työpaikkahygieniaa

Duunipaikan siivousfirma on vaihtunut. Nykyään joku ylivetelä aneemisapaattinen paskakasa käy kerran päivässä kiertämässä avokonttorin läpi katse tiukasti lattiassa, kädessään iljettävä rätti jolla se satunnaisesti hipaisee jotain. Sille tyypille tekee mieli kirkua: ÄLÄ YRITÄKKÄÄN KOSKEA SILLÄ HELVETIN RIEVULLA MUN PÖYTÄÄ!!! Roskiksia se äijä ei viitsi tyhjentää tai lakaista lattiaa. Kiva siivooja kun sen jäljiltä tulee ahdistavan saastainen olo. Minulla on päässä mielikuva jossa annan sille sähköiskun jollain pitkällä seipäällä – sellaisella sarjakuvapahiksen valtikalla josta sinkoilee sinisiä salamia. Ehkä se siitä saisi vähän lisää puhtia.

Edellisen siivoojan kanssa toisinaan vaihdettiin muutamia sanojakin ja aina hymyt kun käytävällä kohdattiin. Kerrankin aamuvarhaisella se kolisteli työhuoneeseen jossa röhnötin sohvalla ja vetelin sikeitä läpi yön jatkuneen uurastuksen jälkeen. Kumpikin säihkähti totaalisen pahanpäiväisesti. Sen episodin jälkeen se hymyili aina entistä leveämmin.

Coctail hour

Tuttavieni asiantuntevalla opastuksella olen tutustunut Martinien kiehtovaan maailmaan ja oppinut nauttimaan niiden hienostuneista makuyhdistelmistä. Reseptejä riittää mutta suosikkini on kuitenkin klassinen Vodkamartini (kolmella oliivilla).

Vuosi sitten kävimme drinkeillä eräässä pohjois-amerikkalaisessa hotellissa joka oli nimeltään jotakin hyvin mahtipontista tyyliin Rimrock. Kaikki muukin siellä oli megalomaanisen pröystäilevää: aulabaarin loimuavat takkatulet, upottavat nahkanojatuolit, jättimäiset kristallikruunut ja pehmeät kokolattiamatot, ja Martinin-menu jossa oli tarjolla varmaan 100 erilaista Martinia, nekin toinen toistaan pröystäilevämpiä nimiä ja hintaa myöten.


Erittäin kalliista vodkasta tehty Martini on kuulemma kuin olisi "törkeän seksikkäässä suhteessa hyvin jännittyneen ja kauniin henkilön kanssa". Niin se toisinaan menee. Pieni haaste voi muuttaa jonkin ihanan asian täydelliseksi.

Tenorilla mahtava loppukiri

Osuin kanavalle kun olympialaisten päättäjäiset oli menossa. Siellä oli aika hienoa soitantaa käynnissä ja loistavia laulajia. Pidän kreikkalaisesta musiikista. Mitä sitten tekee suomalaiset selostajat tämän elämyksen äärellä? No ne selosti sitä laulua ja tanssin henkilöhahmoja! Voi perkele, tai sikäläisittäin parta ston kolo, malaka! Puuttui, että olisivat spekuloineet kumpi dueton laulajista on vahvemmilla tai ehtii ensin kappaleen loppuun. Siis arvon selostajat: kisat loppui jo. Nyt voisitte jo relata ja vaikka ottaa lasillisen kreikkalaista punkkua ison urakan päätteksi. Kiitos.

myöh. Heinäkuussa kun olympiatulta hölkättiin ympäri Helsinkiä, se sammui juuri Taideteollisen kokekeakoulun edessä. aika hauskaa. bwheheh. En muista yhdenkään kollegani sanallakaan maininneen näitäkään urheilukisoja.

Haik

Sunnuntaita kelpaisi viettää rakkaan miehen kanssa. Joka päivä tuo Mikan lähemmäs, tai vie minua lähemmäs häntä, mutta... kun on niin ikävä just nyt.

Tekstiviestit kertovat, että lämpötilat ovat nousussa Ghanassa, saan siis varautua unettomiin öihin siellä (hee, ja vaikeuksiin tuottaa yksiselitteisiä lauseita täällä). Ku mä en nuku hyvin jos on kuuma. Tarkoitan!

***

Kallion blogimiitti oli koko viikon kiikarissa, mutta perjantaina päivällä soitti hurjia viime aikoina kokenut ja osittain kodittomaksi joutunut ystäväni että sopisikos nyt tulla yökylään. Siitä oli aiemmin viikolla ollut puhe. En tietenkään kieltäytynyt, vaikka hitusen harmitti että asiat menivät päällekkäin. Ystävä oli hyvää mutta raskasta seuraa. Hengailimme vain, oli mukavaa, eikä hän vaatinut mitään erityistä, mutta olin lopen uupunut hänen lähdettyään seuraavana iltana. Mutta ei se ihme ole, vaihdetaanhan sitä muutakin kuin sanoja tavatessa.

Kokoontumisajoista

Olen hieman murheissani että eilen ei terveys riittänyt kallion köörin kelkkaan, vaikkakin niiltä tuntuu kaikilta mystisesti menneen terveys myöskin. Ehkä olisinkin vaan ollut kuntoni kanssa etuajassa eli trendi-setteri. Toisaalta epäilen että kaikki ovat vain sopineet yhteisestä juophottelurieha-tarinasta. Oikeesti siellä on vedetty teetä, arvuuteltu iltalehden kymmentä kysymystä ja pelattu Tammea.

Ei varmaan kukaan Hesan polkkaajista asu Lassilassa? Voitaisiin pitää paikallinen syyskihaus Kuparikulman karaokepaarissa laulalamalla vuorotellen helpohkoja Wuthering Heightsia ja Bohemian Rhapsodyä. Mamma mia! Figaro!

