti väsyttää ja kyllästyttää ja tekisi mieli vittuilla, mutta pääsen aika vähällä verrattuna niihin vasta yliopistossa aloittaviin teineihin, jotka ovat ensimmäistä kertaa pois kotoa, toisella mantereella peräti. Osaston tervetuloseremonioissa kävi sitä paitsi ilmi, että osaston suurin vähemistökieli taitaa olla suomi. Täällä on luennoitsijana sosiologi Terhi Rantanen ja lisäksi eestiläinen Igrid puhuu suomea, kun on opiskellut joskus vuoden Helsingin yliopistolla. Tervetuliaisten puheenaiheista yleisin oli se, miten LSE:hen tulevat ulkkarit naidaan Britteihin. Päättelin oitis, että opinnot ovat varsinaiselta sisällöltään varsin vähä-romanttisia.
Ghanaan muuten vain isosti terveisiä ja kiitos Leenalle kissa-kuvista. Nyyh. Kämpän kulmilla käyskentelee yksi lontoolaiskatti, sitä tulee zuumailtua ikävissään. Kerro terveisiä. Muutoin mulla ei ole koti-ikävän tuntua. Toisinaan tietysti väsyttää ja kyllästyttää ja tekisi mieli vittuilla, mutta pääsen aika vähällä verrattuna niihin vasta yliopistossa aloittaviin teineihin, jotka ovat ensimmäistä kertaa pois kotoa, toisella mantereella peräti. Osaston tervetuloseremonioissa kävi sitä paitsi ilmi, että osaston suurin vähemistökieli taitaa olla suomi. Täällä on luennoitsijana sosiologi Terhi Rantanen ja lisäksi eestiläinen Igrid puhuu suomea, kun on opiskellut joskus vuoden Helsingin yliopistolla. Tervetuliaisten puheenaiheista yleisin oli se, miten LSE:hen tulevat ulkkarit naidaan Britteihin. Päättelin oitis, että opinnot ovat varsinaiselta sisällöltään varsin vähä-romanttisia.
Wednesday, October 06, 2004
sisäelinten puutostiloista
Nyt ne sitten oikein virallisesti esittää sitä tupakoinnin täyskieltoa ravintoloihin suomessakin (HS). En ymmärrä miksi sitä perustellaan nimenomaan ravintolatyöntekijöiden savulle altistumisella – kaikki tuntemani ravintolatyöntekijät polttavat itsekkin (ja polttivat jo ennen kuin menivät ravintolaan töihin).
Ravinto-la. Ravinto viittaa sekä henkiseen, että fyysiseen ravintoon. Rakastan hyviä illallisia hyvässä seurassa. Nautinnollisen aterian kruunaa vahva kahvi ja savuke – se että saa rauhassa viipyillä seuransa ja tupakkansa kanssa. Jos nautiskelun mahdollisuus vähenee ravintoloissa, taidan syödä kotona, pääsee halvemmalla.
Katselin tuota meidän sivupalstan tilastoa, joka on jo kuukausia pysynyt suurin piirtein samana. Alku-ajatus oli olla hieman salaperäinen, että mikä fakta koskee kutakin meistä, mutta tarkkaavainen lukija olisi voinut bongata meidän blokkauksista kaikki muut tiedot paitsi sen keneltä puuttuu perna. Eikö ole piinavaa kun ei tätä tiedon kultajyvästä omaa? eikö ole jännittävää? salaperäistä? kuka se on? kiihottavaa! No, voin antaa pienen vihjeen: se olen minä. Mulla ei ole pernaa ja muut sisäelimet on ihan väärissä paikoissa. Olen kyborgi ja ylpeä siitä.
Ravinto-la. Ravinto viittaa sekä henkiseen, että fyysiseen ravintoon. Rakastan hyviä illallisia hyvässä seurassa. Nautinnollisen aterian kruunaa vahva kahvi ja savuke – se että saa rauhassa viipyillä seuransa ja tupakkansa kanssa. Jos nautiskelun mahdollisuus vähenee ravintoloissa, taidan syödä kotona, pääsee halvemmalla.
Katselin tuota meidän sivupalstan tilastoa, joka on jo kuukausia pysynyt suurin piirtein samana. Alku-ajatus oli olla hieman salaperäinen, että mikä fakta koskee kutakin meistä, mutta tarkkaavainen lukija olisi voinut bongata meidän blokkauksista kaikki muut tiedot paitsi sen keneltä puuttuu perna. Eikö ole piinavaa kun ei tätä tiedon kultajyvästä omaa? eikö ole jännittävää? salaperäistä? kuka se on? kiihottavaa! No, voin antaa pienen vihjeen: se olen minä. Mulla ei ole pernaa ja muut sisäelimet on ihan väärissä paikoissa. Olen kyborgi ja ylpeä siitä.
Tuesday, October 05, 2004
Oppi ottaa kalloon
Eilen paasin apulaiseksi ’Science’ –tunnille Street Academyssa. Kyseessa oli kasvioppia kasitteleva bilsantunti, jota opetti toinen koulun sihteereista. Tarkoittaa, etta han kirjoitti suoraan kirjasta taululle koko kappaleen. Ei lausunut sanaakaan kasveista koko tunnin aikana, vaan keskittyi huitomaan lapsia kepilla ja sattimaan heita toisen viela aanekkaamman sihteerin avustuksella. Jos en olisi yhtaan tiennyt etukateen mita on odotettavissa, olisin varmaan ruvennut tarisemaan ja rynnannyt ulos tuvasta. Yksi poika, jota koko ajan lyotiin ja moitittiin, valutti aanettomia kyyneleita ja yritti keskittya kirjoittamiseen, kun yksi matami huusi tauotta vieressa. Hanen kynastaan loppui muste, siitakin synnista sai sapiskaa. Kavin vaivihkaa sujauttamassa pojalle uuden kynan. Kiersin auttamassa lapsia kirjoittamaan – useat eivat osanneet kirjoittaa sanoja erilleen toisistaan eika laittaa pisteita paikalleen. Eika ihme, kun kukaan ei nayttanyt millaan tavalla huolehtivan siita, onko opetettava asia opittu.
