Työnteon julkinen suoritus

Yllättäen kaikki suomalaiset uskovat jälleen kuolemanjälkeiseen, ikuiseen elämään taivasten valtakunnassa. Tällä kertaa sääntöjä on kuitenkin muutettu niin, että kriteerinä ei ole eletty elämä, vaan miten vainajaa itseään on kohdeltu maan päällä. (Reality-TV synopsis, jumalana Kerkko Koskinen)

”En usko olevani ainoa, jolle on (sytyttää tupakan, mmmm) loppupeleissä (Mitä? No enpä taida lenkille) melko samantekevää (Kyllä noista valoista vielä ehtii!) miten itselle käy, mutta toiselle toivoo onnettomuutta vain (naurahtaa) poikkeustapauksissa.”
(Yleisön suosikki kommentoi mahdollisuuksiaan)
Kyseessä on
a) innovaatio-kirjan johdantoluvun kirjoittamiseen liittyvä ajatusleikki
b) etiikkaa sivuava estetiikan rästiessee
c) ote apurahahakemuksesta
d) ote ensi kevään TV-ohjelmista

Mitäs herrasväelle saisi olla?

onkohan kielikyttäys tarttuvaa? Päivän pikkuisena triviaalitietona kerron, että Champagnen alueella Ranskassa kasvatetun kuohuviinin oikea suomenkielinen kirjoitusmuoto on samppanja. Se ei ole Shampanja eikä mikään Champagne, vaan siis samppanja. Näen sieluni silmillä kun jossain Pohjanmaalla kesäisenä lauantai-iltana kärpäset surraa huusin ympärillä, talonväki palailee iltalypsyltä navetasta ja sitten saunaa lämmitellessä läimäistään pullo samppanjaa pöytään. Ka' samppakaljaa. Jotenkin vaan samppanja kirjoitusmuotona kadottaa tuotteesta sen brändin eli glamourin.

Tangatta tangolla

Minua kysyttiin mukaan Gentlemen's Clubille jossa tänä iltana naiset strippaa naisille (miehiä ei päästetä sisään). Vaikka joku tässä onkin hieman kiehtovaa ja erityisesti uteliaisuutta herättävää, päätin että en mene paikan päälle. Pääsyyni on feministinen ja perustuu näkemykseen, että useammin kun ei stripteasetanssija (vai kuuluuko sanoa eksoottinen tanssija) tekee työtä pakon sanelemana, ja mieluummin tekisi jotain muuta jos se olisi mahdollista. Mutta, sattumoisin tiedän, osa niistäkin naisista jotka sinne tänään yleisöksi menee on feministejä. Olenko missannut jotain? Joko vannoutunut feministinkin osaa mainiosti hyväksikäyttää muita naisia, tai sitten strippaamisessa ei ole ollenkaan kysymys hyväksikäytöstä.

Ja vaikka asetelma ei liene niin, että tänään vanhan Neuvostoliiton alueen heteronaiset riisuuntuvat suomalaisille lesboille, en oikein osaa kuvitella miten päin siellä pitäisi olla. Strippi-klubilla olisi kai typerää lymytä pimeimmässä nurkassa tirkistelemässä, mutta pitäisikö minun sitten muka bailata tangon vieressä ja tunkea seteleitä jonkun tangoihin? Eikä minua ollenkaan kiihota ajatus että kukaan, mies tai nainen, ketkuttaa takapuoltaan naamani edessä vain koska se kuuluu hänen toimenkuvaansa ja koska minä olen maksanut kymmenen euron pääsymaksun.

Mutta tämän tyyppinen teemailta onkin käsittääkseni aivan uutta Suomessa, ehkä minäkin kokemattomana olen hämmentynyt vain ajatuksen uutuutta. Saa nähdä tuleeko 'naiset strippaa naisille' -illoista yleisempiä ja kuinka paljon ja minkälaista yleisöä ne tavoittaa.

baarimainos

Lauantaina 27.8. Taikin Kipsarissa 22-pistepirkko (10e),
la 3.9. Ville Leinonen & Tuomas Luukkonen, Astrid Swan,
pe 9.9. Radiopuhelimet

Vedet silmissä

Bussissa viereeni itsensä ja kantamuksensa ähkäisi ikääntyvä, todella lihava ja rintava nainen joka haisi hielle ja kalalle. Naisen t-paidassa luki SINILEVÄ KATASTROFI.
(Siis hän haisi vaikka minulla on nuha.)
Hän oli myös tärinöissä koska edessä olevassa keski-looshissa tasapainoili lievästi vammainen ikivanha vaari rollaattorin kanssa. Nainen oli valmiina minä hetkenä tahansa syöksymään ja pelastamaan papan, jos tämä horjahtaisi pahasti.
Naurun ja hengen yhtäaikainen pidättäminen flunssaisena ja väsyneenä ruuhkabussissa on naurettavaa.