Lääkärisetä

Kukaan ei takuulla enää kestä mun vatvomista omasta taudistani mutta vatvon kuitenkin, eihän tässä muutakaan ole tapahtunut moneen päivään. Huippuunsa modernisoidulla työterveysasemalla oli ihana muinaisjäänne: eläkeikää lähentelevä ukkeli kaljunylikampauksineen ja autoritäärisen jäykällä ja vakavalla käytöksellä varustettuna niin kuin lääkärin kuuluukin.

Käsipäivää + tutkimukset + diagnoosi + selostus tarvittavista lääkkeistä ja sairiksesta: n. 45 sekuntia

Reseptin ja sairaslomalapun kirjoittaminen käsin ja kuittaus tietokantaan kaksisormijärjestelmällä: about 25 minuuttia.

Oli tarve kysyä vielä jotain mutta en uskaltanut hiiskahtakaan kun se niin keskittyneesti pisteli tikkukirjaimilla mun nimeä reseptiin. Miesparka olisi takuulla mennyt sekaisin pienimmästäkin äänestä. Ai juu, tuli myös käsky juoda kuumaa mustaviinimarjamehua. Olisinkin totellut mutta unohdin ostaa sitä kun kävin kaupassa. Menisin muuten sen lekurin vastaanotolle uudestaankin, se oli kuitenkin jotenkin niin oikean lääkärin oloinen :)

Mikrokosmokia

Sarvet kasvavat lukiessa: "Haavat, jotka tuo lieju parantaa niin kuin sylki parantaa naarmut, ovat nekin ahdistusta joka painuu ihmisruumiiseen joka ikinen päivä ja hetki kuin nuolet; okaita joita käskyt, kiellot, kehotukset, pyynnöt, vetoomukset, painostukset ja aloitteet jättävät lihaan ja sieluun myrkyllään, joka tärvelee elämältä maun ja lisää kuolemanpelkoa." Siis - haavat ovat ahdistusta joka painuu ihmisruumiiseen kuin nuolet; okaita joita käskyt jättävät sieluun myrkyllään?

"Mikrokosmoksia" on kirjoittanut italialainen esseisti Claudio Magris ja se on saanut tuon ja tämän kirjallisuuspalkinnon. Hm... kukas onkaan kääntäjä? Joo-o, joo-o. Kjäh kjäh.

"San Pietro d'Orio tervehtii tulijaa helteisenä ja karuna; tämä kuivattujen mustekalojen luiden valtakunta voisi ainakin tällaisena keskipäivän hetkenä..."
Aina oppii anatomiasta.

Hitto, nyt on mennyt jo monta sivua etten ole löytänyt yhtäkään selkeää virhettä. No, jokunen sana on puuttunut välistä, mutta ne on saattanut arvata ja täydentää helposti. Joitakin omituisia sanavalintoja. Kohta mun kiinnostus herpaantuu.

Tuska, särky ja kipu, tuo mahtava triniteetti

Vaivaapaa sitten kuume, kurkkukipu tai päänsärky, Suomen apteekeissa on tarjolla kaikenmoista sitä lievittävää piltsua ja purnukkaa. LIEVITTÄVÄÄ. Miksei samalla vaivalla olisi voitu tehdä kivun POISTAVA särkylääke? Mitä väärää siinä olisi?

Nykyisenkin kurkkukipuni kohdalla lievittävä tarkoittaa sitä hienoista aste-eroa, että en huojuta itseäni edestakaisin kuin transsiluuppiin joutunut shamaani ja rukoile kuolemaani saapuvaksi, vaan pelkästään hytisen ja vingun mahdollisimman pienenä myttynä pimeimmässä nurkassani. Se, että voisin esimerkiksi syödä jotakin ilman, että tulee nielemisestä iso itku on aivan utopistista näillä vitun panacodeilla, joita vielä myydään niin vähän kerrallaan (ja kalliilla), että kokoajan saa ravata apteekissa. Kunnon lääkkeitä kauppoihin perkele! Lupaan että en ota yliannosta buranalla tai millään muullakaan.

Torvestamassa

Päivä alkoi sillä, että sain äkillisen oivalluksen ja lähdin kiitäen sovittuun tapaamiseen. Perillä tajusin, että olen paikalla tuntia liian aikaisin. Odottelin. Oven lopulta avauduttua kävi ilmi, että olimmekin sopineet tapaamisen keskiviikoksi, ja että keskiviikko ei ole vielä. Nousin nolostuneena fillarin selkään, enkä mä ihan totta nähnyt sitä punaista valoa mutta kuulin kyllä sen tosi vihaisen sedän tööttäyksen kun hänen autonsa vilahti taitseni 2,5 cm:n päästä.

Vaihdoin fillarin mummoni Fiatiin. Puoliltapäivin ajelimme kaverin kanssa ulos Helsingistä ja maastouduimme sienikorien kanssa hakkuuaukean reunaan. Reilun tunnin kuluttua olimme täydellisesti eksyksissä. Sipoon korvessa on onneksi vaikea joutua tosi vaaraan, kun railot ovat niin matalia ja jääkarhunpennut leikkimielisiä. Pikku metsäpiipahdus venyi kuitenkin viisituntiseksi. Olisimme tietysti löytäneet tien, talon tai pellonreunan jos olisimme vain ottaneet minkä tahansa kurssin ja kävelleet kymmenen minuuttia päättävästi yhteen suuntaan, minkä päätimme tehdäkin noin kolmetoista kertaa, mutta jotenkin aina löysimme toisemme juoksentelemasta ees taas aina uusien mustatorvisieniesiintymien ja iha-aa-nien sammalmättäiden ja vähän-tutuilta-näyttävien-metsänreunojen perässä. Silmukoiva taivallus päättyi hörhön tuurilla juuri oikealle metsätielle, muutaman metrin päähän pikkuautosta.