Kyseiset sihteerit pitaisi allekirjoittaneen mielesta karkoittaa pirun kauas luokkahuoneesta, mutta he ovat kylla velhoja muissa hommissa. Street Academya ei ole tarkoitettukaan kaytavaksi koko kouluajan vaan se etsii lapsille koulupaikkoja ja maksaa heidan koulumaksujaan muissa kouluissa. On kova tyo saada kaikki sijoitetuksi ajallaan.
Naa opetusmenetelmat johtavat tietysti siihen, etta lapset kuvittelevat tekevansa asioita vain jottei heita lyotaisi, eivat esimerkiksi oppiakseen ja paastakseen itsenaiseen elamaan. Jos kukaan ei seiso vieressa karahkan kanssa, voi kayttaytya miten vain. Tanaan Mika piti pikku puheen riekkuville lapsille, jotka pyysivat etta heita lyotaisiin kun he ovat olleet tuhmia. Etta kepissa ei ole mitaan jarkea, te olette taalla oppiaksenne, itseanne varten. Heitti viela kepin pois dramaattisessa kaaressa. Hanen puolestaan saavat ihan vapaasti meluta ja pilata itseltaan opiskelurauhan. Lapset puursivat lopputunnin hiljaisuudessa.
Kyseiset sihteerit pitaisi allekirjoittaneen mielesta karkoittaa pirun kauas luokkahuoneesta, mutta he ovat kylla velhoja muissa hommissa. Street Academya ei ole tarkoitettukaan kaytavaksi koko kouluajan vaan se etsii lapsille koulupaikkoja ja maksaa heidan koulumaksujaan muissa kouluissa. On kova tyo saada kaikki sijoitetuksi ajallaan.
Naa opetusmenetelmat johtavat tietysti siihen, etta lapset kuvittelevat tekevansa asioita vain jottei heita lyotaisi, eivat esimerkiksi oppiakseen ja paastakseen itsenaiseen elamaan. Jos kukaan ei seiso vieressa karahkan kanssa, voi kayttaytya miten vain. Tanaan Mika piti pikku puheen riekkuville lapsille, jotka pyysivat etta heita lyotaisiin kun he ovat olleet tuhmia. Etta kepissa ei ole mitaan jarkea, te olette taalla oppiaksenne, itseanne varten. Heitti viela kepin pois dramaattisessa kaaressa. Hanen puolestaan saavat ihan vapaasti meluta ja pilata itseltaan opiskelurauhan. Lapset puursivat lopputunnin hiljaisuudessa.
Mieli-kuvia Kokrobitesta
Kävimme viikonloppuna Kokrobitessa ja yövyimme reppumatkaajien pyhiinvaelluskohteessa Big Milly’s Backyardissa (vaihtoehtoisesti Wendy’s place, omistajan mukaan).
Lauantaina kameramme yritettiin varastaa Accrassa. Olimme juuri lähdössä Kokrobitelle ja kuvasimme katuvilinää lähellä Kaneshin asemaa. Risteykseen kaarsi kaksi miestä moottoripyörällä. Takana istuva mies yritti tarttua kameraan vauhdissa. Se putosi ja murjoutui korjauskelvottomaksi. Väkeä keräytyi heti ympärillemme. Charlesiksi itsensä esitellyt heppu lupasi saatella meidät poliisiasemalle. Moottoripyörän selästä varastaminen on kuulemma yleistynyt täällä ihan viime kuukausina hurjasti. Siten on mahdollista välttyä kansan tuomiolta, joka on julmin. Väkijoukko saattaa hakata kiinni jääneen rosmon pahanpäiväisesti. On heitä kuulemma tapettukin.
Mua meinasi masentaa, ei niinkään se materiaalinen menetys (meilla on vakuutus) vaan se pettymys, ettei ollakaan turvassa – varkaista on tietenkin varoitettu moneen otteeseen, mutta se silti kalahtaa. Mieleen välähteli tilanteita, joissa kamera olisi ollut tarpeen. Ensi viikon matka Takoradeen, Molen kansallispuistoon... Olin vieläpä puhunut oppikirjankustantajan kanssa ennen matkaa, että he voisivat ostaa multa kuvia, jos antaisin pikselien palaa reissussa. Tajusimme myös, että meillä ei ole kameraa siinäkään vaiheessa, kun meidän pitäisi pitää ”Sanitation”-aiheinen workshop ryhmälle koululaisia. Tarkoitus oli käsikirjoittaa lasten kanssa ympäristön likaamista käsitteleviä pikku tarinoita ja kuvata niitä (meidän Canon A80:ssa on - oli – videokuvausmahdollisuus) ja laittaa nettiin. Kaikki tämä – mennyttä.
Poliisiasema oli kuitenkin niin merkillinen kokemus, että järkytys korvautui nopeasti uudella ihmetyksellä. Tulijaa vastassa oli leveä tiski, jonka takana hääräsi pitkä rivi poliiseja ja virkamiehiä. Mika aloitti kehumalla Ghanan poliisin rikkeettömäksi ja korruptoitumattomaksi. Poliisien oli yhdyttävä mielipiteeseen.
