Tehokäyttäytymistä ja hyvä päätös

Kuinkahan moni hakee blogistaan copy-paste-menetelmällä tavaraa akateemiseen kirjoitukseen? Mun pitää huomenna palauttaa Silverstonen moraaliekonomian kritiikki.
Samalla olin eilen pistävinäni merkille, ettei Anssin kuukausiliitejuttu tiennyt blogeista joissa pääasiassa tehdään töitä. Hakemiston tutkimus-luokassa meitä on muitakin ja muualla vielä enemmän. Paitsi mainittiinhan siinä ainakin bloggaavat poliitikot.

Pidin paljon siitä, miten liitteessä blogi-ilmiö asettui omaan perspektiiviinsä sen perässä tulleen Espanjan kasvihuoneet-artikkelin rinnalla. Välillä häiritsee paljonkin, miten omia juttuja pitää hetkittäin tärkeinä vaikka maailma hukkuu paskaan. Niitä kasvihuoneita pyöritetään orjatyövoimalla. Sen muuttamiseen ei joku kotiutumistutkimus paljoa auta. Sentään päätin, että kaikki joulukortit ja ne muutamat lahjat hankin tänä vuonna Unicefilta.

Blueshead

Kaksiviikkoisen kuvausviikon päättymisen kunniaksi maskeeraaja vetäisi minulle spraypullon jämistä samaa sinistä lookia kuin fiktiivisellä rokkitähdellämme. Kyllä kelpasi lipsuttaa sinitukkaisena mukillinen kuohuviiniä.

Sitten menin kotiin itkemään, koska yhtäkkiä kolahti ensinnäkin kertaheitolla kaikki ne tunteet joita imeytynyt käsikseenkin mukaan. Nyt kun olin todistanut niiden syntymistä kuviksi, tajusin koko tekstistä paljon lisää asioita ja teemoja joita siihen oli tullut, osin suoraan tekstistä ja osin koko muun tuotantotiimin työn ansiosta. Toisekseen kolahti (vasta nyt) sekin, että perkele kun aluksi oli vaan idea joka Mikan kanssa vaan keksittiin ja kirjoitettiin, ja nyt sen eteen on raatanut varmaan 50 ihmistä pitkää päivää, ja osa selvästi suuria tunteita mukana ja kaikkensa peliin laittaen, ottaen teoksen omaksi projektikseen omasta työroolistaan käsin. Ja rahaakin on palanut ihan saatanasti. Iski aika nöyrä olo. Tai en tiedä onko nöyrä oikea sana, mutta jotenkin koko projektin mittakaavan yhtäkkinen tajuaminen on vaan aika pakahduttava tunne.

Bussimatkalla kotiin ihmettelin pitkään miksi minua vilkuillaan yhtenään. Kaikesta ympärilläni leijuvasta lakanlemusta huolimatta olin unohtanut, että minulla on sininen fleda.

Pari kolme esitystä

Olin eilen katsomassa Kansallisoopperan Napoli-baletin ensi-iltaa. Napoli oli oikein kiva esitys, tekniselle porukalle haastava ja 2. ja 3. näytös visuaalisesti komeita. Baletti ei ole järin tanssillinen vaan paremminkin näytelmällinen.
Varsinainen into sanoa tästäkin jotain ääneen johtuu kuitenkin ennen Napolia esitetystä Offcore-minibaletista, joka on Jorma Elon kunnianosoitus August Bournonvillelle. Sitä katsellessani taas ajattelin, että just näin meidän "oikeasti" pitäisi elää, että tanssi, teatteri, lausunta, whatever, ovat järeitä ja toimivia kommunikoinnin ja yhdessäolon muotoja. Simakin Waystation scifi-kirjassa puhutaan alieneista, joiden kulttuuri tai yhteiskunta koostuu jonkinlaisen kokonaistaideteoksen yhteisestä pyörittämisestä.

No ei niin, että jatkuva teatterin töllääminen ja tekeminen olisi palkitsevinta mahdollista settiä kaikille koko ajan. Mä näen siinä kumminkin suunnan, johon voitaisiin olla menossa. Toivottavasti ollaan. Tämän ajatushelmen takana ei ole niinkään Kansallisooppera vaan Todellisuudentutkimuskeskus, jonka Dreaming-esitykseen typo kokonaisuudessaan teki syysretken. Mä en ole aikaisemmin nähnyt näiden esityksiä ja olin kuvitellut, että nimi on postmodernia ironiaa mutta eipä olekaan. Tyypit tosiaan tutkivat todellisuutta.

Dreamingiä katsoin kuin olisin istunut Suomen Akatemian tilaisuudessa. Tätä tutkimuksen ja tulosten esittely voisi olla, jos kaikki nämä luovat, elämykselliset merkitystaloudet otettaisiin sisällöllisesti todesta ja oikeasti merkittävien asioiden annettaisiin olla esillä:



Tai luovasta taloudesta luennointi, raah.
Kuva on pöllitty ryhmän sivuilta. Tänään on viimeinen esityskerta, liput maksavat 12e.

