Ahmittua ja kadehdittua

Cunninghamin Koti maailman laidalla oli hieno. Herralla on raivostuttavan loistavia lauseita. Mä en pysty tällä hetkellä kirjoittamaan mutta luen ahnaasti ja kadehdin hyvää, toivottavasti kateus ajaa mut lopulta kirjoittamaan. Cunninghamin jälkeen luin toisen kertomuksen poikapuolisen henkilön lapsuuden lopusta, Coetzeen Poikavuodet. Pitkälle puoliväliin ihmettelin, että onhan tää normaalin hyvää kieltä ja lapsuuden kuvausta, mutta nobelisti -? Mutta Coetzee kirjoittaa niin, että erilaiset tasot kasaantuvat hitaasti. Pojan sielunelämä liikehtii ja herää lähes huomaamatta, ilman räikeitä manifesteja. Lopussa vain huomaa että poika ei ole enää se sama pikkupoika. Maailma, etelä-afrikkalainen yhteiskunta sinänsä ei ole kuvatun muutaman vuoden kuluessa ehtinyt kovasti muuttua - ja silti kertomuksen lopussa, nuoren miehen silmin, se näyttää aivan toiselta kuin alun pikkupojan.

Romaaninpötkäleiden jälkeen olen lukenyt ruotsalaisen Willy Kyrklundin hulluja novelleja. Ne eivät ole varsinaisesti absurdeja, kukaan ei yhtäkkiä lyö mummoa saappaalla palleaan ja sitten onkin kulunut viiskyt vuotta. Näissä absurdius on toisaalla, ei juonenkäänteiden äkkivääryydessä vaan lähtökohtien mielikuvituksellisuudessa ja tarinan kuljetuksen maagisessa vääjäämättömyydessä. Eri novelleissa on tosi erilaisia henkilöitä, aiheita ja lähtökohtia - vesinoron matkasta katukahvilan terassilla satumaan keisarin alamaisongelmiin ja ruotsalaiselle asuma-alueelle jätettyyn höyryjyrään joka lähtee liikkeelle eikä pysähdy.