Jonkinlaista byrokraattista tuijotusta, kulmia kurtistelevaa hitautta ja leimasimen heiluttelua oli aluksi ilmassa, mutta sitten tuttu vilperimäisyys alkoi nousta pintaan. Ei kestänyt kuin viisi minuuttia kun ainakin kaksi poliisia oli pyytänyt meidän yhteystietojamme (”as a friend”, vastattiin kun kysyin mihin tarkoitukseen). Yksi virkapukuinen kuunteli varkauskertomuksemme alusta loppuun ja kirjoitti sen käsin viivapaperille. Viereinen rouva jäljensi sen sanatarkasti isoon kirjaan. Sitten meitä pyydettiin vielä kirjoittamaan tarinamme omin sanoin erilliseen lomakkeeseen. Heti tiskin takaa alkoi putkan käytävä, ja koko proseduurin ajan talteenotetut miekkoset roikkuivat kaltereissa kahden metrin päässä, huutelivat, yrittivät kurkkia oliko heitä tultu tapaamaan, yrittivät neuvotella itseään vapaaksi. Meidän todistajamme Charles livahti jossain vaiheessa vaivattomasti yhden heistä luokse ja antoi tälle jotain. Tietenkin purkkaa tai nenäliinan -?
Raporttia ahertava poliisimies tivasi kureet naamallaan, paljonko maksaisimme hänelle extractista (vakuutusyhtiölle annettavasta viranomaisten todistuksesta). Ehkä osin siksi, että viranomainen oli juuri julistettu puhtoiseksi, saimme neuvoteltua kohtuullisen hinnan.
Olimme ulkona poliisiasemalta ehkä neljässäkymmenessäviidessä minuutissa. Paikallinen ison pakettiauton kokoinen bussi, tro-tro, kuljetti meidät muhkuraista tietä minibudjetin paratiisiin. Big Millys’ssa asutaan (muutamalla eurolla) pyöreissä heinäkattoisissa majoissa ja suihkuvesi pitää kantaa kaivosta. Kauniisti hoidetun palmupihan keskellä on baari, riippumattoja, lekotuoleja, miellyttävän laiskoja afrikkalaisten vaatteiden kauppiaita. Rantaportista saattaa astua mitä valkoisimmalle, hienoimmalle hiekkarannalle ja juosta virvoittaviin naisenkorkuisiin aaltoihin. Ranta syvenee hyvin hitaasti ulappaa kohti, joten siellä voi kahlata pitkälle aika turvallisesti ja ottaa tyrskyjä vastaan. Meditatiivista touhua. Sinne unohtuu helposti niin että jokainen aurinkorasvaton piste kehossa (kuten jakaus) palaa rakoille. Kirjoitan koko ajan preesensissä, en imperfektissä, ehkä siksi että toivon pääseväni Kokrobiteen vielä uudestaan.
Rantaa kansoittavat turistien lisäksi kalastajat perheineen. Pikkulapset säntäävät kerjäämään, mutta jos heidän kanssaan keksii jotain muuta puuhaa, he unohtavat nopeasti dollarit. Rakensimme heidän kanssaan hiekkalinnan, piirsimme vuoroin makuulla olevan ääriviivoja hiekkaan ja hautasimme toisiamme kaulaa myöten hiekkaan. Kakarat näyttivät jatkuvasti siltä, että olivat ratketa riemusta. Ei vain meidän seurassamme, vaan ihan työkseen. Tietenkin he ovat köyhiä ja heillä ja kalastajaperheillä on omat isotkin ongelmasta, mutta siinä hetkessä he näyttivät niin onnellisilta kuin kukaan voi olla. Ei mekään sinä päivänä paljon jälkeen jääty.
Lauantaina kameramme yritettiin varastaa Accrassa. Olimme juuri lähdössä Kokrobitelle ja kuvasimme katuvilinää lähellä Kaneshin asemaa. Risteykseen kaarsi kaksi miestä moottoripyörällä. Takana istuva mies yritti tarttua kameraan vauhdissa. Se putosi ja murjoutui korjauskelvottomaksi. Väkeä keräytyi heti ympärillemme. Charlesiksi itsensä esitellyt heppu lupasi saatella meidät poliisiasemalle. Moottoripyörän selästä varastaminen on kuulemma yleistynyt täällä ihan viime kuukausina hurjasti. Siten on mahdollista välttyä kansan tuomiolta, joka on julmin. Väkijoukko saattaa hakata kiinni jääneen rosmon pahanpäiväisesti. On heitä kuulemma tapettukin.
Mua meinasi masentaa, ei niinkään se materiaalinen menetys (meilla on vakuutus) vaan se pettymys, ettei ollakaan turvassa – varkaista on tietenkin varoitettu moneen otteeseen, mutta se silti kalahtaa. Mieleen välähteli tilanteita, joissa kamera olisi ollut tarpeen. Ensi viikon matka Takoradeen, Molen kansallispuistoon... Olin vieläpä puhunut oppikirjankustantajan kanssa ennen matkaa, että he voisivat ostaa multa kuvia, jos antaisin pikselien palaa reissussa. Tajusimme myös, että meillä ei ole kameraa siinäkään vaiheessa, kun meidän pitäisi pitää ”Sanitation”-aiheinen workshop ryhmälle koululaisia. Tarkoitus oli käsikirjoittaa lasten kanssa ympäristön likaamista käsitteleviä pikku tarinoita ja kuvata niitä (meidän Canon A80:ssa on - oli – videokuvausmahdollisuus) ja laittaa nettiin. Kaikki tämä – mennyttä.
Poliisiasema oli kuitenkin niin merkillinen kokemus, että järkytys korvautui nopeasti uudella ihmetyksellä. Tulijaa vastassa oli leveä tiski, jonka takana hääräsi pitkä rivi poliiseja ja virkamiehiä. Mika aloitti kehumalla Ghanan poliisin rikkeettömäksi ja korruptoitumattomaksi. Poliisien oli yhdyttävä mielipiteeseen.
