Olin äsken kuuntelemassa paneelikeskustelua aiheesta
America and the World - After the Election. Puhujina oli entinen ulkoministeri, LSE:n proffa ja pari enemmän journalismin puolelta tulevaan asiantuntijaa. Puhujat olivat hyviä ja vaikka en tietenkään pystynyt seuraamaan kaikkea hyvin – varsinkin koska en tunne poliittista lähihistoriaa – tuli selväksi, miten vasemmalle kallistuva brittipolitiikka sekä sitä symppaava yleisö näkee Bushin toisen kauden vaikuttavan Amerikan ja muun maailman (lähinnä tietysti Euroopan) väleihin. Nuija kun olen, en ottanut muistikirjaa mukaan, mutta pääkohdat jäivät mieleen:
- Bushin uudelleenvalinta ei ole iloinen uutinen täällä oikein kellekään, ei myöskään tuntemilleni amerikkalaisille. Amerikkalaisuudelle vittuiltiin aivan avoimesti myös tuolla tilaisuudessa, pääasiassa lavalta käsin ja aploodien säestämänä.
- äänestystulos osoittaa, että enemistö amerikkalaisista äänestäjistä kannattaa yksinäisen Amerikan politiikkaa: henkinen, poliittinen ja taloudellinen välimatka Euroopan ja Amerikan välillä tulee Bushin toisella kaudella todennäköisesti kasvamaan ennennäkemättömiin mittoihin. Ensimmäisellä kaudella välimatkaa ikään kuin harjoiteltiin ja nyt siihen ruvetaan tosissaan. “Enemmistö amerikkalaisista äänestäjistä ei käsitä, miksi ihmeessä amerikkalaisten pitäisi piitata paskaakaan muun maailman mielipiteistä.”
- ilmeisesti suhteellisen yleinen toive on, että Bush on lähtenyt sotimaan ja ollut vahva, isänmaallinen johtaja uudelleenvalintaa silmällä pitäen, ja että nyt toisella kaudella hallinto rentoutuisi. Tähän ei uskonut kukaan puhujista, muun muassa siksi, että amerikkalaisilla on meneillään uskonnollinen missio. 1992 53% amerikkalaisista aikuisista uskoi Kristuksen pikaiseen tulemiseen, ja luku lienee kasvanut 9/11 ja savupilvi-paholaisten jälkeen, varsinkin kun K.:n paluuta edeltää Antikristuksen ilmaantuminen. Niinpä, ihan oikeasti, iso osa amerikkalaisista projisoi ilmestyskirjaa nykyhetkeen ja – how should I put this? – muut ovat kusessa Kapteeni Amerikan kanssa, eikä Israel-politiikkaan ole odotettavissa suuria muutoksia, koska tietyt paikat on pidettävä taivaskunnossa.
- Tony Blairia surkuteltiin. Blair olisi kovasti halunnut olla se viisas heppu, joka saa Bushin ymmärtämään asioita muidenkin kuin vain Amerikan (ja Jumalan) kannalta, mutta ei ihme, ettei mitään vakuuttavaa keskusteluyhteyttä syntynyt…Blairilta oli kysytty uskovaisuudesta jossain, johon Blair oli tokaissut ‘Oh? But we don’t do God in UK’. Niinpä. Siinä missä eurooppalaiset, tai ainakin britit, näkevät päätökset osana poliittisen uran ylläpitoa, jenkkeillä onkin käynnissä tyylipuhdas missio. Ehkä on sääli, ettei Briteissä ole enemmän julistajia. Suomalaiset oppivat jo teinivuosina, ettei ovikellossa roikkuvan todistajan kanssa kannata väitellä. Mutta mitä helvettiä voi tehdä, ellei puhe auta?
- rakennetaan vahva, yhdistynyt Eurooppa! Tästä puhui eniten Robin Cook, mutta muut selvästi symppasivat. Puhuivat kyllä kauniita sosiaaliturvasta jne. vahvuuden edellytyksenä, mutta varsin purevasti todettiin, että luultavasti ne eurooppalaiset valtiot, jotka haluavat pysyä puolueettomina, ovat nyt ilahtuneita Bushin jatkosta, koska Kerry olisi ollut ‘kansainvälistämässä’ terrorismin (tai minkä lienee nykyisin) vastaista sotaa. Bushin yksinäinen missio-Amerikka sen sijaan ei ala leikkimään vastentahtoisten kanssa. Natosta ja YK:sta oli puhetta, mutta en pystynyt seuraamaan, millaisiin sotilasliittoutumiin rivien väleissä ehkä viittailtiin. Monessakin yhteydessä, mutta erityisesti tässä, pidettiin selvänä, että britit ovat aivan liian kiltisti katselleet päältä, olleet herkkäuskoisia ja että nyt on herättävä….mihin? Uuden imperiumin valloittamiseen? Vahva Britannia-komentit ainakin tuottivat rankkaa aplodeerausta.