Ilkeily genrenä

Blogikriitikkoa on kovasti kritisoitu viimeaikoina. Näppituntumani mukaan mielipiteitä on paljon enemmän vastaan kuin puolesta. Itse koen blogin vain olevan yritys vittuilu-lajityypissä. Siis lajityyppi on tässä se asia jota onkeensa ottaneet eivät ole ihan hahmottaneet. Mestarivittuilijat ovat sellaisia, että ihmiset, julkkikset politiikoista viihdemaailman tähtiin jonottavat kuola leukapielestä valuen päästäkseen tyyppien hampaisiin ja julkisesti nolatuksi. Omista suosikki vittuilijoistani tulee juuri nyt mieleen ei-ne-kaikkein-ilkeimmät Ruby Wax ja Dame Edna, sekä South Park. Go fug yourself on blogi jossa osataan oivaltavasti ja hauskasti vittuilla julkkisten vaatteille. Myös New York Postin juorutoimittaja Cindy Adams hallitsee hommansa. Kaikkia edellä mainittuja yhdistää se, että jokaiselle vittuillaan tasapuolisesti, ketään ei armahdeta. (Paitsi go fug.. armahtaa Salma Hayekin, minkä henkilökohtaisesti olen kyllä valmis antamaan anteeksi.) Toinen yhdistävä asia on se että kaikki em. piruilevat myös itselleen.

Mutta lajityyppi on erittäin vaativa. Blogikriitikko X ei ole vielä toistaiseksi täysin mestaroitunut sen kirjoittajana, joten tuskin kovin moni odottaa innosta kihisten vuoroaan tulla arvioiduksi, mutta onhan tässä parituhatta blogia aikaa harjoitella. Antaa palaa vaan mun puolesta.

Revontulia

Spaceweather (ja maileihin kilahtelevat automaattihälytykset) arvioivat 60% mahdollisuuksia revontuliin tulevana ja seuraavan yönä.

Älä mulle ala

Jumalainen mitvIT, joka siteeraa suvereenisti niin lakikirjaa kuin kristinuskon raamattuakin aiheutti minulle flashbackin kirjoittamalla jumalattomuuksia. Taisi olla juhannus 1989 kun tavallisen syntinen ryhmämme palaili krapulaisena Nummirockista Faith No More vielä korvissa soiden, kengät täynnä havuja ja tukka täynnä käpyjä, lompakko tyhjänä. Ajeltiin siinä Helsinkiin päin aamuseitsemältä kun kohdalle osui pellolle noussut valtava herätyskokouksen leirintäalue. Ei kun auton töötti pohjaan ja kaikki huusivat HERÄTKÄÄ, HERÄTKÄÄ!!!

Siis-olihan-se-siis-niinku-tosi-lapsellista, mutta helvetin hauskaa, vieläkin vähän hymyilyttää, pakko myöntää.

Julkisuuden kirot

Nykyään kun yksilötkin brändätään pahimmiksi uhreiksi ovat joutuneet amerikkalaiset talk-show isännät ja jotkin uutisankkuritkin. He eivät saa muuttua pätkääkään, muutenhan joku ei ehkä enää heitä tunnistaisi. Niinpä Jay Leno, Conan O'Brien tai joku Larry King ovat juuttuneet ikuisiksi ajoiksi typerään silmälasimuotiin tai täysin idioottimaiseen otsatukkaan. Sama kun joku kirous määräisi minut vuoden 1984 lookkiini ja joutuisin nyt loppuikäni pitämään vaaleankeltaista pikeepaitaa.

Onneksi edellä mainittu taitaa olla lähinnä amerikkalainen ilmiö. Suomalaiset tunnistaa Bjurströminsä vaikka se ottaisi ja värjäisi tukkansa perskules.