Ja sit tää ihmettelis vähän lisää

Jos nyt sitten liittäisi edellisen sen varsinaiseen yhteyteen.
Eli ongelma Silverstonen kodin moraalitalousteoriassa - niin kuin muissakin maailmanselityksissä? – on se, että teorian mukaan kotitalous pystyy itsereflektioon mutta se ei pysty reifikaation purkuun.

Itsereflektio tarkoittaa sitä, että kotitaloudeksi kutsuttu yhteisö voi ymmärtää oman asemansa maailmassa ja kotiuttaa objekteja tietoisena siitä, että se samalla luo, ylläpitää ja näyttää itseään ”sosiaalisena, kulttuurisena ja taloudellisena toimijana”. Mutta, mä väitän, teoriassa (kirjaimellisesti) kotitalous ei pysty siihen, että se ymmärtäisi auktoriteetin poissaolon maailmastaan.
Väite perustuu siihen, että Silverstonen teoriassa kotitalouden keskuudestaan kehittämä moraali toimii kotitalouden toiminnan kannalta auktoriteettina. Piste.

Ajatuskulku kiinnostaa, koska millä helvetillä voi konstruoida ”moraalin” taloudelle, jolla ei ole auktoriteettia tai ohjenuoraa? Voi olla, että kysymys on aineiston käsittelyn kannalta älytön.

Toisenlainen juttu on se, että yleinen oletus kotitalouden rationaalisesta toiminnasta melkolailla romahtaa, jos ajatellaan, että yhteisöllä ei olekaan päämäärää johon se pyrkisi, yksinkertaisesti siksi, että sitä ei satu se huvittamaan ja paljon huvittavampaa on vain, ei pelata, vaan leikkiä.

Silverstone on tehnyt väitöskirjansa leikkimisestä ja ehdotti minullekin, että leikillisyys ja leikkimielisyys voivat olla avaimia tutkimusaiheen käsittelyyn. Anyhow, kauhean vaikea nähdä, mitkä tutkimuksen ”ongelmista” on aitoja, mitkä näennäisiä ja vain vilkkaan mielkuvituksen tuotteita.

Hölmistynyt henkilö vastaa imperiumin iskuun itsereflektiolla

Mulla on sellainen käsitys, että ihmisen tulisi tuossa jossain 30 tienoilla tuntea itsensä pääsääntöisesti aikuiseksi. Niinpä mä olen ihmetellyt jo useamman vuoden, miksi mä olen jatkuvasti aika lapsellinen. Muita tutkijoita kuunnellessa ero on alkanut ihan oikeasti häiritsemään. Minusta niiden tutkimusaiheet on päättömän tylsiä ja päämäärätietoinen ote tutkimuksen teossa ihmetyttää jatkuvasti. Miten riivatussa joku motivoituu tuolla tavalla tuollaisesta aiheesta? (Joo, kommentti on epämääräinen, mutta enpähän viitsi viitata kehenkään yksittäiseen tutkimukseen) Kysehän on kuitenkin vain pelistä, jota jostain syystä – ajan kuluttamiseksi – ollaan pelaamassa. Jos pelille (=elämä) olisi luvassa voitonjako ja palkintopysti, ymmärtäisin jotenkin tosissaan olemisen, mutta koska kukaan ei tule palkituksi, mistä jotkut kaivavat absurdin halun voittaa? Mistä se tulee? Vastaavasti, totta kai pysyn lapsellisena, koska kyse on leikkimisestä tai pelaamisesta, jonka vain tylsät tyypit ottavat tosissaan.

No, tämä liittyy siihen, että faijan kuolemasta tuli muutama päivä sitten kuluneeksi 37 vuotta. Kas näin: aidosti isättömälle lapselle käy helposti niin, ettei varsinaista käsitystä määräävästä auktoriteetista pääse syntymään, vaikka hierarkioiden taju on ihan ok. Mistä sitten seuraa, että hyvin, oikein tai tehokkaasti pelaaminen ei kiinnosta pelkästään (tai varsinkaan) sen takia että ”joku” käskee tai jakaa voittoja, vaan pelin pitää olla mielekästä jonkun muun kuin palkinnon ja lopputuloksen vuoksi. Mua näyttää motivoivan oman pelaamiseni jatkuva seuraaminen ja säätäminen. Valitettavasti ei kuitenkaan niin kuin pitäisi, eli että hienosäätää osaamisensa huippuunsa, siis tulee jossakin päteväksi asiantuntijaksi. Sen sijaan harrastan jonkinlaista monty python-kriteereillä tapahtuvaa asioiden hankaloittamista niin, että taidot loppuvat aina kesken. Puhdas suoritus ei jaksa kiinnostaa, enkä ymmärrä mistä ihmiset repivät motivaationsa olla hyviä.
Siinäpä päivän moraalinen mietelause kunnon kansalaisille.

edit: kiintoisaa. Merten käsittelee samantapaista asiaa eri näkökulmasta ja huomattavasti kauniimmin ja osuvammin. Niin aina.