- että Amerikka on taloudellisesti raunioina ja Euroopalla menee hyvin, siitä varovaisesti iloittiin. Kiina oli puheena moneen otteeseen, mutta en pystynyt seuraamaan koukeroita tarkemmin. Sen ymmärsin, että Kiina on Amerikkalaisille uhka ja Euroopalle ei, mutta muuten juttu meni pahasti ohi.
- Demokraattien seuraavasta ehdokkaasta oli myös puhetta. Nimiltä mainittiin Hilary Clinton ja John Edwards. Sen verran toiveikkuutta oli äänessä, että ilmeisesti oli helpottavaa muistaa, että joskus se neljä vuottakin loppuu. Näinköhän britit sittenkin vetäytyvät imperiumin valloittamisesta ja jäävät kiltisti odottelemaan aikoja parempia?
Muuten: koskapa tilaisuudessa sitkeästi puhuttiin Amerikasta, eikä USA:sta, noudatan kiltisti samaa käytäntöä. Ties vaikka sillä olisi jokin uusi ulkopoliittinen sivumerkitys. Noin yleisesti ottaen on jännää, miten kovia kommentteja nimeltä tunnetut tyypit heittävät julkisesti. Mielummin sanotaan vielä vähän häijymmin (ja hauskemmin) kuin olisi edes järkevää keskustelun kannalta. Kyllähän näillä on pokkaa enemmän kuin vaikka kotimaisilla puhujilla, mutta jotenkin välittyi myös salaseura-meininki: me täällä salissa puhutaan tällaisia, eikä kerrota muille. Joku brittejä pohtinut antropologi lohkaisi, että britit uskovat aina olevansa omassa porukassaan, ikään kuin neljän seinän sisällä. Joku toinen vertasi brittejä hobitteihin koloissaan, vaikka Tolkien ei kyllä mainitse kokolattiamattoja, mutta ehkä se on itsestäänselvyys. Pistää miettimään, että keiltähän kaikilta tahto olla muun maailman kanssa tekemisissä oikein puuttuu.
Jestamuleera. olen tänään litteroinut yhtä ystäväni kanssa käymää keskustelua. Järkytyksekseni huomaan että minulla on täsmälleen samanlainen ääni kuin systerillä. Naurukin on melkeen sama eli meitä ei puhelimesta erota muuta kuin sillä että mulla on rasvasemmat jutut, tupakkayskä ja kiroilen enemmän. Eikä se ääni edes ole mitenkään mieltälämittävän hunajainen: voi meitä siskoparkoja. Toinen yhdistävä tekijä on täsmälleen sama hiusten väri, muutoin ollaan kuin eri tuotantosarjasta.
Joku ehkä ajattelisi että nyt se Leena on lopullisesti seonnut kun se kuuntelee pahasti gospeliin viittaavaa musiikkia: esim. Operator (Manhattan Transfer) tai God is a real estate developer (Michelle Shocked) ovat raikanneet iTunesista yllättävän tiuhaan. (Kaiken lisäksi se kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa.)
Yksi kesä kun olin lapsi vielä tarttui verkkoomme isohko ruutana jolta puuttui aikamoinen pala kyljestä. Kaikesta päätellen haava oli tullut jo aikoja ennen kuin kala parka jäi verkokoon satimeen, ja sen palan oli muuten joku irroittanut puremalla. Fisu pilkottiin kirveellä lokeille lounaaksi. Siinä se sitten nakotti ruutanan irtileikattu pää laiturin nokassa ja vielä yli puoli tuntia teloituksen jälkeen pyöritteli silmiään. Ja tuijotti mua. Sitkeä oli pirulainen ja pää kummittelee omaatuntoani vieläkin. Ruutanan kosto elää.
Jotenkin on niin tympeä olo etten keksi edes mitään valittamisen aihetta.
Anu tuossa paria alemmassa itkee katumuksesta. Minä täällä itken onnensekaisesta häkellyksestä. Taannoinen kaukomailla asustava konffa-seikkailun kullanmuru lähetti syntymäpäiväni kunniaksi us-ko-mat-to-man kukkakimpun; yhdeksäntoista vaaleanpunaista ruusua ja muitakin kauniita kukkia siellä seassa. Ja suklaata. Haukoin siinä henkeäni tovin jos toisenkin. Onneksi olin istuma-asennossa kun avasin sen puketin, pelkkä tuoksu oli saanut rotevammankin huojumaan.