Projekti, palvelu, ideologia, arki

Viime päivinä on ollut tapetilla yhden teon ja jatkuvan toiminnan välinen ero. Yksi esimerkki tuli John Thackaralta, joka oli mieltä, että muotoilun olisi muututtava projektin teosta palveluksi. Metafora, jolla Thackara kuvaa eroa on hyvä: projekti-työskentely on kuin veisi asiakkaalle ämpärillisen vettä, mutta palvelun muotoilu sitä, mitä vesilaitos järjestää, eli jatkuvan vesihuollon. Seuraavaksi samantyyppinen juttu tuli tuossa Pyhtilän situationistit-kirjassa: vallankumous tapahtuu, jos siihen ryhtyy, arkielämää elämällä eikä se, ollakseen vallankumouksellista, voi juuttua ideologiaksi. Siksi ei ole olemassa situationismia, koska –ismi viittaa jo ideologian olemassa oloon. Debord kirjoitti kovaa ja mielestäni erittäin osuvaa kritiikkiä niin vasemmalle kuin oikeallekin. Kommunismissa toteutui keskitetty spektaakkeli, kapitalismissa hajautettu. Jälkimmäinen vihlaisi erityisesti, koska hajautettu spektaakkeli ”perustui kontrolloimattomalle innovatiivisuudelle ja siitä johtuvalle jatkuvalle tekniselle uudistumiselle sekä jatkuvasti lisääntyvälle tavaroiden tarjonnalle. Hajautettu spektaakkeli oli siihenastisen kapitalistisen järjestelmän ”luonnollisin” ja vahvin muoto, koska se rekrytoi koko inhimillisen kekseliäisyyden palvelemaan fetissoitunutta talousajattelua.” (Pyhtilän tekstiä, s. 130).
Tämän päivän hommana mulla oli kirjoittaa johdantoa innovaatioiden kotiutumista käsittelevään kirjaan, mutta kirjoittelin sitten ihan muuta, koska tähän pitäisi saada joku tolkku. Ei niin, että kaikki innovaatio ja teknologia ja kulutus on belsebuubista, mutta jos ajatellaan, että osa tuotannosta on ok, niin millä perusteilla sen hyvän tunnistaisi? Vai luennoinko ensi keväänä situationisteista pikkuisille teollisille muotoilijoille, ja, messiaaninen kun olen, saan ne lyömään hanskat tiskiin? Keskustelua toki käydään hyvän muotoilun kriteereistä, mutta puhujat eivät juuri ole lueskelleet vaikka nyt sitten situationisteja, vaan mittareita haetaan ergonomiasta, kauneudesta, käytettävyydestä ja hinta-laatusuhteesta. Peruskysymyksiin ei kuitenkaan mennä. Pitäisi ensin tietää mitä on hyvä elämä, siis se, jonka tuloa hyvä muotoilu edesauttaa. Ja ei, hyvä elämä ei piru vieköön ole siinä, että luennoidaan jalka maitoämpärissä (surrealistit) ja vittuillaan kaikille (situationistit). Kuka sanoo, ettei Arskalle ole parasta elämää ryypätä sillan alla ja Reiskalle työnnellä lastenvaunuja koti-isänä?
Jumalauta, että kysyisinkin väärää kysymystä ja huomenna tajuaisin mitä kannattaa kysyä.

Kaikkia kiinnostava raportti olotilastani

Tunnollinen haircut-bloggaaja voisi tarkistaa blogistaan esim. että koska hän on viimeksi käynyt hammaslääkärillä. Jos sellaisella tiedolla nyt yhtään mitään tekee. Tänään voin vedota kuumeeseen tehdessäni noloja tunnustuksia: Perjantaina meni taas aamukahdeksaan ystävän luona jossa kuunneltiin musiikkia kilpa-DJauksella. Hän soitti biisin ja minä vastasin siihen soittamalla jotain iTunesistani jne. Lopulta olimme lietsoneet itsemme sellaiseen tilaan että itkimme kuunnellessamme Boney M:ää.

Tuota alla olevaa bloggausta ja sen kommentteja katsoessani ajattelen, että onpa ihanaa miten tietäviä, asioista kiinnostuneita naisia (ja miehiäkin) täällä typossa käy pohtimassa asioita. Kunhan kuume laskee yritän nousta edes puoliväliin samaa tasoa. Ja osaisipa tehdä edes puolet niin hyviä kuvia kuin Heidi. Tuossa ylhäällä yksi uusi.