Musiikkivideoita pukkaa

Loppua kohden sen kuin paranee. Syksyn viimeiset kuvauspäivät on kuvattu lähinnä musiikkivideo-osuuksia, joissa värit ovat syttyneet entisestään, kamera on katossa ja ties missä, ja puvustus on pamahtanut kiertoradalle. Kyllä oli puvustajat ja maskeeraajatkin kovilla tänään kaikkien muiden lisäksi. Mutta hyvältä näyttää, vaikka tuskin tuntui näyttelijöistä yhtä hyvältä niissä korseteissa ja meikeissä. Hurtin näköistä sakkia löytyi tupakkihuoneestakin kun sinne vihdoin pääsi ryntäämään päivän päätteeksi.

Käsikirjoittajana olen ollut lähinnä vain tyytyväinen kuvauksiin, ja siihen miten henkilöt ja kuvat on niihin rakennettu. Ihan parin pikku jutun kohdalla olen ollut ihmeissäni, että 'ai näinkö tää nyt sit meneekin', mutta enää en edes saa mieleeni mitkä kohdat ne oli. Nyt on vaan aika hyvä olo siitä, että vaikka kaikki kohtaukset on irrallisia palasia jotka voivat järjestyä n. ziljoonaan eri järjestykseen, niissä säilyy linja ja kerronta josta muodostuu tolkullinen ja kiinnostava kokonaisuus.

Taloustieteistä, päivää!

Yhteiskuntatieteilijä, media-teoreetikko Roger Silverstone esittää kodin moraalitalousteoriassaan, että kodit muodostavat julkista markkinataloutta täydentävän kotitalouksien verkoston. Moraalitaloudella Silverstone tarkoittaa sitä, että kotitalouden jäsenet kehittävät yhdessä ja vähitellen käsityksen siitä, mikä kullekin kotitaloudelle on tärkeää, paheksuttavaa, arvokasta, kaunista, turhaa ja rumaa. Muun muassa. Kotitalouksissa moraalitaloutta pyöritetään kotiuttamalla aineettomia ja aineellisia objekteja, esimerkiksi televisio-ohjelmia. Moraalitalouden sosiaalisia prosesseja voi seurata perehtymällä objektien elämäkertoihin. Kyse on merkitysten taloudesta, sanoo Silverstone.
Merkitysten talous? Economy of meanings.
Jos tämän ottaa tosissaan, niin taidanpa olla sitä mieltä, että ongelmaksi tulee tasa-arvoisuuden periaate, joka näyttää vaivaavan myös Silverstonea: mukana kulkevasta neuvottelun metaforasta huolimatta kotiutumismalli käsittelee kodin moraalitalouden merkityksenantoprosesseja kuin ne olisivat tasa-arvoisia, samanlaisia - yhtä vahvoja, yhtä pysyviä, yhtä arvokkaita. Eikähän se pidä paikkaansa. Jotkut merkitykset ovat parempia, vahvempia ja sanotaan vaikka ravitsevimpia kuin toiset. Myös jotkut ihmiset ovat parempia ylläpitämään omaa moraalitalouttaan kuin toiset. Ja ne, joilta tuottava merkitystalous luonnistuu, ovat juuri niitä, joiden varassa tämä saatanan luova talous pyörii. Tai siis, esimerkiksi minä kuulun vankasti tähän Richard Floridan määrittelemään luovan talouden huipulla olevaan ”superluovien” joukkoon: taidepainotteisen maisteritutkinnon suorittanut muotoilija, joka työkseen tutkii ja opettaa. Ja, perkele, juuri siksi, että olen hyvä prosessoimaan vahvoja merkityksiä sielläkin missä rahvas haukottelee, minä kuulun tähän paskasakkiin joka tekisi duunia vaikka siitä ei kukaan maksaisi edes sen vertaa kuin nyt.
Todellinen, ratkaisematon ongelma Silvestonen mallissa on ehkä juuri oletus merkitysten samanarvoisuudesta. Tai paremminkin, Silverstone ei anna kriteereitä merkitysten, hm, mittaamiselle. Taidanpa ratkaista ongelman iltapuhteikseni, niin voidaan vihdoin siirtyä mittaamasta asioita vain rahalla. Jos vaikka sitten ihan laajassa mitassa siirryttäisiin merkitysten talouteen. Mä joskus ehdotin, että kipsarissa saisi maksaa esityksillä: runonlausunnalla tai jollain. No tämä on just sitä. Nyt tää pitää vaan tuotteistaa…

Osallistun Pinserin meemiin joskus toiste; terveisiä äidille.

Ui jui. Mä alan uskoa, että tutkijat on olemassa, jotta muut ihmiset ymmärtäisivät hakeutua muihin hommiin. Tätä jargonin määrää! Sujuvasti selostan "sosiaalisista prosesseista" - en minä tiedä mitkä ovat sosiaalisia prosesseja. Tukanleikkuu ja varpaidenheiluttelu? Vygotskilaisittain kai kaikki on sosiaalista ja varmaan prosessejakin, koska ihmisestä tulee ihminen sillä, että se - rassukka - sisäistää sosiaalisen maailman ja oppii sitä myötä olemaan ihmisiksi. "Merkityksenantoprosessit" on oikeastaan vielä parempi. No ei, siitä sentään osaan selkokielellä sanoakin jotain.
Mikähän tässä oli pointti? Se, että kun pitää esittää lyhyessä ajassa vaikea asia, on helpointa turvautua jargoniin, jota puhuessa huomaa, ettei itsekään ymmärrä asiasta tuon taivaallista. Esiintymiskuume.