Jonkinlaista byrokraattista tuijotusta, kulmia kurtistelevaa hitautta ja leimasimen heiluttelua oli aluksi ilmassa, mutta sitten tuttu vilperimäisyys alkoi nousta pintaan. Ei kestänyt kuin viisi minuuttia kun ainakin kaksi poliisia oli pyytänyt meidän yhteystietojamme (”as a friend”, vastattiin kun kysyin mihin tarkoitukseen). Yksi virkapukuinen kuunteli varkauskertomuksemme alusta loppuun ja kirjoitti sen käsin viivapaperille. Viereinen rouva jäljensi sen sanatarkasti isoon kirjaan. Sitten meitä pyydettiin vielä kirjoittamaan tarinamme omin sanoin erilliseen lomakkeeseen. Heti tiskin takaa alkoi putkan käytävä, ja koko proseduurin ajan talteenotetut miekkoset roikkuivat kaltereissa kahden metrin päässä, huutelivat, yrittivät kurkkia oliko heitä tultu tapaamaan, yrittivät neuvotella itseään vapaaksi. Meidän todistajamme Charles livahti jossain vaiheessa vaivattomasti yhden heistä luokse ja antoi tälle jotain. Tietenkin purkkaa tai nenäliinan -?
Raporttia ahertava poliisimies tivasi kureet naamallaan, paljonko maksaisimme hänelle extractista (vakuutusyhtiölle annettavasta viranomaisten todistuksesta). Ehkä osin siksi, että viranomainen oli juuri julistettu puhtoiseksi, saimme neuvoteltua kohtuullisen hinnan.
Olimme ulkona poliisiasemalta ehkä neljässäkymmenessäviidessä minuutissa. Paikallinen ison pakettiauton kokoinen bussi, tro-tro, kuljetti meidät muhkuraista tietä minibudjetin paratiisiin. Big Millys’ssa asutaan (muutamalla eurolla) pyöreissä heinäkattoisissa majoissa ja suihkuvesi pitää kantaa kaivosta. Kauniisti hoidetun palmupihan keskellä on baari, riippumattoja, lekotuoleja, miellyttävän laiskoja afrikkalaisten vaatteiden kauppiaita. Rantaportista saattaa astua mitä valkoisimmalle, hienoimmalle hiekkarannalle ja juosta virvoittaviin naisenkorkuisiin aaltoihin. Ranta syvenee hyvin hitaasti ulappaa kohti, joten siellä voi kahlata pitkälle aika turvallisesti ja ottaa tyrskyjä vastaan. Meditatiivista touhua. Sinne unohtuu helposti niin että jokainen aurinkorasvaton piste kehossa (kuten jakaus) palaa rakoille. Kirjoitan koko ajan preesensissä, en imperfektissä, ehkä siksi että toivon pääseväni Kokrobiteen vielä uudestaan.
Rantaa kansoittavat turistien lisäksi kalastajat perheineen. Pikkulapset säntäävät kerjäämään, mutta jos heidän kanssaan keksii jotain muuta puuhaa, he unohtavat nopeasti dollarit. Rakensimme heidän kanssaan hiekkalinnan, piirsimme vuoroin makuulla olevan ääriviivoja hiekkaan ja hautasimme toisiamme kaulaa myöten hiekkaan. Kakarat näyttivät jatkuvasti siltä, että olivat ratketa riemusta. Ei vain meidän seurassamme, vaan ihan työkseen. Tietenkin he ovat köyhiä ja heillä ja kalastajaperheillä on omat isotkin ongelmasta, mutta siinä hetkessä he näyttivät niin onnellisilta kuin kukaan voi olla. Ei mekään sinä päivänä paljon jälkeen jääty.
Portrait of a cat
Saisikohan muuten joitakin ihmisrodunkin edustajia houkuteltua syliinsä tarjoamalla silakkaa? Raakana?
Arkisia näkyjä
Mikäköhän siinä on, että aina kun näen tuulipukuihin pukeutuneen pariskunnan kävellyllä tai lenkillä mua alkaa naurattamaan ihan pirusti? Sauvakävelysauvat ei yhtään paranna asiaa.
Jotenkin se vaan on mulle demonstraatio parisuhdeidyllistä, joka ei ole kauhean uskottava. Tai sitten se on vaan helvetin keskiluokkaista, ja keskiluokkaisuutta ja keskinkertaisuuttahan mina pelkään kuin ruttoa. ("Miksen voi olla erilainen ja omaperäinen niin kuin kaikki muut." JJS). Tulee vaan mieleen, että ne tuulipukupariskunnat on niitä jotka menee kesälomalla Torremolinokseen tai Rhodokselle ja hengailee siellä toisten suomalaisten pariskuntien kanssa.
Toinen näky mikä mua naurattaa on poliisit. En tiedä miksi. Mun ukkikin oli poliisi ja se oli hieno mies (RIP).
Jotenkin se vaan on mulle demonstraatio parisuhdeidyllistä, joka ei ole kauhean uskottava. Tai sitten se on vaan helvetin keskiluokkaista, ja keskiluokkaisuutta ja keskinkertaisuuttahan mina pelkään kuin ruttoa. ("Miksen voi olla erilainen ja omaperäinen niin kuin kaikki muut." JJS). Tulee vaan mieleen, että ne tuulipukupariskunnat on niitä jotka menee kesälomalla Torremolinokseen tai Rhodokselle ja hengailee siellä toisten suomalaisten pariskuntien kanssa.
Toinen näky mikä mua naurattaa on poliisit. En tiedä miksi. Mun ukkikin oli poliisi ja se oli hieno mies (RIP).
Monday, October 04, 2004
Media iski jälleen
– Täällä Matti Manninen Helsingin Sanomista, hyvää päivää. Olisiko sinulla hetki aikaa jutella?
