Kesän sarjistoukka avautuu

Kiva meemi toi minkä Heidi täytti. Mä olen lukenut kesän aikana hirveät määrät sarjakuvia. Enimmäkseen tykkään tai suvaitsen. Siis melkein kaikki tippuu. Tintit ovat aivan ässiä, ja vanhat Muumit samoin. Suomalainen seitkytluvun ug on hauskaa kaljanhöyryisessä hybriksessään. Mutta eilen luin Roger Leloupin Yoko Tsuno -seikkailun Paholaisen urut, ja pitkästä aikaa piti todeta että olipa turha sarjakuva. Jos sankaritar on koko ajan vain terävä, notkea, fiksu, yllättää kaikki ja näyttää niille roistoille, niin alkaahan tuo kyllästyttämään. Taisi olla suunnattu hieman nuoremmille lukijoille, mutta ei se mua yleensä ole haitannut... no, okei, Marsupilamit ovat myös tylsiä, samaisesta syystä.

Lainasin naapurin sarjakuvapiirtäjä-nuorisotutkijalta Scott McCloudin Sarjakuva - Näkymätön taide. Se on sarjakuva sarjakuvasta, se on, eh, sarjakuvan McLuhan, kuten takakannen sitaatti uhoaa, se on... kertakaikkiaan nokkela, viihdyttävä ja viisas analyysi sarjakuvan keinoista, merkityksistä ja mahdollisuuksista. Ja kun se on esitetty sarjakuvan keinoin, se itse todistaa monet väitteensä ainakin mahdollisuuksiksi. Erityisesti muhun teki vaikutuksen todisteluketju, jossa McCloud osoittaa, miksi lukija samaistuu sarjakuvahahmoon sitä vahvemmin, mitä pelkistetympi (vähemmän realistinen) hahmo on. Mutta en kerro enempää, koska se on niin jännä juttu enkä halua pilata juonta keneltäkään.

Olen sekoittanut päätäni myös kirjain-kirjallisuudella - esimerkiksi lukemalla Carlos Castanedan tuotantoa. Tartuin Castanedoihin selkouni-kokeilujen takia, mutta eivät ne siinä ole auttaneet. Unennäkö on castanedalaisittain huomattavan korkealentoista toimintaa, eikä sitä voi kovin pitkälle harjoittaa ilman naguaalin opastusta. Kuitenkin Matka Ixtlaniin, Unennäön taito ja Maagiset liikkeet ovat vieneet mukanaan, kuten hyvät (tai keskinkertaiset, mutta hyvällä tavalla viihteelliset) romaanit voivat, ja johdattaneet niin omituisiin maailmoihin, että sieltä on toisinaan ollut vaikea palata arkitoimiin.

Nyt luen Kafkan kirjeitä Milenalle. Yksittäisten, vaikkakin kirjallisesti lahjakkaiden sekä sielullisesti niin moniulotteisten ihmisten sydän- & seksuaalipulmat tuntuvat juuri tällä hetkellä hieman latteilta. Oikeastaan kaipaan scifin ja fantasian pariin. Pitänee taas palata Kafkan novelleihin. 2001 Avaruusseikkailun luin juuri. Ja kappas, kun tuo pokkarimallinen Hyperion tuossa hyllynreunalla onkin jo kutsuvasti raottanut pehmeää kanttaan.