Kuhinaa kuvauksissa, "making of..."

Torstaina pääsin seuraamaan sellaista jota en ole vielä livenä nähnyt tehtävän. Vahinkolaukausten kohtaus joka oli alunperin suunniteltu otettavan kahdeksalla eri kuvalla vedettiinkin läpi yhdellä kamera-ajolla. Lavasteista nostettiin pari seinää pois tieltä ja kamera liukui ja pyörähteli keskellä tilaa siirtyen toiminnasta toiseen. Vaatimaton kaavioni alla ei tehne sitä selväksi mutta yritän tässä itsekin hahmottaa, että miten koko kohtaus oikein saatiin tapahtumaan.

(Eli pakko minun on tässä kertoa kohtauksen toiminta, toivottavasti en saa sapiskaa jälkikäteen.) Hissin ovet aukeaa ja siellä Roope (Lorenz Backman) ja Maarit (Minna Rimpilä) toistensa kimpussa, kamera siirtyy Juulian (Kristiina Elstelä) kämppään jossa hän on valokuvaamassa. Ovikello alkaa soida hulluna ja lopulta Juulia hermostuu ja menee katsomaan ovisilmästä, siirrytään käytävän puolelle jossa näemme Remun (Remu Aaltonen) ringuttamassa ovikelloa kukkapuskan kanssa, Roope ja Maarit ilmestyvät kiihkoissaan kulman takaa ja törmäävät Remuun ja jatkavat Roopen kämppään kameran seuratessa heitä. Kun touhu alkaa päästä kunnolla vauhtiin kamera pakenee takaisin rappukäytävään jossa Remu on Roopen oviaukolla kuunnellen ähinää menee sitten takaisin Juulian ovella, ringauttaa vielä kerran ja poistuu. Juulia avaa oven ja nappaa Remun jättämät kukat ja menee takaisin kotiinsa. Roope tulee sulkemaan auki jääneen ovensa ja samalla Remu on vielä palaamassa taksin mutta säikähtää alastonta miestä ja pakenee takaisin rappuun. Roope sulkee ovansa ja poistuu.

Ja taisi olla jo viides otto, joka onnistui loistavasti, tästä kaikki kiitos näyttelijöille, ohjaajalle ja koko YLE:n kuvaustiimille. Itse pelkäsin että meneekö siinä viistoista ottoa. Ohjaaja Mika Tuomola hehkuttelikin jälkeenpäin että päästiin lähelle teatterinomaista näyttelemistä ja toimintaa joka on "tilan taidetta". Tämä voitiin tehdä näin vain tässä nimenomaisessa tilassa ja näillä näyttelijöillä. Lavaste onkin ilmeisen inspiroiva siinä, että se synnyttää ideoita toteuttaa kohtauksia tavalla joita ei storyboard-vaiheessa vielä voinut nähdä.

Toivesäätiö jakaa apurahaa kahvivarastojen ylläpitoon

Mä olen viimeksi tehnyt tällä tahdilla töitä varmaan pari vuotta sitten, kun yhtäkkiä oivalsin, mistä maailmankaikkeudessa on kyse ja tein neljässä kuukaudessa pitkään roikkuneen lopputyön pois. Silloin keskityin älyttömällä intensiteetillä yhteen asiaan. Tänään tämä on tällaista:
6.30 Informaatio-tulvaa sääntelen sillä, että luen Hesarin heti herättyäni, jolloin en tietenkään tajua mistään mitään, eikä mikään kiinnosta. Hyvää kahvia, useampi tupakka.
7.00 – 10.00 Esittelen tutkimusta ensi viikolla asiaa tuntemattomille ihmisille. Esityksen kommentoijalle pitää lähettää etukäteen materiaalia. Taustat ja oman tutkimuksen osuudet kirjoitin eilen, tänään vielä toisen tutkijan osuus ja lähdeluettelo. Perustekstiä, mutta englanninkielisen jargonin kääntäminen mukavalle suomenkielelle on näköjään hommaa josta pidän, vaikka tiedän, ettei noin joutavanpäiväiseen saisi käyttää aikaa.
10.00 – 11.00 toinen aamukahvi.
11.00 – 14.00 Eilisen palaverin pohjalta suunnittelen usean tupakan avittamana kevään luentosarjan. Kurssin otsikko on, ei vähempää kuin ”Trendien ennakoinnin tutkimusmenetelmät”. 8 45 min. luentoa. Kurssin nimi ei ole järin osuva. Kuitenkin luulevat, että käydään läpi trendejä (“tutkitaan trendejä”, niinku). Pah. Kurssilla käyn läpi yhden setin teorioita, joiden avulla taideopiskelijat voivat käydä käsiksi monimutkaisiin kokonaisuuksiin (kuten vaikka “yhteiskunta”, josta mustatuntuu-menetelmällä saa sanotuksi pelkkää paskaa).
14.00 – 14.30 kolmas aamukahvi. Tupakkaa, tupakkaa.
14.30 – 15.00 lopputyöohjattava lähestyi sisällysluettelorungon kanssa. Sitä selvittelen ja mietin jatkotoimenpiteitä. Piiskaa? Kaljaa? Tapaamme huomenna Kipsarissa.
15.00 – 15.30 syön vahingossa jotain ja nukahdan. Tätä ei satu usein. Herättyä ei työ maistu.
15.30 - Jaa. Kaipa koneen siivoaminenkin on itse asiassa töitä. Huomaamatta olen alkanut suunnittelemaan myös kevään toista kurssia, mutta asioita ei jaksa laittaa paperille. Mietiskelen koulun englanninkurssille kirjoitettavaa kritiikki-tekstiä, ja samaan yhteyteen 5 sivua artikkeli-tekstiä, johon saa myös ohjausta. Neljäs aamukahvi. Kello on kohta 8, pitäisi muistaa käydä kaupassa, eläimillä alkaa selvästi olla nälkä.
Hiljaisesti olen kiitollinen meta-bloggaajien ahkeruudesta. Eipä hirveästi tarvitse juuri nyt lukea uusia blogeja tai edes seurata keskustelua. Kumma juttu, omat suosikkini ovat korkeintaan kirjoittaneet siitä, miten ei huvita kirjoittaa jostakin “meistä”. Niinpä. Meta-bloggaus on vähän kuin kivassa lehdessä alkaisi yhtäkkiä toimittajat kirjoittaa aikakauslehden/median kritiikkiä, sosiologiaa, psykologiaa mitä näitä on, aina samalla mustatuntuu-meiningillä. Se ei paljoa anna ellei otakaan.

