Saturday, August 20, 2005


Iltalukemisena Marko Pyhtilän väitös Kansainväliset situationistit - spektaakkelin kritiikki (Like). Häpeäkseni tunnustan, että en ole lukenut Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskunta-kirjaa (Summakustannus), koska kuvittelin, että kyse on suuriäänisestä ja nyt jo lapselliseksi käyneestä mediakritiikistä. Ei ei ei. Esimerkiksi, kyse on ennemminkin tavara-kritiikistä, siitä, miten kapitalismi muuttaa kaiken tavaraksi, jota 'tarvitsemme', mukamas.
"Depordille 'spektaakkeli on hetki, jolloin tavara miehittää totaalisesti sosiaalisen elämän.' " Ja myöhemmin: "Tavaralla oli 'arvoa', kun se oli asetettu vuorollaan sosiaalisen elämän keskukseen yhdistämään ihmisiä, mutta siinä vaiheessa, kun kuluttaja - tuhansien muiden kuluttajien tavoin - vei tavaran kotiinsa, se muuttui epätäydelliseksi ja vulgaariksi. Individualismia lupaava massatuote oli tietenkin harha. Samalla kuitenkin jo seuraava tähtituote lupasi samanlaista oikotietä todelliseen täyttymykseen kuin edellinen." (s. 89, 97)

En myöskään tiedä työväenliikkeen historiasta juuri mitään. Pyhtilä lupaa Debordin esittävän kirjassaan erittelyn, joka selittää miksi työväenliike katosi kapitalismin alle ja auttaa ehkä ymmärtämään, miksi Pariisin 1968 vallankumouksessa tehdastyöläiset loppujen lopuksi irtisanoutuivat yhteisrintamasta opiskelijoiden kanssa ja ottivat mielummin palkankorotukset. Tapahtuma, johon en ole muista yhteyksistä saanut tolkkua, vaikka kyse on aika perustavasta ja radikaalista valinnasta. Hortoilen perimmäisten kysymysten äärellä : miksi massatuotanto ja massakuluttaja löytävät toisensa ja pitäisikö sille kenties hakea ankarammin, aktiivisemmin vaihtoehtoja? Vai olisiko parempi että jokainen hoitaisi oman laissez faire-tonttinsa, koska ei kai missään ole todistettu, etteikö ihminen voisi olla 'kuluttava eläin' ja sellaisena tyytyväinen?

8 comments:

Raisa said...

Se on jo julkaistu! Tiesin odottaa kirjaa mutta ei ole vaan tullut etsittyä sitä käsiini. Kiitos tiedosta :) Pyhtilän gradusta tehty kirja Taiteen kritiikki ja kritiikin taide oli jo hyvä, tältäkin odotan paljon.

heidi said...

Mä en löytänyt Pyhtilästä webistä paljoakaan tietoa, mutta vaikuttaa tyypiltä jonka tekstejä mun kannattaa seurata. Taiteen kritiikkikin on lukematta, se pääsee oitis lukulistalle (jossa muutoin on varsin vähän taidekirjoittelua mutta Pyhtilän näkökulma voi olla poikkeuksellisen kiinnostava).

Anu said...

Hah, juuri äsken väittelin aiheesta miekkoseni kanssa, tosin eri näkökulmasta - ehkä hieman tavanomaisemmasta. Huolimatta siitä, voiko irrallinen ihminen olla tyytyväinen kuluttavana eläimenä, ei maapallo nykyistä kulutustasoa kestä. Tai siis kivipallo kestää, mutta olot taitavat käydä (ovat jo käymässä) tukaliksi ihmisen kaltaisille olennoille. Niin, tämä oli siis se mitä minä kiivaasti toin esiin, kun mies yritti käynnistää työhönsä liittyvää keskustelua siitä, miten kehitysmaiden ongelmiin voisi (ja voisiko) vaikuttaa Suomesta käsin.

Nyt vähän hävettää. Mutta joka tapauksessa, olisi kiinnostavaa lukea/jutella aiheesta myös muilta kanteilta. Mun perstuntuma on se, että vallitseva kulutusmeininki ja myös asioiden ja ilmiöiden tavaroituminen on pimeää elämää. Ehkä pitäisi punnita myös sitä iloa, jota erilaiset tavarat tuottavat. Ja niin kuin Nevanlinna ehdotti, siirtyä nykyisestä materian halveksunnasta sen palvontaan.

heidi said...

