Humut

Viisitoista vaille kuusi eilen iltapäivällä ei ollut mitään valmiina, osa matkalaukuista purkamatta, ja vieraat oli kutsuttu kuudesta alkaen. No, onneksi ensimmäiset saapuivat vasta puoli seiskan aikaan. Märkiä pyykkejä roikkui vielä parven portailla ja selkänojilla. Meinasin stressata. Sitten totesin itselleni, että vieraille on aivan sama onko kämppämme viimeisen päälle vai viittä vaille, ainakin verrattuna siihen, onko emäntä kireä & anteeksipyytelevä vai rento & iloinen siitä että kaikki ystävät ovat paikalla. No, kokkailimme ja leivoimme sitten porukalla, yksi vain pääsi pilkkomasta kun käsi oli paketissa. Olikin rattoisaa.

Ei ole ensi kerta kun käy näin: tulee reissusta kotiin ja ajattelee voivansa hetken levähtää, mutta koko rumba pyörähtää heti täysillä käyntiin. Puhelin soi, työt kolkuttavat ovella, sovitut tapaamiset repivät ylös sohvalta. Sielu viipyy vielä puolimatkassa ja kroppa huutaa lepoa.

Eikä ole ensi kerta kun tajuaa, että hyvien ihmisten seura ON lepoa.

Juhlan aihe oli meidän yhteinen koti, ja se että mies lähtee tiistaina koko syksyksi Afrikkaan. Ikävä tulee. On jo ikävä. Minä lähden vasta viiden viikon kuluttua ja viivyn kuukauden. Jännittää.