Onhan mulla hesarille hetki aikaa. Olenko ainoa jolle ensimmäisenä vaihtoehtona tulee mieleen, että siellä joku toimittaja nyt haluaa haastatella tai kysellä asiantuntijavinkkiä? Sitten käy ilmi, että siellä on vaan puhelinmyyjä uuden upean tilaustarjouksen kanssa. Enhän minä oikeesti (vielä) mikään sellainen establisoitunut asiantuntija tai taiteilija ole joka jatkuvasti antaa medialle haastatteluja. Ego taitaa kyllä olla sitä luokkaa. Siinähän sitten kuunteleen luurin päässä, että mihin väliin sitä hyvinharjoiteltua myyntipuhetta voi tunkea kohteliaan EInsä.
Lysistrata-projektin aikaan kyllä riitti jonkun verran kiinnostusta meidän virtuaaliteatteriporukan pienelle tukitempaukselle verkossa, annoin jo viikkoa etukäteen puhelinhaastattelut jonnekkin Islantiin ja Losiinkin. Suomessa ei kukaan reagoinut siihen, että 3.3.2003, yhden päivän aikana yhteensä 59 maassa esitettiin 1029 esitystä/luentaa Lysistratasta Irakin sotaa vastustavana tempauksena. (Lysistrata on Arsitofaneen näytelmä antiikin kreikan ajoilta, jossa naiset menevät seksilakkoon lopettaakseen sodan). 4.3. mulle soitti soitti iltalehden toimittaja ja kysyi, että mikäs ihme tää Lysistrata homma oikeen on. Kerroin siitä laveasti ja totesin, että toimittaja on kyllä nyt hieman myöhässä, kaikki tapahtui jo, ja ainoastaan eilen. Se siihen, että ahaa, täytyykin keksiä joku uusi näkökulma, ja kysyi multa samalla hengenvedolla, että olenko itse mennyt seksilakkoon. Nauroin vaan jotain tyyliin, että ei ole ketään kenelle lakkoilisi. Seuraavan aamun lööppi ei naurattanut silleen hersyvästi, vaan ennemminkin pitäsikö itkeä vai nauraa -tyyliin. Se toimittaja oli soittanut läpi tusinan verran suomalaisia naisjulkkiksia ja kysynyt niiltä kaikilta, että menisivätkö ne seksilakkoon sodan lopettamiseksi. Sheesh, se siitä maailmanlaajuisesta ainutlaatuisesta kultuuritapahtumasta.
Onhan mulla hesarille hetki aikaa. Olenko ainoa jolle ensimmäisenä vaihtoehtona tulee mieleen, että siellä joku toimittaja nyt haluaa haastatella tai kysellä asiantuntijavinkkiä? Sitten käy ilmi, että siellä on vaan puhelinmyyjä uuden upean tilaustarjouksen kanssa. Enhän minä oikeesti (vielä) mikään sellainen establisoitunut asiantuntija tai taiteilija ole joka jatkuvasti antaa medialle haastatteluja. Ego taitaa kyllä olla sitä luokkaa. Siinähän sitten kuunteleen luurin päässä, että mihin väliin sitä hyvinharjoiteltua myyntipuhetta voi tunkea kohteliaan EInsä.
Lysistrata-projektin aikaan kyllä riitti jonkun verran kiinnostusta meidän virtuaaliteatteriporukan pienelle tukitempaukselle verkossa, annoin jo viikkoa etukäteen puhelinhaastattelut jonnekkin Islantiin ja Losiinkin. Suomessa ei kukaan reagoinut siihen, että 3.3.2003, yhden päivän aikana yhteensä 59 maassa esitettiin 1029 esitystä/luentaa Lysistratasta Irakin sotaa vastustavana tempauksena. (Lysistrata on Arsitofaneen näytelmä antiikin kreikan ajoilta, jossa naiset menevät seksilakkoon lopettaakseen sodan). 4.3. mulle soitti soitti iltalehden toimittaja ja kysyi, että mikäs ihme tää Lysistrata homma oikeen on. Kerroin siitä laveasti ja totesin, että toimittaja on kyllä nyt hieman myöhässä, kaikki tapahtui jo, ja ainoastaan eilen. Se siihen, että ahaa, täytyykin keksiä joku uusi näkökulma, ja kysyi multa samalla hengenvedolla, että olenko itse mennyt seksilakkoon. Nauroin vaan jotain tyyliin, että ei ole ketään kenelle lakkoilisi. Seuraavan aamun lööppi ei naurattanut silleen hersyvästi, vaan ennemminkin pitäsikö itkeä vai nauraa -tyyliin. Se toimittaja oli soittanut läpi tusinan verran suomalaisia naisjulkkiksia ja kysynyt niiltä kaikilta, että menisivätkö ne seksilakkoon sodan lopettamiseksi. Sheesh, se siitä maailmanlaajuisesta ainutlaatuisesta kultuuritapahtumasta.
Lopullinen totuus
Skitson kommenttipalstalla kalkuloidaan naisen ytimeen pääsemisen ihanuudesta ja mahdottomuudesta. Tulipa mieleen sitaatti Oscar Wilden näytelmästä An Ideal Husband:
Kuka niitä naisia muka ymmärtää? Ei kukaan, ei edes naiset itse.
Mrs Cheverley: Ah! the strength of women comes from the fact that psychology cannot explain us. Men can be analyzed, women . . . merely adored.
Kuka niitä naisia muka ymmärtää? Ei kukaan, ei edes naiset itse.
Kaikenlaisia hulluja sitä
HÄHÄ, joku tyyppi oli vaatinut rahojansa takaisin kun puhelinpalvelusta tilattu ennustus ei pitänytkään paikkaansa (HS). Seuraavaksi se on takuulla jossain hannukarpossa itkemässä kokemaansa vääryyttä. Oikeastaan ymmärrän ihan hyvin, että joku oikein heikkona hetkenään hakee vastauksia tai lohtua jopa astrologiasta tai mistä lie tarotkorteista, mutta että vielä kuvittelee niiden olevan totta!?!?