Nyt olen taas Kurvin turvissa. Höyryinen sienisirkus käynnissä.
Näitä punaisia ei varmaan tarvitse ryöpätä.

Imperiumin iskuun ei tarvitse vastata

Jeekuna! Andrei Rublev ja Stalker Orionissa.

“Sade, tuli, vesi, lumi, kaste ja tuiskut ovat kaikki sen materiaalisen ympäristön osia, missä elämme: elämän totuutta, jos niin halutaan sanoa. Siksi on outoa kuulla, että kun ihmiset näkevät elokuvassa rakkaudella kuvatun luonnon, niin he eivät voi vain yksinkertaisesti nauttia siitä, vaan he etsivät siihen kätkettyä salaista merkitystä. Sade voidaan nähdä tietysti vain huonona säänä, mutta minä käytän sitä luodakseni määrätyn esteettisen miljöön, johon elokuvan toiminta voidaan upottaa. Tämä ei kuitenkaan millään lailla tarkoita sitä, että luonnon pitäisi elokuvissani symbolisoida jotakin, Herra varjelkoon! Kaupallisessa elokuvassa esimerkiksi säätä ei yleensä ole olemassakaan [...] eikä ketään häiritse suurin piirtein rakennetun toimintaympäristön keinotekoisuus eikä leväperäisyys yksityiskohtien ja ilmapiriin suhteen. Mutta sitten kun valkokangas tarjoaa katsojalle todellista maailmaa, antaa mahdollisuuden nähdä se kokonaisena ja avarana [...] niin katsoja onkin jo siinä määrin kadottanut kykynsä eläytyä tunneperäiseen, välittömään esteetiseen kokemukseen, että häntä alkaa heti askarruttaa, ja hänen on kysyttävä: “Miksi näin? Mitä tämä tarkoittaa?” “
Andrei Tarkovski (1989) Vangittu aika.

täällä sitä vielä nitkutellaan kuitenkin

Konferenssi-rakastaja painui vihdoin kotimaahansa joten voin taas keskittyä muuhunkin kuin nussimiseen. Tosin kimppuuni iski se kirottu kurkkuvirus joka riehuu villinä ympäri Helsinkiä, jossei jo ympäri koko maata. En voi keskittyä mihinkään, makaan sängyssä tehottomien kipulääkkeiden aiheuttamassa uneliaassa huurussa. Koskee, ei voi niellä.

Jo kimmeltää

30-vuotissyntymäpäivät lähestyvät. Järjestän juhlat yhdessä ystävän kanssa jolla on sama merkkipaalu viikon sisällä mun päivästä. Tänään varasimme aivan mainion tilan erään kaupunginosan "kylätalolta". Sinne mahtuvat kaikki kaverit ja kaverinkaverit ja vihamiehetkin! Sinne mahtuu Puolikuolleiden Runoilijoiden Seuran esitys ja S:n värisevät tangot, salsasessio tähtisadetikkushow karaoke kuurupiilo, ihan mitä tahdotaan. Sääli ettei mun Mika ole täällä, se saisi vetää sen huikean breakdance-shownsa. Sen pointti on kai into yhdistettynä pipoon, Mika ei tietääkseni osaa breikata.

Eikä ole kallis paikka! Jopa Kipsari armas laskuttaa nykyään yksityispileistä 65€/TUNTI, tää tila liikeni 120 eurolla koko päiväksi. (Vinkkinä sille ken etsii mukavaa juhlapaikkaa, multa voi kysyä koordinaatteja.)

Tilaa vuokraavan yhdistyksen sihteeri oli valtaisan rehevä viisikymppinen nainen, joka rupesi laveasti muistelemaan omia hulvattomia kolkytvuotispäiviään. - Silloin kannattaa juhlia täysillä! huudahti hän värisevällä altollaan. Meidän juhlatunnelma nousi jo välikattoon. Suoraan tilan yläpuolella ei ole asuntoja, joten se saa nousta vieläkin korkeammalle eikä kukaan häiriinny.

LSE > Accommodation > Residences

Tulin tänään duuniin, koska tajusin (ja luultavasti ihan liian myöhään), että Lontoossa pitää asuakin jossain. Yritän päästä johonkin koulun tarjoamaan yhteismajoitus-taloon, mutta luultavasti kaikki paikat ovat menneet jo. Hakemukseen saa laittaa muutaman vaihtoehdon ja kävin ostamassa kartan, kun sen avulla on toivottavasti helpompi valita, mihin taloihin jättää hakemuksen. Yksi kriteeri on, että kouluun olisi päästävä kävellen (että tulee sitten käveltyä edes sen verran) ja toinen, ettei ruoka kuulu vuokraan. Tylysti kuvittelen täyshoidon houkuttelevan niitä, joille ns. itsenäinen asuminen on vasta harjoitteluvaiheessa. Suurkeittiöt nyt muutenkaan mitään herkkuja tarjoile. Huomenna on käytävä passikuvassa ja sen kunniaksi leikkasin hiukset eilen. Kuva lähtee maanantaina edeltä henkilökorttia tms. varten.
LSE tuntuu olevan koulu, joka toimii realistisesti: siellä uskotaan, että joka vuosi kouluun tulee iso määrä pihalla olevia koti- ja ulkomaisia noviiseja, joiden avuttomuuden koulu ottaa huomioon. Asumista ja byrokratiaa varten koulun sivuilla on valmiit rakenteet, joita myös päivitetään kiitettävään tahtiin. Ei meillä vaan. Taikkiin kun hakee, kutsumus alalle mitataan lähinnä sillä, jaksaako ja osaako etsiä ja arvata oikeat ajat, paikat ja tehtävät oppaissa ja koulun sivuilla olevien ristiriitaisten väitteiden joukosta. Koulun sisällä ilmoitustauluilla roikkuu vuosia vanhoja kurssi- ja muita ilmoituksia. Opetusneuvoston kokouksessa ehdotin, että rutiininomaisesti kaikkiin papereihin merkittäisiin päivämäärä vuosilukuineen. Ehdotus otettiin innostuneena vastaan.
Ja tänään on sikäli juhlallinen päivä, että annoin itselleni luvan kirjoittaa kahdella kädellä. Jos käsi on illalla kipeä, tietää, että täyslepoa pitää jatkaa. Kymmensormijärjestelmä on pop.