Pörhö

Kuvassa emäntänsä hellittävänä huippunäyttelijä Pörhö, joka tämän päivän roolityöllään ansaitsisi parhaan miessivuosan Telviksen tai jotain vastaavaa. Harva näyttelijä tottelee yhtä täydellisesti ohjaajan neuvoja: avaa silmät hetkeksi, nyt voisit vähän rapsuttaa, nyt katse kameraan... hyvä pidä siinä...
Ei ollut Pörhö ekaa kertaa TV-kuvauksissa ja sen kyllä huomaa, aamulla kuvauksiin tullessaan vanha konkari katsasti setin huolellisesti ja löysi sitten omat askelmerkkinsä hienosti.

Kamera käy taas

Jostain syystä mac-osx vaihtelee desktoppini ikoneita miten sattuu, leikepöydältä tai jostain jotain summittaisia kuvia kaivaen. Nyt oli tohtoriopintojeni materiaalia sisältävän kansion ikoniksi ilmestynyt vanha pappa. Onko se joku vihje?


Vanha pappa on itse asiassa about kolmekymppinen näyttelijä. Vahinkolaukausten syyskuvaukset alkoivat tänään vuodella 2045: päähenkilöt oli vanhennettu 70- ja 101-vuotiaiksi. Kannatti hytistä Tervasaaren tuulessa – niin liikuttavaa se oli, niin kaunis vanha mummo ja hellyttävä pappa, rokki-Gandalf suorastaan, elämänsä ehtoopuolella ja vielä yhdessä. ihq. Tämä ei ollut vielä spoileri...

Samaan aikaan Lumeen studioon on noussut valtava lavasterakennelma, sisältäen päähenkilöiden kämpät ja rappukäytävän. Jotkut seinistä on liukuvia jotta päästään kameralla parempiin kuvakulmiin ja etäisyyksiin. Lavastaminenkin kysyy aikamoista logistiikkaa. Yhdessä otossa pitää olla kämpässä katto ja toisessa se on kameran tiellä ja yhdessä kuvassa pitää olla joku tietty taulu seinällä ja toisessa sitä ei saa vielä näkyä. Yksityiskohtien määrä on niin lukematon, että siinä varmaan tarvitaan jo kirjanpitoa. Elokuvien klaffivirheitä olen yleensä bongannut lähinnä näyttelijöiden puvustuksesta ja asemista enkä juurikaan lavasteista, mutta se johtunee vaan siitä mihin oma huomioni kohdistuu.

Tapahtuiko mitään?

Koska en keksinyt koko viikonloppuna mitään blokattavaa niin kirjoitinkin väikkärini sisällysluettelon lukuselityksineen ja lähdeviitteineen. Joskus on mielikuvituksettomuudestakin kovasti hyötyä.


Tuli mieleen schizon hieno hiuslenksubloggaus viime kesältä kun äsken pyykkejä ripustaessani löysin kledjujen ja tyynyliinojen keskeltä.. ta-daaa.. hiuslenksun. Se on sammalenvihreä, joten se ei voi mitenkään olla jäänteitä omalta pitkähiuksiselta kaudeltani. Onko joku peuhannut minun kanssani ja tehnyt sen vielä minulta salaa? Törkeetä! Tunnusta!

Miksi Trivial Pursuitissa ei ikinä kysytä Lacanista?