Iltalukemisena Marko Pyhtilän väitös Kansainväliset situationistit - spektaakkelin kritiikki (Like). Häpeäkseni tunnustan, että en ole lukenut Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskunta-kirjaa (Summakustannus), koska kuvittelin, että kyse on suuriäänisestä ja nyt jo lapselliseksi käyneestä mediakritiikistä. Ei ei ei. Esimerkiksi, kyse on ennemminkin tavara-kritiikistä, siitä, miten kapitalismi muuttaa kaiken tavaraksi, jota 'tarvitsemme', mukamas.
"Depordille 'spektaakkeli on hetki, jolloin tavara miehittää totaalisesti sosiaalisen elämän.' " Ja myöhemmin: "Tavaralla oli 'arvoa', kun se oli asetettu vuorollaan sosiaalisen elämän keskukseen yhdistämään ihmisiä, mutta siinä vaiheessa, kun kuluttaja - tuhansien muiden kuluttajien tavoin - vei tavaran kotiinsa, se muuttui epätäydelliseksi ja vulgaariksi. Individualismia lupaava massatuote oli tietenkin harha. Samalla kuitenkin jo seuraava tähtituote lupasi samanlaista oikotietä todelliseen täyttymykseen kuin edellinen." (s. 89, 97)

En myöskään tiedä työväenliikkeen historiasta juuri mitään. Pyhtilä lupaa Debordin esittävän kirjassaan erittelyn, joka selittää miksi työväenliike katosi kapitalismin alle ja auttaa ehkä ymmärtämään, miksi Pariisin 1968 vallankumouksessa tehdastyöläiset loppujen lopuksi irtisanoutuivat yhteisrintamasta opiskelijoiden kanssa ja ottivat mielummin palkankorotukset. Tapahtuma, johon en ole muista yhteyksistä saanut tolkkua, vaikka kyse on aika perustavasta ja radikaalista valinnasta. Hortoilen perimmäisten kysymysten äärellä : miksi massatuotanto ja massakuluttaja löytävät toisensa ja pitäisikö sille kenties hakea ankarammin, aktiivisemmin vaihtoehtoja? Vai olisiko parempi että jokainen hoitaisi oman laissez faire-tonttinsa, koska ei kai missään ole todistettu, etteikö ihminen voisi olla 'kuluttava eläin' ja sellaisena tyytyväinen?

En tahtoisi olla jumala

Kissallani on yläleuassa luukasvain. Hieman aikaa olemme jolkotelleet kipulääkkeillä, mutta poski paisuu silmissä. Lääkäri varoitti, että kasvi on nopea liikkeissään ja etenee hirveää vauhtia. Niin näkyy tekevän. Että aikaa on vähän, ei siis ole tuore uutinen, varsinkin kun kissa on ollut vanhan oloinen jo pitkään.
Sinällään lemmikkieläimen lopettaminen ei ole uusi eikä erityisen kipeä asia, mutta saatana että tekee pahaa nyt, kun vihdoin laitoin eläinlääkärille mailia ja tiedustelin milloinka se ehtisi piikkinsä kanssa kylään. Etukäteen vihaan vastausta, josta joudun sitten valitsemaan sen päivämäärän ja kellonlyömän jolloin toiselle tulee lähtö. Se, että pitkäaikainen kissaseuralainen kuolee suhteellisen hyvällä tuulella ja rauhallisesti himassa riittää järjelle (joka myös nakuttelee vihattavia tiedusteluja eläinlääkäreille) mutta muutoin istun huutamassa leikkikoulun pihalla ja raivoan sitä, ettei maailma kaikkineen, joka asiassa ja kokonaan, taivu tahtooni. Perkeleen perkele.