Tällä hetkellä k.o. tyyppi varmaan istuu komerossaan piikittämässä entisen heilansa näköistä voodoo-nukkea ja pirskottelee kanan verta ympäriinsä. Täyden kuun aikaan se juoksee alasti metsään ja tanssii ison männyn ympärillä.
Saturday, October 02, 2004
äikkää
Pari kesää sitten tanssimme koko yön ja aamupäivällä yksi juhlijoista nukahti nurmikolle. Se se vasta on kova unissaan puhuja. Lyötiin sille kännykkä kouraan ja sanottiin, että sulle on puhelu. Se pisti luurin korvalle (väärin päin) ja alkoi unissaan höpöttää siihen suomeksi kuvittellen puhuvansa eräälle englanninkieliselle ystävälle josta olimme eronneet yön tunteina. Vähäx me naurettiin. tshihi, kiusa se on pienikin kiusa ja muita fraaseja…
Äskettäin puolestaan yökylässä ollut ystävä kertoi, että puhuin unissani englanniksi. Olen kuvitellut, että alitajunnan kieli jotenkin kytkeytyisi äidinkieleen mutta ei kai se sitten niin mene. Nykyään käytän niin paljon englantia, että aika usein huomaan ajattelevanikin englanniksi. Jos äidinkieli on se kieli jolla ajattelee, niin onko minulla nyt kaksi äidinkieltä?
Äskettäin puolestaan yökylässä ollut ystävä kertoi, että puhuin unissani englanniksi. Olen kuvitellut, että alitajunnan kieli jotenkin kytkeytyisi äidinkieleen mutta ei kai se sitten niin mene. Nykyään käytän niin paljon englantia, että aika usein huomaan ajattelevanikin englanniksi. Jos äidinkieli on se kieli jolla ajattelee, niin onko minulla nyt kaksi äidinkieltä?
Käheetä
Onhan kaikenlainen teksti ihanaa, mutta minusta vaan alkoi tuntua siltä, että nyt mytypo kaipaisi nyt ainakin yhden kuvan kaikkien kirjainten sekaan. Yllä siis valokuva "Iloinen tyttö ravintolassa" sen nappasi aikoinaan Anu, maillina toimi "iloinen tyttö" jonka luvalla tämä nyt julkaistaan. Anulta en kysynt mittää.
Lauantaishoippaillessa tarttui mukaan Marianne Faithfullin uutukainen Before the Poison. Rakastan Faithfullin katuojissa käheytynyttä ääntä yli kaiken. Tällä levyllä se yhdistyy PJ Harveyn ja Nick Caven itsensänäköisiin, synkänpuoleisiin rock sävellyksiin. Hieno joskaan ei mitenkään piristävä levy.
Friday, October 01, 2004
Akwabe! Street Academysta
Aurinko on paistanut pilviverhon lapi koko viikon. Poltin kuitenkin kasivarteni, ja paassakin huippaa. Ja nalka & jano. Mun vatsa on pysynyt kunnossa yhta yota lukuun ottamatta, vaikka olen syonyt melko vapautuneesti kaikkea mita Mikakin. Ja se ei ole paljon arkaillut - taannoinen sairaalaan johtanut ruokamyrkytys saattoi olla yhteydessa siihen slummialueelta ostettuun watchi-annokseen...
Kaksi ensimmaista tyopaivaa koululla on ohi. Street Academy sijaitsee Art Centerissa, joka on kylamainen kaupunginosa lahella rantaa. Siella on kortteleittain pikku taloja, kuppiloita, savisia katuja, vuohia, kojuja, kaupustelijoita, taiteilijoita ja kasityolaisia, ja sitten tama koulu. Kun saavumme koulun laheisyyteen, lauma pikkulapsia ilmaantuu paikalle, he kaikki haluavat katella Mikaa: Mister Mika, Mister Mika. Mina saan tietysti aikaa myoten oman osani. Valkoihoiset ovat heista hauskoja, kun hellymme niin heidan maailman aurinkoisimmille hymyilleen. Koulun portilla oppilaat ymparoivat meidat, tervehtivat, kaikki haluavat katella, kaikki jotka eivat viela tieda, kysyvat nimeani.
Koululla on pari paikallista opettajaa, rehtori, sihteereita ja me, vaihtuvat vapaaehtoiset. Kun eilen saavuimme tupaan (sanavalinta tarkoituksellinen, koulussa on pikkuruinen henkilokunnan huone ja yksi tupamainen luokkahuone), siella oli alkamassa seminaari on streetism, katulapsista. Seminaaria pitivat jotkut tutkimus-kartoitusta tekevat norjalaiset, ja lapset oli siksi paivaksi ajettu ulos - ei opetusta. Me ehdotimme, tai Mika pikemminkin, kun mina olin ensimmaista paivaa enka oikein hahmottanut mika on mahdollista, etta voisimme vaikka piirtaa lasten kanssa ulkona. Kohta kynat ja paperit revittiin meidan kasista, lapset asettuivat kuka mihinkin konoon penkeille ja aidoille ja rupesivat piirtamaan ja varittamaan vimmatusti. Mitaan alustusta tai tehtavanantoa ei voinut kuvitellakaan siihen tilanteeseen. Lapset olivat koko ajan ihania ja innokkaita mutta hirmu villeja ja lyhytpinnaisia. Street Academyssa ei ole taysin orpoja tai kadulla elavia lapsia, vaan sellaisia lapsia joiden vanhemmilla ei ole varaa laittaa heita tavalliseen kouluun, ja jotka ehka myisivat jotain kadulla koko lapsuutensa ajan. Kun piirroksiin piti lopulta laittaa nimi, huomasin etta monelle vahan vanhemmallekin oppilaalle tuotti vaikeuksia kirjoittaa oma nimi oikein. Huomasin, etta poikien joukossa oli sellaisia, jotka valittomasti omaksuivat suojelevan asenteen naispuoliseen opettajaan. He toruivat kavereitaan kun nama puhuivat uskaliaita, estivat naita halaamasta liian kovakouraisesti, roikkumasta, tyontamasta kasia taskuihin. Se oli vahan liikuttavaa. Sellaista huolekkuutta voi elama joskus opettaa. Toiset lapset olivat aivan pidakkeettomia pikku riivioita.