Iltapuhteiksi oli väitelleen kollegan kanssa pienimuotoinen tieteenfilosofinen keskustelu. Jossakin vaiheessa horisin jotain huomioista ja niistä vedettävistä johtopäätöksistä. Tähän kollega sanoi, että hänelle tutkimuksen teossa ei ole kyse johtopäätösten vedosta vaan näkyväksi tekemisestä.
Tartun sanavalintaan. Jotkut duunikaverit innostuvat kovasti tekemistään havainnoista ja aineiston havaitseminen ja siitä puhuminen, eikö se ole juuri ole näkyväksi tekemistä? Tai paremminkin, mitä muuta näkyväksi tekeminen on, kuin aineiston kuvailua ? Eeei, en osta. Ellei havainto liity johonkin, en innostu. Kun kyllähän maailmaan ilmiöitä ja kuvia mahtuu ja jos on sietämättömän omaperäinen, harvinaislaatuinen ja kultturelli huippulahjakkuus, niitä voi tehdä jopa itse. So?
Jotkut kaveritkin kyllä kuuluvat tähän kuvista, ilmiöistä ja havainnoistaan innostuvaan porukkaan. Ei siinä mitään, kyllä minä teitä kuuntelen. Ja jos hyvin sattuu, selitän vastapalveluksi, mistä ilmiössä on kyse, miksi juuri sinä havaitsit sen ja mitä tästä kaikesta tulisi ajatella. Helvetissä on varmasti tupakoimattomien karaoke juuri minunlaisiani varten.

Esimakua hätäisille

Tällainen tipahti posteihin:

Esinäyttely: Ilmaan maalattu ihminen Otaniemessä torstaina 13.10. klo 14-18

TKK:n Tietoliikenneohjelmistojen ja multimedian laboratorio esittää noin kolmekymmentä ilmaan maalattua kolmiulotteista kuvateosta.
Virtuaalinurkkauksessa katsoja voi liikkua kuvien seassa kuin ne olisivat kolmiulotteisia esineitä. Nurkkaus on rakennettu ilmapiirto-ohjelmistojen huokeaksi ja langattomaksi katselukäyttöliittymäksi.
TaiK:n Medialaboratorion jatko-opiskelija Wille Mäkelä toimii TML:n tutkijana ja on voinut maalata kehittyvän välineen eri asteilla jo kolmena vuonna. Mitä mahdollisuuksia tämä tarjoaa 3D-grafiikkaohjelmille? - Entä mitä se merkitsee perinteisten kuvataiteiden kannalta? Vierailijoiden kokeiluja nähdään kymmeneltä tunnetulta kuvataiteen ammattilaiselta.
Tervetuloa TKK:n Tuas-talon Odeioniin (Otaniementie 17, 2.krs) tänään torstaina, 13.10. klo 14 - 18!

Julkisesti näyttely on esillä Kiasman Mediateekissa 4.-27.11.2005.

Raatokaktus

Ukki oli varsinainen viherpeukalo; pelakuunsa kukkivat suurin piirtein keskellä talveakin ja osa muista kasveista on periytynyt jälkipolvillekin. Ensimmäisen kerran minut huijattiin haistamaan tuota raatokaktuksenkukkaa kun olin pieni lapsi. Kukka on nimensä veroinen eli tuoksuu kuvottavalle raadolle. Myöhempinä kesinä en saattanut uskoa, että joku voisi haista niin hirveälle joten idiootti haistoin sitä uudestaan. Nyt olen oppinut enkä enää haista. Tarina kertoo, että myös erään vävykokelaan oli ukki juksannut nuuhkaisemaan kukkaa, ja nuorukainen oli saanut siitä aivan saatanalliset raivarit. Tervetuloa sukuun vaan.

Virtuaalimatkailua

Taas mainittiin mediassakin, että ihmiset paiskovat hommia kirkkaasti enemmän kun työaikalaki sallii. Meidän instituutiossa ylenpalttinen työteko on estetty tehokkaasti sillä, että ainakaan pariin kuukauteen mikään tietoverkkopalvelu ei ole toiminut viikonloppuisin. Ilmeisesti siellä pitää jonkun pojan olla tunkemassa klemmareita serverin reset-nappulaan, että se pysyisi edes hetkisen pystyssä. Tietoliikennetekniikkaa edellyttävää toimintaa siis voin harjoittaa toimessani vain maanantaista perjantaihin yhdeksästä viiteen, ja silloinkin nikotellen.

Surffausta sentään voi harjoittaa omalla netillään ja ilman duunin sähköpostiakin. Ajauduin ja sitten unohdin itseni pitkäksi toviksi UNESCO:n maailmanperintöluetteloa tutkimaan. Niistä listatuista kohteista olen hyvin nopealla laskennalla nähnyt ehkä noin 15. Se on aika vähän. Ja maailmalla olisi aika hienoja juttuja tarjolla. Lebanon here I come!

Voiko muuten päätellä mitään yksityisestä maasta tai sen kulttuurista, jos sillä on paljon näitä UNESCON suojelukohteita? "Kulttuurikohteissa" jyrää Eurooppalaiset Italia, Espanja, Ranska, Englanti, mutta myös Kiinassa ja Intiassa tuntuisi olevan paljon ihmeteltävää. Pohjois-Amerikasta mukaan on päässyt lähinnä vain luonnonnähtävyyksiä, mutta niillä varmaan kuitenkin toimii firman sähköpostit ja intrat paremmin kuin täällä.