Fanitusta ja ryhmäbloggauksen dynamiikkaa

Nyt kun Anu on virallisesti lomilla, innostuin värkkäämään vanhoista kuvista typolle uuden bannerin. Aikaisemmin ei huvittanut, koska Anu on nähnyt kaikki vanhat kuvat enkä mä ole tehnyt uusia kuvia pariin kolmeen vuoteen, mitä jaksan hävetä itsekseni. Voisin kyllä koittaa olla sovussa sen kanssa, että vanhoista kuvista kasaaminenkin on ihan kivaa. Niin. Kuva-tyyppinä blogin banneri itse asiassa istuu mulle hyvin (lopputuloksia arvioimatta), koska tykkään tehdä nimenomaan kuvan ja tekstin yhdistelmiä, niin ettei kumpikaan ole pääosassa tai selkeästi jotain ilmaiseva. Mutta asiaa aprikoinneille kerron pyytämättä ja mielelläni, että tähti-kutrinen herra kuvassa on piippua poltteleva Marcel Duchamp, oman ikonigalleriani kesto-idoli ja kaiken taiteilijakäsitykseni suvereeni mittari.
Lisäys: banneri jo vaihtui, alla se mistä oli puhe.

Jotain ehkä tapahtuu joskus

Viime viikolla pieni illallisseurueemme sai ennustukset turkkilaisten kahvien kupinpohjalle jääneistä puruista. Uraani koskevien hämmentävien mutta kannustavien vuorenvalloitusmetaforien jälkeen ennustaja ja katsoi ensin kuppiin ja siiten minuun ja pamautti vähemmän yllättävän uutisen:
"Niin, sinun rakkauselämäsi ei kyllä kovin kummoista ole."
Onneksi asia jatkui: "yksi kukka kukkii mutta sen aika ei ole vielä". Olenkin tässä nyt varsin neuroottisena miettinyt (samalla kun yritän turhaan rimpuilla irti metaforista mutta ne on ammattitauti) että kukahan se kukka oikeasti onkaan, koska mieleeni tulee useampikin ihana kedon kukkanen. Yksi tulipunaruusu olisi mielessä, tai lumpeenkukka, ehkä jopa se Tiikerililja mutta ei varmaan kuitenkaan se sama vanha rakas kaktukseni joka elää ikuisesti mutta kukki harvoin. Tai jospa kyseessä onkin joku ihan uusi Cephalotus Follicularis.

Cooli nimi

Mä haluaisin et mun nimi ois Richie Blackmore.

Toistaiset jäähyväiset

Allekirjoittanut aikoo vetäytyä my typosta, öh, salaperäisyyden varjoihin. Kovin suurta muutosta ei blogistanin matriisiin tule, olenhan päivittänyt melko harvoin.

Tunnukseni ja sähköpostiosoitteeni säilyvät. Ehkä joskus palaan takaisin ruotuun, ehkä en. Ehkä joskus annan kuulua itsestäni muuten vain. Kivaa on ollut kaikin puolin. Mutta elämä vaatii nyt yksinkertaistamista. Täytyy tehdä irtiotto.

Kiitos lukijat, kommentoijat, typyt, matkaseurasta tähän saakka!

Luuv.

Bloggaaminen on akkojen hommaa

[@lintukoto, via shckitsos]

Sääliksihän niitä kaikkia ATM:iä käy.

siis oikeesti!

Lisää turvesoita!

Tuli juttua Heidin ja S:n kanssa kotikaupungistamme Helsingistä jossa hesarin mukaan on yli 40% viheralueita. Samainen läsy oli tehnyt jotain katugallupin tapaista ja kysynyt ihmisiltä mitä he haluaisivat Helsinkiin jos voisivat esittää kolme toivetta. Suosituimmat toiveet olivat enemmän turvallisuutta ja lisää viheralueita! Haloo tämän pitäisi olla kaupunki eikä korpisuo ja karjalan kunnas.

Lähiörakentaminen jossa taloissa on maksimissaan neljä kerrosta ja jokaisen talon välissä jalkapallokentällinen metsää on johtanut lähinnä elämänlaadun huononemiseen ja joka iikan pakottamista tasapäisen tylsään arkeen jossa ei paljon muuta vaihtoehtoa olekaan kuin ulkoiluttaa koiraa tai istua himassa katsomassa telkasta bumtsibumin uusintoja ja euroviisukarsintoja. Mutta onhan meillä stadissa sitä metsää ja nyt on satanutkin niin mukavasti että tattia ja kantarellia pukkaa keskuspuistoon. Siitä vaan kaikki hesalaiset nyt omatoimisesti täydentämään talven ruokavarastoja!