Mä tulkitsen situationistien idean siitä, että sen sijaan että haalitaan tavaroita joita 'tarvitaan' (= tarpeet ovat spektaakkeliin kuulumisen luomia), oltaisiin tekemisissä niiden tavaroiden kanssa joita halutaan. Situationistit vallankumouksellisesti ehdottivat, että maailman meno järjestettäisiin luovuuden, halun ja nautinnon mukaan, eikä talouden, jonka mukaan spektaakkeliyhteiskunta on järjestynyt. Että toi mitä sanot Anu on älyttömän tärkeä pointti. Kun kerran kapitalismi tuottaa niukkuutta, eikö sen vastapaino olekin runsaus? Muistaakseni myös Nevanlinnan (aaltoja! aaltoja!) pointti.
Ratkaisuista ja mahdollisuuksista: luin äsken John Thackaran Design in the Bubble-kirjan joka on oikeastaan katsaus nyt käynnissä oleviin projekteihin, joilla pyritään järkevöittämään liian suureksi paisunutta kulutusta. Ok katsaus, mutta pirun pelottavaa, että kirja on state-of-art-ajattelua muotoilupuolella ja että monet kirjassa esitetyt periaatteet ja näkökulmat ovat kaiketi (teollisille) muotoilijoille uusia.

Raisa said...

Minua sittareissa on aina kiehtonut niiden idea vallankumouksesta arjessa; detournement ja väärintekeminen. Murtaa kapitalismi kääntämällä se ylösalaisin. Sanoutua irti totutuista tavoista ajatella, haluta ja omistaa.

Mennään kaljalle jatkamaan juttua, tuon sulle, Heidi, sen gradu-kirjan lainaan ;)

heidi said...

Raisa, niinpä mennäänkin. Pistän sulle mailia.
Toi, että situationistit korostavat vallankumousta arjessa on itseasiassa hyvin lähellä sitä, millaiseksi mun mielestä arkipäivä pitäisi tutkimuksessä olettaa, sen sijaan että arkipäivä määritellään tylsäksi, harmaaksi, tavanomaiseksi tai se katoaa tutkimuksen välineistöltä kokonaan. Google-hakujen perusteella arkipäivä on pääsääntöisesti harmaata ja tylsää, mutta sille, miten ihmiset keskenään puhuvat on myöskin omat selityksensä, joista Harvey Sacks'in "Doing 'being ordinary'"-luento on oma suosikkini. Enkä sitä paitsi tavoittele jonkun totuuden kuvaamista, vaan sellaista arkipäivän kuvaamista ja tutkimusotetta, joka mahdollistaisi sellaisen tekstin joka auttaisi näkemään arkielämän uudella tavalla jolloin esim. poloinen muotoilija saisi vaikka idean millaisen jonkun härvelin suunnittelisi. Senkö takia meillä nostetaan nimekkäitä tähtimuotoilijoita esiin, jotta edes jotkut tuotteet erottuisivat muista samanlaisista jotka kaikki tulevat kuin samasta tuutista?
Mulla ainakin on tylsää. Eikä sitä paranneta sillä, että saadaan lisää samaa (viheralueita ja turvakameroita, esimerkiksi...).

Raisa said...

Arki on nykyisellään harmaata ja tylsää mutta nimenomaan arjesta pitäisi löytää se elämisen voima, spektaakkeleissa kun on se paha puoli että jatkuva volyymin kasvattaminen tulee koko ajan vaikeammaksi ja sisältö hiipuu värivalojen ja kovaäänisten kuulutusten alle. Ei voi elää vain juhlapäiviä varten. Tai voi, mutta sitten pitäisi itse tehdä jokaisesta päivästään omaehtoista karnevaalia. Laita mailia!

Timo Riitamaa said...

Mun on vaikea kuvitella ihmisten pystyvän enää irrottautumaan kulutuskoukusta. Se on niin syvälle ajettu meidän päihin ja sitä ylläpitää niin massiivinen, kaikkialle ulottuva ja rajattomat resurssit omaava Kone.

Sen sijaan aineettomampi kulutus etenee. Roinaa on jo niin paljon, että ähky yleistyy ja johtaa laajenevaan vastareaktioon.