Ois kivaa et ois kivaa

Seurailen sivusilmällä Pekka Himasen luentosarjaa ”Luovuuden filosofia ja luova talous” Taikissa. Viimeksi puheena oli ”rikastavan yhteisön” käsite tai ilmiö. Koko luentosarjan kantavana teemana on että nykyinen luovuuteen perustuva talous tuottaa epätasa-arvoa, eli rikkaat rikastuu ja köyhät köyhtyy entisestään, ja että luovan yhteisön tulisi muuttua rikastavaksi yhteisöksi, joka ei rikastuisi muiden kustannuksella vaan levittäisi hyvinvointia ympäröivään yhteisöön globaalissa mitassa. Himasen case-esimerkki on LiveAid, eli joukko luovan työn tekijöitä kerää rahaa Afrikan nälänhädästä kärsiville.
Mikäs sen kivempaa. Humanitaarinen apu on aina tosi jees.
Ongelmana Himasen ajattelussa on kuitenkin se, ettei LiveAidin kaltaisella perinteisellä humanitaarisella avulla ole paljoakaan tekemistä luovuuden kanssa. Humanitaarinen apu, ja tarkemmin, kehitysavun raijaaminen Afrikkaan on niin konventionaalinen idea, että vanhanaikaisempaa on vaikea kuvitella.
Jos globaalin talouden tuottaman epätasa-arvon ongelmaa lähestyy luovasti, asetelma on käännettävä päälaelleen. Esimerkiksi: olen kyllästynyt olemaan vahva länsimainen eliittiporsas ja todellinen innovaatio olisi idea (teksti, kuva, vehje, konstruktio) jonka avulla länsimaissa todellistuisi, että me olemme heikoilla, pikaisen avun tarpeessa. Muistaakseni Tuomas Nevanlinna (aaltoja! aaltoja!) joskus kirjoittikin siitä, miten kapitalismi tuottaa niukkuutta ja miten tyly, sääliin perustuva avustaminen estää näkemästä Afrikkalaisen identiteetin ja todellisuuden runsautta, esimerkiksi tarinoissa ja ajankäytössä. Jos ajatellaan, että innovaatio määritellään sosiaalisen järjestyksen muutoksen kautta (sic), voisi kuvitella, että heikkoutensa tuntevien länsimaisten ihmisten ja vahvojen afrikkalaisten kohtaaminen ja vuorovaikutus muuttaisi nykyistä meninkiä radikaalistikin. Voitaisiin kyläillä ja viettää aikaa keskenämme, esimerkiksi.
Mua nyppii erilaisissa luovan talouden skenaarioissa, tulevaisuusvisioissa ja muissa rakennelmissa, että niihin ei näköjään koskaan mallinneta sisään luovaa toimijaa. Siis sitä, joka työkseen kääntää asioita päälaelleen. Skenaarioissa vahvat jatkavat vahvoina, työntekijät viilaa CV:tään ja kiihdyttävät bisnes-miittarista palaveriin. Aivan sairaan luovaa. Siis motivoi ihan kympillä. Niin, siis mihin sosiaaliseen muutokseen uusi kännykkä, uusi pelikonsoli, uusi ruoka-apu muka pakottaa? Toki, voidaan pelata ja puhua liikkuessa, mutta jutut on pitkälti samat.
Ensimmäisellä luennolla Himanen korosti sitä, miten uudet ideat aina kohtaavat vastustusta ja että pitäisi meidän pienten taikkilaisten vaan jaksaa pinnistellä. Mut mä en jaksa, mua masentaa. Mutta kuulemma Himanen itse suhtautuu nuivasti poikkipuolisiin näkemyksiin. Jos, niin aika koomista. Ehkä tämä tästä.

Luento painovoimattomaan tilaan muotoilusta!

Sori, tämä tulee viime tipassa, kun en tajunnut että on jo torstai-ilta.
Eli huomenna, perjantaina 7.10. klo 9-12 teollinen muotoilija Susmita Mohanty luennoi Taikissa teollisesta muotoilusta ja suunnittelusta painovoimattomaan tilaan, otsikolla Designing for Space Habitability (lisäinfoa).
Mohanty on ollut mukana NASA:n ja Boeing:n Habitat-projekteissa. Hänet palkittiin elokuussa Women in Aerospace International Achievement Award 2005 –palkinnolla.
Taideteollinen korkeakoulu, Hämeentie 135 C, suuri luentosali (822), 8. krs.