Ympäri auringon

Perjantai lähestyy puoltapäivää. Mun uudessa puhelimessa oli valmiina näytönsäästäjä, sellainen vähän tylsännäköinen kukkanen. Meinasin vaihtaa sen, mutta sitten huomasin: se muuttuu! Kukka on aamulla nupussa, aukeaa asteittain keskipäiväksi ja alkaa taas kuroa terälehtiään kiinni. Yön se on tiukalla sykeröllä. Mä varmaan opin sen liikkeet niin hyvin, ettei mun tarvitse katsoa kelloa kovinkaan usein. "Sä palaat sykliseen aikakäsitykseen", kommentoi ystäväni.

Nyt on jo yli kahdentoista. Äh, minuutit hämäävät, "keskipäivä" on jakso eikä mikään kellonlyömä. Tällaisina päivinä, kun ei tarkalleen tiedä, mitä pitäisi tehdä, työt ovat epäselvässä vaiheessa ja kaikenlaisia pikkuasioita pitäisi hoitaa, aika tuntuu toisenlaiselta kuin niinä päivinä, joina syventyy työhön. Jälkimmäisinä aika kantaa, edellisinä se tuntuu vain hämäävän.

Kun puhuu ajasta tarpeeksi pitkään, huomaakin puhuvansa jo jostain muusta. Toiminnasta. Siitä henkisestä tilasta jossa työtä tehdään, kiireen tai kiireettömyyden tunnusta (mitä nekin oikeastaan ovat, suhteessa aikaan?), kuolemisesta, elossa olemisesta.

Tyhjentävä katsaus

Maalasin tenniskenttiä. Unohdin laittaa työtakin päälle. Sandron Kulma tarjosi suklaamunkin Conan O'Brianilla. Sain huolestuttavia ideoita. Jätin menemästä joogaan ja Kiasman avajaisiin. Tajusin, miten hieno sana on "sepitteellinen". Suunnittelin marjaretkeä ensi tiistaille. Mikalta tuli sähköposti! Luulin, että Helsinkiä pommitetaan, mutta se oli ilotulitusskaba.

Taivaan merkit

Äsken Hakaniemessä ajoi mies huppelissa fillarilla ja lensi satulasta turvalleen katuun. Ihmisiä kerääntyi ympärille, hajonneet silmälasit ja muut kamppeet keräiltiin ohikulkijoiden voimin tien sivuun. Sitten jengi hajaantui. Mies oli kaivanut mukanaan kulkevasta ämpäristä siivoukseen käytetyn pyyhkeen, jota se piti otsallaan. Kun se laski sen hetkeksi, näin että otsassa oli syvät, ammottavat haavat. Joku vielä toi sille puhtaan nenäliinan, mutta eihän se pitkään pitäisi, kun verta tuli aika tavalla. Otin luurin esiin kutsuakseni apua, mutta mies rupesi hoki, etten saa soittaa, hän kyllä selviää. Epäröin, pistin puhelimen pois. Sekö nyt harmittaa.

Tuli sadekuuro. Menin katoksen alle odottelemaan sen laantumista ja seurasin miehen toimia. Hän vieläkin keräili ja asetteli kamojaan, yhdellä kädellä, kun toisella piti pidellä milloin mitäkin rättiä otsalla. Ja satoi niin maan perkeleesti, oikein näytti taivaan merkit sille verta vuotavalle rutjakkeelle, EHEI, ei sinua ole unohdettu, ei sinne päinkään! Luulin että sade piiskaa miehen pyörineen litteäksi siihen jalkakäytävään, huuhtoo sen veret viemäriin. Oltais viimein saatu pyöräkaistan merkki Hämeentielle.

Eikö kiireinen voi sanoa tapaamisessa, että anteeksi kun myöhästyin, kadulla oli onnettomuus? (Ja tartteeko mainita, että se oli humalainen?) Miksen minä kutsunut sairaanhoitoa, minähän sen haavan laadun parhaiten näin? Ja mitä hienoa on siinä, että pärjää yksin, jos on juuri melkein halkaissut kallonsa? IHAN MAHOTTOMIA KYSYMYKSIÄ.

Ounastelua

Varasin lääkäriajan keltakuumerokotusta ja malarialääkereseptiä varten... Mun mies, sanotaan nyt sitten Mika, kun se kirjoittaa omalla nimellään blogiakin, on nyt Accrassa. Olen kerran käynyt Afrikassa, Keniassa turistimatkalla, mutta Ghana tuntuu nyt hirmu paljon kaukaisemmalta. Mulla on selitys-yrityskin. Afrikka on henkisesti niin erilainen kuin Suomi/Eurooppa/Länsimaat. Hieman toisin sanoin, mutta ei edelleenkään ytimekkäästi - psyykkinen etäisyys on suuri. Kenia tuli mulle tutuksi hotellien ja safarien kautta. Joku T-paitakauppias ja bussikuski taisivat olla ainoita paikallisia joiden kanssa juttelin ohikiitävän tuokion. Turismi on omalakinen mantereensa, läsnä kaikkialla. Mutta Mika on Accrassa työharjoittelussa, ei turistina. En vielä tiedä, miten mun oleminen siellä muotoutuu, mutta enköhän mäkin katulasten koulussa puuhaa löydä. Vaikkei mulla ole siellä virallista asemaa.