No, tanaan tulimme toihin, mutta meille ei ollut toita. Tosi vahan oppilaita oli ilmaantunut paikalle, koska aamulla satoi ja tiet olivat savivellia. Yksi sihteereista opetti luokkahuoneessa pienelle joukolle: ...Friday, Saturday, Sunday. After Sunday, comes Monday - yhteislausuntana. Istuimme koko paivan opettajainhuoneessa suunnittelemassa Sanitation-projektia (kerron siita joku toinen kerta) ja tekemassa webisivuja Moron 'No Food for Lazy Man' -rumpukaupalle.
Kaksi ensimmaista tyopaivaa koululla on ohi. Street Academy sijaitsee Art Centerissa, joka on kylamainen kaupunginosa lahella rantaa. Siella on kortteleittain pikku taloja, kuppiloita, savisia katuja, vuohia, kojuja, kaupustelijoita, taiteilijoita ja kasityolaisia, ja sitten tama koulu. Kun saavumme koulun laheisyyteen, lauma pikkulapsia ilmaantuu paikalle, he kaikki haluavat katella Mikaa: Mister Mika, Mister Mika. Mina saan tietysti aikaa myoten oman osani. Valkoihoiset ovat heista hauskoja, kun hellymme niin heidan maailman aurinkoisimmille hymyilleen. Koulun portilla oppilaat ymparoivat meidat, tervehtivat, kaikki haluavat katella, kaikki jotka eivat viela tieda, kysyvat nimeani.
Koululla on pari paikallista opettajaa, rehtori, sihteereita ja me, vaihtuvat vapaaehtoiset. Kun eilen saavuimme tupaan (sanavalinta tarkoituksellinen, koulussa on pikkuruinen henkilokunnan huone ja yksi tupamainen luokkahuone), siella oli alkamassa seminaari on streetism, katulapsista. Seminaaria pitivat jotkut tutkimus-kartoitusta tekevat norjalaiset, ja lapset oli siksi paivaksi ajettu ulos - ei opetusta. Me ehdotimme, tai Mika pikemminkin, kun mina olin ensimmaista paivaa enka oikein hahmottanut mika on mahdollista, etta voisimme vaikka piirtaa lasten kanssa ulkona. Kohta kynat ja paperit revittiin meidan kasista, lapset asettuivat kuka mihinkin konoon penkeille ja aidoille ja rupesivat piirtamaan ja varittamaan vimmatusti. Mitaan alustusta tai tehtavanantoa ei voinut kuvitellakaan siihen tilanteeseen. Lapset olivat koko ajan ihania ja innokkaita mutta hirmu villeja ja lyhytpinnaisia. Street Academyssa ei ole taysin orpoja tai kadulla elavia lapsia, vaan sellaisia lapsia joiden vanhemmilla ei ole varaa laittaa heita tavalliseen kouluun, ja jotka ehka myisivat jotain kadulla koko lapsuutensa ajan. Kun piirroksiin piti lopulta laittaa nimi, huomasin etta monelle vahan vanhemmallekin oppilaalle tuotti vaikeuksia kirjoittaa oma nimi oikein. Huomasin, etta poikien joukossa oli sellaisia, jotka valittomasti omaksuivat suojelevan asenteen naispuoliseen opettajaan. He toruivat kavereitaan kun nama puhuivat uskaliaita, estivat naita halaamasta liian kovakouraisesti, roikkumasta, tyontamasta kasia taskuihin. Se oli vahan liikuttavaa. Sellaista huolekkuutta voi elama joskus opettaa. Toiset lapset olivat aivan pidakkeettomia pikku riivioita.
No, tanaan tulimme toihin, mutta meille ei ollut toita. Tosi vahan oppilaita oli ilmaantunut paikalle, koska aamulla satoi ja tiet olivat savivellia. Yksi sihteereista opetti luokkahuoneessa pienelle joukolle: ...Friday, Saturday, Sunday. After Sunday, comes Monday - yhteislausuntana. Istuimme koko paivan opettajainhuoneessa suunnittelemassa Sanitation-projektia (kerron siita joku toinen kerta) ja tekemassa webisivuja Moron 'No Food for Lazy Man' -rumpukaupalle.
Laukkuhaukkana
Ooo, oma kulta, oma kone käytössä. Tahtoo sanoa, että olen selvittänyt vihdoin täällä ne kaikki kolme paikkaa, jossa opiskelijat ainakin saavat läppärinsä verkkoon. Voi olla että käy päinsä osastollakin, mutta sinne mä en nyt pääse, koska mulla ei vielä ole henkilökorttia. Päivän paras tähän mennessä tuli aamulla kun menin ensimmäiseen läppäripisteeseen ja totesin, ettei konetta saa virtapiuhan päähän koska jostain syystä pistokkeiden eteen oli pitänyt rakentaa sellainen kaide, johon väliin töpseli ei mahdu, varsinkaan adapterin kanssa. Olen varma, että ratkaisuun on jokin erinomaisen perusteltu syy.