Samoin huomenna, perjantaina 7.10. klo 13-15 taiteilija Simon Faithfull esittelelee Kuvataideakatemiassa luentoperformanssissaan Ice Blink kuvamateriaalia Etelänavalle suuntautuneelta tieteelliseltä tutkimusmatkalta, jolla hän oli mukana taiteilijana. Videon ohella Faithfull yhdistää teoksissaan uusia teknologioita, kuten Palm Pilot -tietokonegrafiikkaa ja satelliittiyhteyksiä käsivarapiirrustukseen sekä digitaalisia kuvatekniikoita käsintehtyihin pikselimosaiikkeihin. Suomessa hänen teoksiaan nähdään nyt Helsinki Photography Festival 2005:n näyttelyssä ensimmäistä kertaa. Sanoo info-maili.
Luento ei siis ole Taikissa vaan Kuvataideakatemiassa, Kaikukatu 4, Auditorium.

Koko rahan edestä

Jaahas, olin tänään kampaajalla sillä hiukseni olivat venähtäneet varsin pitkiksi sitten kesäkuisen käyntini, niinpä pidinkin viimeviikot hattua päässä, mistä tuli Michael Jackson vitsiä ja muuta kasarikuittia. Minulla oli taas ihan aamuaika koska kampaajani on ihan kotini vieressä niin sinne on hyvä mennä ensiksi ja sitten vasta töihin. Siinä kampaamossa on kaksi vakkarikampaajaa jotka on molemmat hyviä työssään ja hauskojakin vielä, ja tarjoilevat kahviakin, mutta nyt kun menin sinne niin minut pistettiin yhdelle kiireapulaiselle, mikä vähän jännitti koska eihän niistä tuntemattomista kampaajista koskaan tiedä ja tämä vielä oli ujo ja hiljainen tyyppi mutta tajusin onneksi ettei se kerro mitään hänen hiustenleikkuutaidoistaan. Päätin pitäytyä vanhassa mallissani: kunnon epätasainen trimmaus ja väriksi tummat tyvet ja tummaa ja vaaleta raitaa muualle. jossain vaiheessa tajusin että tämä kampaaja on laittamassa niitä raitoja van päälaelle, eikä ollenkaan sivuille mutta ajattelin, että menköön nyt näin sitten täällä kertaa. Kampaamoissa on muuten surkeita lehtiä selattavaksi, minullakin oli vaihtoehtoina vain annaa, 7päivää ja seuroja. Valitsi annat, joita taisi olla peräti neljä numeroa siinä ja jokaisessa oli juttu Mikko Leppilammesta, paitsi yhdessä jossa oli juttu Peter Franzenista. Maisa ja Kaarina on muuten hyvä sarjakuva. Sivustakuuntelijana olen havainnut että moni asiakas uutterasti avautuu kampaajille oman elämänsä intiimeistäkin yksityiskohdista, mutta minä taas puhun kampaajalle kampaajan työstä koska minua oikeasti kiinnostaa eri ammattikuntien edustajien spesifi ammattitaito ja miten he sitä kartuttavat ja miten kukin yksilö ajattelee samankaltaisissa tilanteissa. Niin kuin nyt tämä minun pehkoni jota jokainen kampaaja on pyöritellyt ja pörrötellyt eritavalla ja yrittänyt mielessään kuvitella sen lopputuloksen joka siintää jossain ylikasvaneen pehkon uumenissa. Minun hiusteni leikkuussa meni noin pari tuntia, mikä on ihan tyypillistä, mutta samassa ajassa viereisessä penkissä ehti käydä kaksi miestä trimmauksessa ja yksi mummo joka halusi itsensä kammattavan teatterikuntoon vaikka ei se lavalle ollut menossa vaan katsomaan vaan. On tämä hiustenhoidattaminenkin miehille niin paljon helpompaa ja halvemmallakin he pääsevät. Ostin myös uutta hiusvahaa mukaan, saas nähdä onko se hyvää, ainakin sitä kovasti suositeltiin. Minulle tuntuu tuo hiusvaha sopivan; sen kun sitä käsiin ja sitten vähän pöyhöttää ja hyvä tulee mikä johtunee osittain siitä että hiukseni ovat hieman luonnonkiharat ja päässä on kolme pyörrettä niin karvat taittuilee mukavasti erisuuntiin. Kampaajilla on ihme hinku käyttää kampaa, itse en ole kammannut tukkaani sitten viime kevään. Ja föönistä tuntuvat tykkäävän myös oikein kovasti. Kiva tästä tämänpäiväisestä leikkauksesta tuli mutta se on ihan liian pöyhkeä ja kammattu föönin ja kamman jäljiltä. Odotankin kiihkeästi että pesukone lakkaa pyörimästä jotta voin mennä suihkuun ja pestä liiallisen laitetunoloisuuden pois.

Niksi-pirkka

Naapurissa pimputetaan toisinaan pianoa. Koska monilla on sama ongelma, kerron oman, yksilön psykodynaamisen kehityksen kannalta varmasti arvelluttavan ratkaisuni. Tämä minun naapurini vaikenee harjoituksistaan kun vastaan haasteeseen päästelemällä täysillä Bachin pianosonaattia numero 32, opus 111. Varmaan naapuri ihmettelee, miten Steinway mahtuu yksiöön mutta yhtäkaikki nautiskelee siitä onnesta, että käsialani on ihanasti sama kuin kuuluisalla Mikhail Pletnevillä. Vaan mitäpä sitä muuta kalustusta ihminen kaipaisikaan, hm?