Kun juttelen tuttujen Suomessa asuvien afrikkalaisten kanssa, mulla on tunne, että iso osa jutuista, erityisesti huumorista (joka usein kantaa koko keskustelua) menee multa vähän ohi. Usein en tajua, mihin oletuksiin, tietoihin, ennakkoluuloihin, asenteisiin, ihmiskuvaan ja yksilökäsitykseen viitataan tai nojataan, joten ymmärrän vain sinnepäin tai väärin. Joskus nauran mukana vaikken ymmärtäisikään, se tuntuu kuuluvan asiaan, nauru sinänsä on keskustelua, hyväksymistä, yhteisyyden ja jatkuvuuden takaamista. Tai yhtä hyvin voin olla hakoteilläkin. Viisi viikkoa mun H-hetkeen, kai mä sitten opin lisää. Tai - alan juuri etäisesti aavistella jotain, kun mun sitten pitääkin lähteä takaisin Suomeen.

Sinne meni

http://triptoghana.blogspot.com

Tööt tööt viri viri

Keskittymiskyky miinuksella. Viikonloppuna oli taas yhden ystävän häät, tällä kertaa Keski-Suomessa. Luojan kiitos viimeiset tänä kesänä. Huomenna ennen kukonlaulua lähtee miehen kone kohti Accraa. Olen tänään hoitanut pari pikkuasiaa sen puolesta ja ajatellut työhuoneelle lähtemistä. Siihen päivän saavutukset jäänevät. No, ehkä voisin kirjoittaa yhden laskun. Juoda neljännen kupin kahvia. Kulkea keittiön ja olohuoneen väliä ja ihmetellä, miten mä täytän tän asunnon yksikseni monta viikkoa. Olen välillä ihan oikeasti löytänyt itseni ajattelemasta, että en kertakaikkiaan pärjää itsekseni. Vaikka olen ollut sinkkuna puolet aikuisiästäni ja asunut kenenkään toisen kanssa vasta kolme viikkoa.
Hm. En mä nyt aina niin loistavasti olekaan pärjännyt.
Pitää tyytyä pärjäilemään.

Tickets, Money, Passport

Jaahans, Näytän passikuvassani siltä kun kuuluisin Baader-Meinhofiin.

Merimieslakki, tiikeritangat ja päänsärkylääkkeet on pakattu, "LoveBoat" lähtee kohtapuoleen. ISEA joka tänä vuonna levittäytyy sekä maalle, että merelle on melkoisen megalomaaninen hanke, mutta odotan sitä kaikkea innoissani. Ohjelmassakin on paljon uteliaisuuttani herättävää mutta ehdottomasti kiinnostavinta on ihmiset. Laivallinen samoista asioista kiinnostuneita ihmeellisiä tyyppejä ympäri maailmaa, jokunen ennestäänkin tuttu johon on reissuillaan törmännyt. Ekstrabonuksena koko sirkus osuu samaan aikaan olympialaisten kanssa. Välttynenpä paremmin pakkokuulemasta puhetta ja uutisia siitäkin aiheesta.

Myötätuulta siis luvassa.

migrenski, moninski

Tiivistän naisen hormonitoiminnan kahteen sanaan: olisinpa mies. Perkel kun taas huimaa, koskee ja väsyttää, veri lentää ja vituttaa. Millä Darwin tän tuskan selittää? Miksei evoluutio ole hoitanut näitä inhemoiden hedelmöitysasioita jotenkin hieman siedettävämmällä tavalla? Ehkäpä tässä syy miksi naiset haluavat niin paljon lapsia – ne saa olla raskauden ajan ilman menkkoja.

Kärsimystäni ei helpota se, että vieläkin on rytmi aivan sekaisin loman jäljiltä, keikun valveilla kahteen kolmeen ja kampean itseni ylös kahdeksan maissa. Pari viikkoa viiden tunnin yöunilla alkaa tuntua kropassa ja päässä. Tässä vaiheessa olen jo tottumassa aamuiseen herätysaikaan, niin että heräilen viikonloppunakin aikaisin ja kierre sen kuin pahenee.

Mutta edes sentään valittaminen on kivaa. onneksi blokkaaminen on keksitty ettei tarvitse itsekseen vaan rutista ja mustaan nurkkaan tuijottaa.

Humut

Viisitoista vaille kuusi eilen iltapäivällä ei ollut mitään valmiina, osa matkalaukuista purkamatta, ja vieraat oli kutsuttu kuudesta alkaen. No, onneksi ensimmäiset saapuivat vasta puoli seiskan aikaan. Märkiä pyykkejä roikkui vielä parven portailla ja selkänojilla. Meinasin stressata. Sitten totesin itselleni, että vieraille on aivan sama onko kämppämme viimeisen päälle vai viittä vaille, ainakin verrattuna siihen, onko emäntä kireä & anteeksipyytelevä vai rento & iloinen siitä että kaikki ystävät ovat paikalla. No, kokkailimme ja leivoimme sitten porukalla, yksi vain pääsi pilkkomasta kun käsi oli paketissa. Olikin rattoisaa.

Ei ole ensi kerta kun käy näin: tulee reissusta kotiin ja ajattelee voivansa hetken levähtää, mutta koko rumba pyörähtää heti täysillä käyntiin. Puhelin soi, työt kolkuttavat ovella, sovitut tapaamiset repivät ylös sohvalta. Sielu viipyy vielä puolimatkassa ja kroppa huutaa lepoa.

Eikä ole ensi kerta kun tajuaa, että hyvien ihmisten seura ON lepoa.