Harvaan rakennetuissa kaupunginosissa asuu niin vähän ihmisiä, että minkään maailman liiketoiminta ei voi niissä olla kannattavaa. Omassani on vain pari ruokakauppaa ja karaokebaari ynnä pari muuta räkälää joissa käy lähinnä väkivaltaan taipuvaisia kovaäänisiä alkoholisteja, jotka karkottavat kaikki muut ihmistyypit mahdollisimman kauas. Turha haaveillakaan hyvästä ravintolasta, tunnelmallisesta kahvilasta tai edes videovuokraamosta kotinurkilla. Minun on siis aina matkustettava keskustaan jos haluan syödä ulkona, mutta sekin on tehtävä lapsiperheen aikataulussa sillä useimmat ravintolat sulkevat keittiönsä jo varmaan ysin maissa ja viimeinen paikallisjunakin takaisin kotiin päin lähtee arkisin klo 23:30. voi*ttu.

Tässä nyt omia haaveitani Helsingin parantamiseksi:
- kaupat ja ravintolat ja leffateatterit tosi myöhään auki, osa läpi yön
- julkinen liikenne 24h
- halvat taksit
- eläviä ihmisten täyttämiä tiiviitä kaupunginosia joihin voi jopa kehittyä omat kulttuurinsa
- lopuksi koko roskan voisi heivata n. tuhat kilometriä etelämmäksi.

Laululintunen ja kondorikotka

Ystävän kautta tuli uusi musiikkilöytö, hekumallisen näköinen Arielle Dombasle tulkitsee hehkeästi vanhoja 40-luvun (käsittääkseni juuri 40-luvun) hittejä levyllään Amor, Amor. Tämä taiteilija olisi kiva nähdä lavalla. Ja taas kävi meikäläiselle vanhanaikaiset kun levyn vikana biisinä nainen laulaa duettona Quizas, Quizas, Quizas niin seksikäsäänisen miehen kanssa että ihan kerta kaikkiaan vanhan sydän tykyttää ja reidet värisee. Heti netistä katsomaan, että kuka on tämä mystinen casanova. Se on Julio Iglesias. JUMALAUTA Julio Iglesias! Arrrgggghhh....

Uusmediaseksikkäimmät

Anteeksi jos naamani on hieman pikselöitynyt, mutta olin internetissä jo silloin kun sinä vielä soittelit puhelimella jossa oli sellainen hassu pyörivä numerovalitsin. tak-tak-tak, tak-tak-tak-tak-tak, tak-tak.. äsh... tak-tak-tak ...

Paluu perusteoksiin. Muistini on niin surkea että hain taas kirjastosta kerrattavaksi opiskeluvuosieni perusteoksen, Janet Murrayn Hamlet on the Holodeck, että osaisin taas väittää oikein sen mitä hän mistäkin on ajatellut. Tämän alan kivijalkakirjoissa riittää tuota naisvirtaa. Murrayn rinnalle nousevat Sherry Turklen Life on the Screen, Brenda " The Technodiva" Laurelin Computers as Theatre ja vielä myös Donna Harawayn Cyborg Manifesto ja Sandy Stonen kirjoitukset verkkoyhteisöistä ja teknologiavälitteisestä kommunikaatiosta. Usein on 'piireissäkin' pohdiskeltu naisten suhteellisen suurta osuutta tämän alan akateemisen puolen guruissa. Yksi mutkat suoriksi selitys meni perinteisen tippaleipä- vs. putkiaivoajattelun piiriin. Naiset osaavat paremmin käsitellä maailmaa jossa on paljon aktiivisia ikkunoita yhtä aikaa auki. Ehkäpä.

Pikainen

Ei taida onnistua grillailut tällä viikolla, typyt, tuli nimittäin äkkilähtö purjehtimaan. Soittelin P:lle, Taikin aikaiselle tutulle vähän aikaa sitten, kun se, jonka kanssa mun piti lähteä Lappiin vaeltamaan, perui yllättäen. No, P. sanoi ettei hänkään pääse, mutta tule purjehtimaan, jos et löydä vaelluskaveria. En löytänyt, ja eilen P. ilmoitti, että maanantaiksi voisit hankkiutua Uudenkaupungin satamaan. Tai Kustaviin, riippuu minne asti tuulet ovat heidät kantaneet.