LSE jaksaa pienesti ryssiä mun asioiden kanssa, mutta sen kääntöpuolena on melkein täydelliseltä vaikuttava työskentelyilmapiiri. Jokainen tietenkin huolehtikoon omastaan, mutta vaikuttaa siltä että, näin arvaan, koulu haluaa järjestää niin hyvät puitteet ja tuen, että opiskelijat eivät kerta kaikkiaan kehtaa laiskotella. Ja kun tekee töitä, työ tulee tehdyksi. Tästä ei tietenkään seuraa että mikä tahansa duuni menee keneltä tahansa, kunhan aikaa annetaan tarpeeksi. Kaiketi ihmiset on kumminkin hakeneet tänne taipumustensa mukaan.
Eilen oli osaston info phd-opiskelijoille. Meitä on jotain 15, eripuolilta. Mun ohjaaja täällä toivotti tervetulleeksi ja tehtiin treffit maanantaiksi. Tapaamme jatkossa vähintään kahden viikoin välein, tunnin kerrallaan. Lisäksi osaston oma phd-seminaari on tiistaisin ja torstaisin. Siis kaksi kertaa viikossa. Eikä seminaari tarkoita sitä, että ekan vuoden opiskelijat yksi kerrallaan änkyttävät kuvitelmiaan tulevasta, vaan syksyllä ohjelma koostuu osaston omista ja ulkopuolisista tutkijoista ja proffista, jotka esittelevät tutkimuksiaan ja niistä keskustellaan. Keväällä vasta ekan ja tokan vuoden opiskelijat esittelevät omansa, noin 6:n tunnin ohjauksen jäljiltä.
Yksin olemisesta varmaan on seurausta se, että olen kovin tietoinen kaikenlaisista kuulutuksista ja kylteistä, mikä on johtanut siihen, että vahdin laukkuja koko ajan. Siis omaa ja muiden. Näet, varsinkin metroasemalla kuulutetaan joskus useita kertoja minuutissa, miten kaikkien on pidettävä huoli tavaroistaan ja että yksinäisestä tavarasta on heti ilmoitettava. Niinpä vahdin haukkana, ettei missään vain ole terroristien pikku nyssäköitä kuleksimassa. Toisekseen, paikallisessa Stockkan butiikissa (tai Kaarina K:ssa tai whatever) kuulutetaan, miten "Poliisi ilmoittaa, että Oxford Streetillä on juuri nyt liikkeellä taskuvarkaita, varjelkaa omaisuuttanne". Samanlainen realtime-kuulutus tuli myös metroasemalla, kaukana Oxfordilta (ja rullaportaiden lopussa poliisit haastattelevat onnettomia uhreja). Vähemmästäkin alkaa hysteria kuplia.
Mutta eikö "laukkuhaukkana" olekin aika kaunis sana? Vähän kuin se "aja hiljaa sillalla" - maailman kauneimmalta kuulostava lause, kuulemma. Ihan kohta alkaa sataa.
LSE jaksaa pienesti ryssiä mun asioiden kanssa, mutta sen kääntöpuolena on melkein täydelliseltä vaikuttava työskentelyilmapiiri. Jokainen tietenkin huolehtikoon omastaan, mutta vaikuttaa siltä että, näin arvaan, koulu haluaa järjestää niin hyvät puitteet ja tuen, että opiskelijat eivät kerta kaikkiaan kehtaa laiskotella. Ja kun tekee töitä, työ tulee tehdyksi. Tästä ei tietenkään seuraa että mikä tahansa duuni menee keneltä tahansa, kunhan aikaa annetaan tarpeeksi. Kaiketi ihmiset on kumminkin hakeneet tänne taipumustensa mukaan.
Eilen oli osaston info phd-opiskelijoille. Meitä on jotain 15, eripuolilta. Mun ohjaaja täällä toivotti tervetulleeksi ja tehtiin treffit maanantaiksi. Tapaamme jatkossa vähintään kahden viikoin välein, tunnin kerrallaan. Lisäksi osaston oma phd-seminaari on tiistaisin ja torstaisin. Siis kaksi kertaa viikossa. Eikä seminaari tarkoita sitä, että ekan vuoden opiskelijat yksi kerrallaan änkyttävät kuvitelmiaan tulevasta, vaan syksyllä ohjelma koostuu osaston omista ja ulkopuolisista tutkijoista ja proffista, jotka esittelevät tutkimuksiaan ja niistä keskustellaan. Keväällä vasta ekan ja tokan vuoden opiskelijat esittelevät omansa, noin 6:n tunnin ohjauksen jäljiltä.
Yksin olemisesta varmaan on seurausta se, että olen kovin tietoinen kaikenlaisista kuulutuksista ja kylteistä, mikä on johtanut siihen, että vahdin laukkuja koko ajan. Siis omaa ja muiden. Näet, varsinkin metroasemalla kuulutetaan joskus useita kertoja minuutissa, miten kaikkien on pidettävä huoli tavaroistaan ja että yksinäisestä tavarasta on heti ilmoitettava. Niinpä vahdin haukkana, ettei missään vain ole terroristien pikku nyssäköitä kuleksimassa. Toisekseen, paikallisessa Stockkan butiikissa (tai Kaarina K:ssa tai whatever) kuulutetaan, miten "Poliisi ilmoittaa, että Oxford Streetillä on juuri nyt liikkeellä taskuvarkaita, varjelkaa omaisuuttanne". Samanlainen realtime-kuulutus tuli myös metroasemalla, kaukana Oxfordilta (ja rullaportaiden lopussa poliisit haastattelevat onnettomia uhreja). Vähemmästäkin alkaa hysteria kuplia.
Mutta eikö "laukkuhaukkana" olekin aika kaunis sana? Vähän kuin se "aja hiljaa sillalla" - maailman kauneimmalta kuulostava lause, kuulemma. Ihan kohta alkaa sataa.
Subscribe to:
Posts (Atom)