Juhlan aihe oli meidän yhteinen koti, ja se että mies lähtee tiistaina koko syksyksi Afrikkaan. Ikävä tulee. On jo ikävä. Minä lähden vasta viiden viikon kuluttua ja viivyn kuukauden. Jännittää.

Bon Voyage

Eilen oli läksiäiset. Kaverini seuraksi ilmaantunut sympaattinen ukko jättää ensi viikolla Suomen, hauskan maton, oudon kirjallisuuden ja siirtyy oletettavasti vielä vähän värikkäämpiin maisemiin. Oli tosi mukava ilta. Niin oli naurua, juttuja, seuraa, tuttuja että paikoitellen unohdin työtapaturmassa loukkaantuneen tassuni. Mutta tänään copy-paste on pop.

Tuparit

Tulin juuri tupareista. Itseasiassa kämppä oli jo ennestään tuttu mutta sinne oli kaverini seuraksi ilmaantunut sympaattinen ukko ja muita koristeita: hauska matto, outoa kirjallisuutta, lisää värejä... Oli tosi mukava ilta. naurua, juttuja, seuraa, tuttuja. Hauskaa, että joku järkkää kotibiletystä juuri torstaina kaikista mahdollisista päivistä.

Monet konstit

Multa taitaa puuttua draiveri olla ns. vakavasti otettava tutkija. Eilen keksin, että näistä mun suosikki-äijistähän saa hyvän porukan. Kas näin:

GANDALF, velho. Tämä pesti menee itsestään selvästi psykologi C. G. Jungille. Freud on tietysti Saruman, hä hä.
ARAGORN, samoojien päämies…olen viime aikoina taas hengaillut L. S. Vygotskyn kanssa, joten samoojan virka menee Neuvostoliittoon. Siperia, ööö, kehittää?
GED, maameren velho. Maamerellähän taikuus perustuu sanankäyttöön, joten kommunikaatiosta paljon kirjoittanut systeemi-teoreetikko Niklas Luhmann on hyvä Ged.
GULLY FOYLE, jaunttaava anarkisti. Huh huh. Tähän kävisi joku yhden asian ihminen…Foyle kumminkin jaunttaa paikasta ja ajasta toiseen, joten toimija-verkosto-teoreetikko Bruno Latour sopii aika hienosti Gullyn paikalle.
SHEVEK, aikafyysikko. Täyspäinen, tasapainoinen, vapaa ihminen. Jaa-a…tätä pitää vielä miettiä ja odotella. Neljän hobitin paikat sen sijaan voisi mennä niille teoreetikoille ja sosiologeille, joita proffa neuvoo lukemaan: kotiutumis-kirjoittaja Roger Silverstone, symbolisen interaktionismin Herbert Blumer, materiaalisen kulttuurin tutkimuksen Daniel Miller ja, vaikka, arki-estetiikan Ossi Naukkarinen.

Toisin sanoen: väitöstutkimuksen ensimmäinen haastattelukierros ohi. Syksyn olen Lontoossa, mutta sen rinnalla alkaa se varsinainen kirjoittaminen ja ajatusten kehittely. Kyse on oman työskentelyn perussävyn tietoisesta virittämisestä. Sanotaan vaikka että on ollut pää riittävän paljon patterin välissä niin että en pysty olemaan tekemisissä valkopartaisten, jäykkäniskaisten miesten kanssa, sellaisten, jotka edellyttävät alamaista luentaa. Sen sijaan mä innostun yhteistyön mahdollisuudesta, joten hyvä keino päästä käsiksi äijien teksteihin on aloittaa yhteinen projekti. Mä en tiedä mikä meidän projekti varsinaisesti on, mutta se selviää lähipäivinä.

De Refter

De Refter on entinen nunnaluostari Nijmegenin lähellä, ja nykyään se toimii isona kommuunina. R ja S asuvat siellä maan tasolla kahta huonetta ja keittiötä. Viime lauantaina heidät vihittiin viereisessä pikku kirkossa. Juhlat pidettiin luostarin pihalla. Jättimäisen lehtipuun katveessa pyöri kokonainen rasvaa tihkuva sika vartaassa, kaikki muut ruuat oli tehty vegaaneille. Loppuillasta hilpeä satapäinen juhlavierasjoukko siirtyi suureen kappeliin, jossa viini virtasi, lasimaalaukset kimmelsivät ja rokki kiiri goottilaisissa kaarissa. En ole tainnut koskaan kokea kauniimpia häitä. Morsiusparin keskinäinen hehku olisi jo yksinään riittänyt luomaan hulppeat kemut.

Viimeiset yöt minä ja miekkoseni nukuimme (kuvan) oikeimmanpuoleisessa tornissa pikkuruisessa kammiossa, jossa täytyi kumarrella kuin John Malkovichin päässä. Rakennus päästeli öisin hätkähdyttäviä ääniä. Ai niin, käytiin me Amsterdamissakin, mutta sen tarjoilemat pikku paheet jotenkin kalpenivat de Refterin rinnalla.

DNA rulez!

Perun täysin sunnuntaiset puheeni siitä, että muiden positiiviset näkemykset ulkonäöstäni eivät aiheuta pullistelua egossani ja hivelyä jossain. Taannoin tännekkin täräyttämäni Catherine Deneuven kuvan olen laittanut myös desktopille, jotta saisin psyykattua itseeni hieman "professionaalista karismaa". Näytin sitä ystävälle joka tuijotti kuvaa suu ammollaan ja kysyi "onks toi susta toi kuva?"

Jes jes! Minä minä minä! Olen sellainen joka uppoaa saamaan kategoriaan kauneimpien filmitähtien kanssa! Olen upea! Olen kaunis! Jotain iloa näistäkin geeneistä sitten on: äiskää on nuorempana verrattu Audrey Hepburniin ja Sophia Loreniin, ja iskää kiiltokuviin. Eli tälläinen mä olen: kiiltohileen ja Eliza Doolittlen (my fair lady) sekoitus.