Tulin myöhään eilen illalla ukkini hautajaisista Keski-Suomesta. Ehdin kyllä pyykätä, mutta en kuivattaa. Nyt vedän hieman kosteat hynttyyt niskaan ja taas baanalle.

Soitettiin äsken miehen kanssa nopea puhelu, se on tuhannen kilometrin päässä taltuttamassa tervaskantoja moottorisahalla. Täsmälleen kaksi vuotta sitten mies kysyi, että aletaanko seurustelemaan. Minä jäin vähän takeltemaan, ja hän siihen, että minä ainakin alan seurustelemaan sinun kanssasi, tee sinä mitä tahdot. Mun kaksivuotispäivä onkin sitten vasta huomenna, kun piti sulatella yön yli.

Sunnuntaihuvit

"Kysymys on siitä, mistä on kysymys kun on kysymys 'subjektviteetistä'. On selvää, että 'subjektiviteetissä' on kysymys subjektiivisuudesta mutta tärkeätä on kysyä, mistä subjektiivisuudessa on kysymys."

Tyylikukkanen on kotoisin Matti Kortteisen Lähiö-tutkimuksesta, joka muutoin on hyvin kirjoitettua ja sujuvaa tekstiä.

Velhokouluja

Meidän lukijoissa ei varmaan ole montaa lastenkirja-ikäistä, mutta käytän silti studioaikani kehuakseni Otfried Preusslerin 1978 Mikko Kilven hienosti suomentamaa kirjaa Mustan myllyn mestari. Kirja on puhtaammin lastenkirja kuin vaikka LeGuinin Maameren tarina tai Rowlingin Potter-sarja, mutta ennemminkin juonen yksinkertaisuuden ja kirjan lyhyyden kuin juonen aiheen ja tekstin tyylin takia. Lisäksi, Hogwarts ja Roke ovat selvästi ns. hyvän puolella, mutta Mustan myllyn noitakoulussa taikuudesta maksetaan vuosittain yhden oppilaan kuolemalla. Itseasiassa, tässä kirja muistuttaa LeGuinin novellia Those who walk away from Omelas, jossa yhteisö ostaa onnellisuutensa ja onnistumisensa sillä, että yksi lapsista elää elämänsä koppiin suljettuna ilman ihmiskontakteja, eikä siten kasva ihmiseksi. Jotkut eivät siedä sitä, että yhden kärsimyksellä ostetaan muiden onni ja lähtevät kävelemään. Kannatettavaa, että noinkin vaikea käytännön moraalinen ongelma on lastenkirjassa (siis Myllyssä, LeGuinin novelli on aikuisten sf:ää) kirjan teema.
Tämä oli siis kirjasuositus.

Elämän jälkeisiä suunnitelmia

Kirjoitin palan sanaa spriitussilla ja unohduin sitten toviksi imppailemaan tussin sulotuoksua. ja kuoro laulaa:
"You know darn well // That you'll go to hell"

Äiti soitti ja sanoi että mun pitäisi siis soitella vähän useammin. Ja lisäsi vielä että minusta on hyvää vauhtia tulossa sellainen ihminen että voi mennä vaikka yli kuukausi ettei kukaan huomaa mitään sitten kun minä kuolen.
Myönsin että näinhän se saattaa olla. Mutta minkäs mahtaa, pitäisikö tässä koko ajan soitella jollekin, että elossa ollaan vielä, jibbii.

Kesän kuvasatoa

Vuokralle tarjotaan talveksi kalustettu yksiö, huippusijainti Helsingissä, pinta-ala 29 500 km².

Jossei isosiskoa, niin sitten edes tutkijaa...jaa ei vai?

