Monta miestä ja käärö

Lähden viikonlopuksi savoon uutta poikaa katsomaan. Veli pitää tänään varpajaiset, joten pääsen pitämään seuraa tuoreelle äidille ja käärölle.

Totta puhuen, mua vähän hirvittää. En ole aikuisena tuntenut kovin hyvin ketään pientä. Jos aikaisemmin joku kaveri saikin lapsen, en tullut enää pitäneeksi niin tiiviisti yhteyttä, minun hektiset aikatauluni eivät koskaan tuntuneet sopivan lapsiperheen rytmiin. Sitten jossain vaiheessa, kun olin jo tosi väsynyt, hakeuduin toisinaan erään perheen luo ikäänkuin tankkaamaan turvaa, perheidylliä sekä lasten huomiota, jota ei tarvinnut ansaita suorituksilla. Vasta nyt perheellistyminen alkaa näyttää musta - no, normaalilta. Hirvittäminen tuleekin siitä, että se joka on lisääntynyt, on, herrajumala, mun pikkuveli.

Äkkiä turvallisempiin aiheisiin. Bachelardin Tilan poetiikka on kiinnostava ja ärsyttävä. Musta on hupaisaa, että kun tekijä kadotetaan, itse kieli tai runo tai runokuva vastaavasti ylennetään. Barthes on tässä ihan paras, kun se julistaa tekijän kuoleman ja siirtyy sitten kuvailemaan hurmion vallassa sitä kuinka Teksti kirjoittaa itseään. Bachelardkin pääsee välillä melko kiihkeisiin tunnelmiin. Mutta on myönnettävä, että innostus ja ihmeen tuntu tarttuu välillä minuunkin. Hankaluuksien kanssa kirjoittajaa ilahduttaa, että paino siirtyy tekstien tekemisestä, niiden suorittamisesta itse tekstien elämään.

Puolessa välissä on myös Michael Cunninghamin (sama joka kirjoitti Tunnit, josta tehtiin hieno leffa) romaani Koti maailman laidalla. Taidan mennä pakkaamaan. Palaan asiaan. Kahden viiden tunnin junamatkan jälkeen olen monta sivua viisaampi.