Arkistojen aarteita

Tongin yhtä viisi vuotta vanhaa romppua ja törmäsin unohtuneeseen projektiini. Tarkoitukseni oli kirjoittaa proosarunokokoelma tms. rakkauskirjeistä joita niihin aikoihin kirjoitin ihmisille joihin olin ainakin jollain asteella ihastunut. Mukavaa tässä löydössä on se että kaikki ne joille kirjeen kirjoitin ovat vielä läsnä elämässäni, ja omalla tavallaan rakkaita joskaan en ole enää ihastunut (jos olin silloinkaan mutta jotain merkityksellistähän niissä tyypeissä on jo silloin täynyt olla). En koskaan lähettänyt yhtään kirjettä, nehän oli loppujen lopuksi ainakin osa "kaunokirjallisia teoksia" eikä totisia rakkauskirjeitä. Vai olisiko tämä pätkä kannattanut täräyttää meiliin?

Hiihii. Sulla on kikkeli. Sä oot veitikka, pieni söpö poika -- vaikka oletkin jo miehen iässä. Ja sulla on kikkeli. Saanks mä koskettaa sitä? Kyllä sinä sillä pystyt tekemään miehen työn. Siitä olen varma. Olen vain viimeaikoina ajatellut että ehkä saattaisit joskus tehdä sen minulle. Veisit mut kotiisi, joka on varmaan pieni ja sotkuinen ja siellä on poikien juttuja ympäriinsä, bumerangi, sählymaila ja tietokone, joka on aukaistu ja jonka sisukset on hujan hajan keittiön pöydällä. Veisit mut sinne joku ilta ja tyrkkäsit sänkyysi. Ottaisit sen kikkelin esiin ja näyttäisit mulle taivaan merkit. Jooko? Ja mennään sit jokus vaikka leffaan ja jätskille jätskibaariin.

Kaarle XII, voi pyhä yrjö!

Torstai on epätoivoa täynnä.
Olipa kerran joukko pörssimeklareita jotka alkoivat käydä Kaarle XII:ssa kaljalla aina torstai-iltaisin. Sen kuultuaan isohko lauma viehättäviä neitoja alkoi suunnistaa samaan paikkaan, kuinka ollakkaan, myös torstaisin. Sitten, pikkuhiljaa, kaikki menivät "Kalleen" jos oli torstai. Ja he elivät elämänsä onnellisina valomerkkiin asti.

Viime torstaiyönä löysimme itsemme, pieni iloinen seurueemme, kiinni menneestä kalliosta ja kaipailimme vielä lisää ilonpitoa paikassa jossa olisi muitakin ihmisiä. Ei kun Kalleen. En ole ollut pesunkestävällä heterolihatiskillä vuosiin ja nyt taas muistan miksi. En ehtinyt ensimmäistä drinkkiäni käteen saada kun oli tullut jo kolme äijää pokaamaan, ja tahti ei siitä kauheasti hyytynyt myöhemminkään. En tässä kirjoita kehuskellakseni sillä tämä kokemus ei kerro yhtään mitään "markkina-arvostani" (on muuten aivan karmea termi kun puhutaan ihmisistä). Iso osa niistä kundeista jotka minua yrittivät, siirtyivät suoraan pokamaan vieressäni istuvaa naista heti kun tuli selväksi ettei minua kiinnosta. Voi jezuz! Ei mitään väliä kenet saa mukaansa kunhan sillä on pilde, vai? Loppuillasta takerruin epätoivoisena kiinni miespuolisiin ystäviini, että olisin saanut olla rauhassa.

Sen haluan vielä todeta kun tälläinen YTN (YlemmyydenTuntoinen Narttu) olen, että tiedän kyllä itsekin olevani hyvännäköinen, ei sitä kaikkien kännisten örveltäjien tarvitse minulle tulla kertomaan, egoni ei sillä pönkity eikä itsetunto hivelly. Uskottavuuskin siltä sanomalta kyllä katoaa viimeistään siinä vaiheessa kun tyyppi seuraavaksi menee kertomaan saman Frankensteinin morsiammelle.


Kaikkein kamalinta koko mestassa oli kuitenkin se, että kukaan siellä ei osannut tanssia! Hitto, satavuotiaat männytkin huojuvat vienossa kesätuulessa energisemmin kuin kallen lattilla jalkojaan laahavat kanget.

Olipa kuuma päivä

Poimin Heidin stoccan edestä ja sitten flaneerattiin kaivopuistossa. Eteen sattui yhtä sun toista tulista jamppaa, outoja sorsia ja kaikenmoista juhlakansaa shamppanjapulloineen. Kelpaa sitä taideopiskelijankin aina silloin tällöin tepastella kansan parissa ihmettelemässä kesärituaaleja.

Oikein poeettista

Jees. Tein jotain ja bloggaus katosi sen sileän tien. Aiheena oli ensinnäkin taas yksi testi:

Which Action Star Are You? Find out @ She's Crafty
Testi via Palanimaailma. Tulos on sikäli merkittävä, että ymmärsin jokin aika sitten, että miehen on näytettävä Keenulta ja kuulostettava lähinnä Sibeliukselta. Ei mielellään toisin päin. Näin puolet operaatiosta tuli hoidetuksi kätsästi blogissa.
Lisäksi viittailin Skitso-Janneen. Siksi, että Janne kirjoittaa asiasta. Ensimmäinen asia on avoin kirje Jari Sarasvuolle huomiotalouden nykytilasta. En viitsi kirjoittaa laajempaa esseetä aiheesta uudelleen. Toinen asia on Frank Zappa. Janne kyllä keskittyy lähinnä Dweeziliin (jota en tunne, kaikkea ei ehdi), mutta My guitar wants to kill your mama, muun muassa, on kyllä niin pirun kova biisi että jos vihdoin tosiaan kävisin hankkimassa sen saakelin levarin hihnan.
Lopuksi olisi ollut lyhyt, Zappan muistuttama kvasi-nostalginen jorina aiheesta lapsuuden sankarit ja narratiivien kytkös legendaan. Siitä joskus toiste.
Let us go then, you and I,
When the evening is spread out against the sky
Like a patient etherised upon a table
Aika lähteä himaan. 3 ensimmäistä riviä Eliotin runosta The love song of J. Alfred Prufrock, huvikx.