Eilen tutun kihlattu väitti, että pikku-kundeille ”kaverin isosisko” on eroottisten fantasioiden huipentuma. Sitten tietysti pohdittiin onko ”tutkijalla” mitään osaa kenenkään fantasioissa. Siis nimenomaan tutkijalla, ei apurahoja ja arvosanoa jakavalla – hih hih – professorilla tai yläasteen filosofian maikalla. Olimme tuloksessa, että eipä taida erotiikka hulmuta tällä alalla, eip. Asiantila tuli viime yönä perusteltuakin (ainakin jollain tavalla), näin nimittäin poikkeuksellisesti porno-unen.
Tutkijan märkä uni: unessa naispuolinen tutkijamme on mies. Miehen alla on nainen. Mies levitoi paikoillaan, nainen liikkuu kiihtyvää tahtia edes-takaisin (tai sisään ulos). Naisen liikkuessa tuumailen: ”No mutta, tämähän on erinomainen demonstraatio Foucault’n heilurin toimintaperiaatesta, jossa siis heilurin kiinnityskohta on kiinteä piste, jonka ympärillä maailmankaikkeus liikkuu.”
Vasta jonkun aikaa hereillä oltuani ylipäätään ymmärsin nähneeni pornografista materiaalia.
Juu…mutta mitä sanoo muu maailma? Haku ”researchers and sex” tuottaa googlettamalla 169 mainintaa, joista suurin osa koostuu sosiaalipoliittisista kannanotoista tyyppiä ”according to researchers and sex counselors…”. Haku ”sexy researcher” kymmenkunta leffa-arvostelua ynnä muutaman keskustelunpätkän silmälasi-fetissismistä.

Kesän sarjistoukka avautuu

Kiva meemi toi minkä Heidi täytti. Mä olen lukenut kesän aikana hirveät määrät sarjakuvia. Enimmäkseen tykkään tai suvaitsen. Siis melkein kaikki tippuu. Tintit ovat aivan ässiä, ja vanhat Muumit samoin. Suomalainen seitkytluvun ug on hauskaa kaljanhöyryisessä hybriksessään. Mutta eilen luin Roger Leloupin Yoko Tsuno -seikkailun Paholaisen urut, ja pitkästä aikaa piti todeta että olipa turha sarjakuva. Jos sankaritar on koko ajan vain terävä, notkea, fiksu, yllättää kaikki ja näyttää niille roistoille, niin alkaahan tuo kyllästyttämään. Taisi olla suunnattu hieman nuoremmille lukijoille, mutta ei se mua yleensä ole haitannut... no, okei, Marsupilamit ovat myös tylsiä, samaisesta syystä.

Lainasin naapurin sarjakuvapiirtäjä-nuorisotutkijalta Scott McCloudin Sarjakuva - Näkymätön taide. Se on sarjakuva sarjakuvasta, se on, eh, sarjakuvan McLuhan, kuten takakannen sitaatti uhoaa, se on... kertakaikkiaan nokkela, viihdyttävä ja viisas analyysi sarjakuvan keinoista, merkityksistä ja mahdollisuuksista. Ja kun se on esitetty sarjakuvan keinoin, se itse todistaa monet väitteensä ainakin mahdollisuuksiksi. Erityisesti muhun teki vaikutuksen todisteluketju, jossa McCloud osoittaa, miksi lukija samaistuu sarjakuvahahmoon sitä vahvemmin, mitä pelkistetympi (vähemmän realistinen) hahmo on. Mutta en kerro enempää, koska se on niin jännä juttu enkä halua pilata juonta keneltäkään.

Olen sekoittanut päätäni myös kirjain-kirjallisuudella - esimerkiksi lukemalla Carlos Castanedan tuotantoa. Tartuin Castanedoihin selkouni-kokeilujen takia, mutta eivät ne siinä ole auttaneet. Unennäkö on castanedalaisittain huomattavan korkealentoista toimintaa, eikä sitä voi kovin pitkälle harjoittaa ilman naguaalin opastusta. Kuitenkin Matka Ixtlaniin, Unennäön taito ja Maagiset liikkeet ovat vieneet mukanaan, kuten hyvät (tai keskinkertaiset, mutta hyvällä tavalla viihteelliset) romaanit voivat, ja johdattaneet niin omituisiin maailmoihin, että sieltä on toisinaan ollut vaikea palata arkitoimiin.

Nyt luen Kafkan kirjeitä Milenalle. Yksittäisten, vaikkakin kirjallisesti lahjakkaiden sekä sielullisesti niin moniulotteisten ihmisten sydän- & seksuaalipulmat tuntuvat juuri tällä hetkellä hieman latteilta. Oikeastaan kaipaan scifin ja fantasian pariin. Pitänee taas palata Kafkan novelleihin. 2001 Avaruusseikkailun luin juuri. Ja kappas, kun tuo pokkarimallinen Hyperion tuossa hyllynreunalla onkin jo kutsuvasti raottanut pehmeää kanttaan.