Taivaan merkit

Äsken Hakaniemessä ajoi mies huppelissa fillarilla ja lensi satulasta turvalleen katuun. Ihmisiä kerääntyi ympärille, hajonneet silmälasit ja muut kamppeet keräiltiin ohikulkijoiden voimin tien sivuun. Sitten jengi hajaantui. Mies oli kaivanut mukanaan kulkevasta ämpäristä siivoukseen käytetyn pyyhkeen, jota se piti otsallaan. Kun se laski sen hetkeksi, näin että otsassa oli syvät, ammottavat haavat. Joku vielä toi sille puhtaan nenäliinan, mutta eihän se pitkään pitäisi, kun verta tuli aika tavalla. Otin luurin esiin kutsuakseni apua, mutta mies rupesi hoki, etten saa soittaa, hän kyllä selviää. Epäröin, pistin puhelimen pois. Sekö nyt harmittaa.

Tuli sadekuuro. Menin katoksen alle odottelemaan sen laantumista ja seurasin miehen toimia. Hän vieläkin keräili ja asetteli kamojaan, yhdellä kädellä, kun toisella piti pidellä milloin mitäkin rättiä otsalla. Ja satoi niin maan perkeleesti, oikein näytti taivaan merkit sille verta vuotavalle rutjakkeelle, EHEI, ei sinua ole unohdettu, ei sinne päinkään! Luulin että sade piiskaa miehen pyörineen litteäksi siihen jalkakäytävään, huuhtoo sen veret viemäriin. Oltais viimein saatu pyöräkaistan merkki Hämeentielle.

Eikö kiireinen voi sanoa tapaamisessa, että anteeksi kun myöhästyin, kadulla oli onnettomuus? (Ja tartteeko mainita, että se oli humalainen?) Miksen minä kutsunut sairaanhoitoa, minähän sen haavan laadun parhaiten näin? Ja mitä hienoa on siinä, että pärjää yksin, jos on juuri melkein halkaissut kallonsa? IHAN MAHOTTOMIA KYSYMYKSIÄ.