Tanssittava genre

Sarjassamme nolaa itsesi naapureidesi edessä. Minulla on aika pitkä johto kuulokkeissa joten voin kuunnella musaa kun olen parvekkeella. Tänään kaivoin piiitkästä aikaa psychedelic trance kokoelmat hyllyn perältä kuunteluun. ei voi mitään, musa vei mukaansa ja äkkiä huomasin tanssivani parvekkeella. Tai miten sitä trancea nyt sitten tanssitaankaan. silleen heilutusta ja huojutusta ynnä pomppua sopivassa suhteessa.

2 min. myöh. Shit! nyt mä kouhkasin sinne rintsikoissa! (Ois varmaan pitänyt vilkuttaa kuin Elisabeth).

dialogiharjoitus

Babi: !babeeeee
Babette:!babiiiii
Babi&Babette: como estas?
Babi: lol
Babette: rofl … o’man....
Babi: whaat?
Babette: i smashed me car
Babi: noooooo!!!
Babette: yeah.. damn...
Babi: crapola *pout*
Babette: flat tyre, broken head light
Babi: whut happened?!?!?
Babette: i was trying 2 give a road for a duck. shit. and hit the pavement
Babi: u ok?
Babette: yea, xczept the shock
Babi: o babee! )kiss kiss *kisses babette better*
Babette: awww, thanks man… the duck died anyway.
Babi: no shit?!?!?
Babette: complete tortilla. guts allover. i had to jump on it to kill it for good, poor thing sufferin'
Babi: now u need new shoes too
Babette: LOL
Babi::bwhahaha
Babette: we gave a funeral 2 that duck
Babi: flushed it down?
Babette: nooo.. proper hole in the ground, fluwas and everything. Tito gave a speech, wishing the duck would be quacking in duck heaven now.. not roasting in hell.
Babi: hehe
Babette: yum yum
Babi: I think he´d fancy a nice roasted duck though. The God, I mean.

oho!

En sentään kaikkia tekemiäni hömppätestejä blogissa julkaise, mut tää oli pakko kun tuli moinen tulos. Olenpas taas kerran tosi vähästä tosi tyytyväinen itseeni. (från schitzo)


J.R.R. Tolkien: Lord of the Rings. You are
entertaining and imaginative, creating whole
new worlds around yourself. Well loved, you
have a whole league of imitators, none of which
is quite as profound as you are. Stories and
songs give a spark of joy in the middle of your
eternal battle with the forces of evil.


Which literature classic are you?
brought to you by Quizilla

Quickstep

Istuin ulkona kahvilla (varjossa) ja katselin kaukaa entistä heilaa joka pamautti autonsa parkkiin tien poskeen ja käveli sitten kadun yli sisälle rakennukseen. Sillä on hauska tapa pitää päätään etukenossa kun se on omissa ajatuksissan. Yhdistettynä tanssijan ryhtiin ja askellukseen, näky on jotenkin aika viehättävä. Minuutin päästä se palasi takaisin tarkistamaan, että auton ovi tuli varmasti lukkoon. Samat neuroosit edelleen :)

Olen viettänyt viime vuorokausina suunnilleen kaiken valoisan ajan, ja osan pimeästäkin, kannettavan äärellä. Kauhea on ollut kiusaus blogata, mutta ensinnäkään, mulle ei ole tapahtunut juuri mitään muuta kuin että kone on antanut ällistyttäviä virheilmoituksia tai olen syönyt välipalaksi liikaa suklaakakkua. Toiseksi, mulla on ollut hirmuinen vimma saada tää työ valmiiksi hyvissä ajoin ennen Hollannin matkaa (ensi lauantaina siellä on ystävän häät). Nyt bilsankuvat ovat purkissa, mutta purkit ovat vielä levällään ympäri huushollia. Toisin sanoen nyt pitäisi koota tiedostot eri rompuilta ja kansioista kompaktiksi, ajan tasalla olevaksi pakkaukseksi.

Matkan varrella kiintolevy rapautui, ohjelmat lakkasivat toimimasta ja tein töitä miehen koneella. Sitten käyttis asennettiin uudelleen, takaisin omalle koneelle. Prosessista on tuloksena suuri määrä eri vaiheissa poltettuja siirto- ja varmuuskopioita. Nyt mieli kirmailee jo kypsän elokuisilla laitumilla, kun pitäisi käydä käsiksi tähän viimeiseen koetokseen.

Tärkeää pohdittavaa

Pikkuhiljaa pitäisi kai alkaa valua töiden pariin. Ensimmäisenä naisella on tietysti mielessä: mitä helvettiä mä laitan päälleni?!?! Oliskos kuvassa minulle uusi businesslook? Aika hieno, mutta tuon huolettoman nutturantapaisen ja näennäisen suttuisen silmämeikin aikaansaamikseksi on takuulla käytetty tunteja ja valkoinen mun päällä ei ole enää valkoinen edes kuin ehdin kynnykseni yli. Sitten ei puutukkaan muuta kuin Deneuven karisma ja New Yorkin maisemat.