Päivä alkoi sillä, että sain äkillisen oivalluksen ja lähdin kiitäen sovittuun tapaamiseen. Perillä tajusin, että olen paikalla tuntia liian aikaisin. Odottelin. Oven lopulta avauduttua kävi ilmi, että olimmekin sopineet tapaamisen keskiviikoksi, ja että keskiviikko ei ole vielä. Nousin nolostuneena fillarin selkään, enkä mä ihan totta nähnyt sitä punaista valoa mutta kuulin kyllä sen tosi vihaisen sedän tööttäyksen kun hänen autonsa vilahti taitseni 2,5 cm:n päästä.
Vaihdoin fillarin mummoni Fiatiin. Puoliltapäivin ajelimme kaverin kanssa ulos Helsingistä ja maastouduimme sienikorien kanssa hakkuuaukean reunaan. Reilun tunnin kuluttua olimme täydellisesti eksyksissä. Sipoon korvessa on onneksi vaikea joutua tosi vaaraan, kun railot ovat niin matalia ja jääkarhunpennut leikkimielisiä. Pikku metsäpiipahdus venyi kuitenkin viisituntiseksi. Olisimme tietysti löytäneet tien, talon tai pellonreunan jos olisimme vain ottaneet minkä tahansa kurssin ja kävelleet kymmenen minuuttia päättävästi yhteen suuntaan, minkä päätimme tehdäkin noin kolmetoista kertaa, mutta jotenkin aina löysimme toisemme juoksentelemasta ees taas aina uusien mustatorvisieniesiintymien ja iha-aa-nien sammalmättäiden ja vähän-tutuilta-näyttävien-metsänreunojen perässä. Silmukoiva taivallus päättyi hörhön tuurilla juuri oikealle metsätielle, muutaman metrin päähän pikkuautosta.
Nyt olen taas Kurvin turvissa. Höyryinen sienisirkus käynnissä.
Näitä punaisia ei varmaan tarvitse ryöpätä.
No comments:
Post a Comment