Monday, September 19, 2005

Rahastajatädit takaisin!


Jostain syystä bussissa matkustaminen ilman yhtäkään akuutin avun tarpeessa olevaa avohoitopotilasta ei ole viime aikoina onnistunut sitten millään. Tiedän olevani elitistinen paskiainen, mutta, helvetti, joku ROTI sentään pitäisi olla siinä, kuinka paljon yksinään liikkuva nainen joutuu vahtimaan takana istuvien ihmisten pakkoliikkeitä. Vähän aikaa sitten yksi veijari yritti lopulta polttaa stendarilla tukkani, tänään levoton mies ei millään pysynyt paikoillaan, istumassa eikä hiljaa. Hyppäsin pois bussista, koska mielummin odotan Haapaniemessä 15 minuuttia seuraavaa bussia kuin säikähtelen ja vahdin koko perkeleen matkan, mitä ikiliikkuja keksii seuraavaksi tehdä. Tapauksista rauhallisin jutteli joku aika sitten mukavia itsemurhista ja murhaamisesta, ja koska kerran istuin vieressä, kysyi minunkin mielipidettäni. Huomautin, että juttunsa ovat kovin synkkäsävyisiä, johon veijari jonkinlaisena reaktiotestinä tokaisi, että kun toi paranoidi skitsofrenia vetää mielen aika synkäksi. Jatkoimme ystävällisessä hengessä juttua nykyisten skitsofrenialääkkeiden hyvästä tasosta. Kundilla oli vain oma lääkitys jäänyt vähän vajaalle, takana oli pitkä viikonloppu. Niiiiin. Ei, mielisairaat eivät sinänsä pelota. Tämä skitsofreenikko oli sillä tavoin tolkuissaan, että syntyi selkeä kontakti. Hän mitä ilmeisimmin havaitsi julkisen liikenteen maailmaa jotensakin samalla tasolla minun kanssani. Mutta nämä ulkoavaruuteen seilanneet miehet ja naiset pelottavat. Kontaktia ei synny enkä tiedä, missä helvetissä (kirjaimellisesti) kulloinenkin tapaus seilaa. Tälle tämäniltaiselle tarjosin istumapaikkaani edessä, ettei kundin olisi tarvinnut raahata painavia kassejaan peremmälle. Ei kelvannut, eikä katseen perusteella edes ymmärtänyt. Muinaisella 70-luvulla Helsingin julkisen liikenteen lipunmyynnin ja järjestyksenpidon hoitivat busseissa ja sporissa takasillalle asemoidut rahastajatädit. Eikö ammattikuntaa saisi millään takaisin?

Kuvan lykkäsin tuohon alkuun, koska tuli mieleen, että enpähän pelännyt Lontoon metrossa. Mutta siellä istutaankin selät seinää vasten rivissä, kasvot käytävälle. Sillä on takuulla melkoinen psykologinen vaikutus siihen, miten epäilyttävältä tuntematon ihminen vaikuttaa, että omalta paikaltaan voi nousta ja poistua helposti ja tietysti, että näkee muut ihmiset, eikä vain kuuntele selän takaa kuuluvaa murinaa.

2 comments:

Marjut said...

Aamen. Johtuneeko taannoisesta metrovälikohtauksesta vai mistä, mutta itekin olen huomannut, että tarvitsisin julkisissa taustapeiliä. Busseissa on pelottanut vähiten, mutta kieltämättä viime aikoina niissäkään ei ole enää voinut hengittää täysin vapaasti. Jos joku päättäisi ryhtyä kokoamaan kansalaisadressia rahastajatätien takaisinsaamiseksi, niin allekirjoittaisin oitis.

heidi said...

Julkisessa liikenteessä säikkyminen on varmaan osa suurempaa 'Helsingissä on turvatonta'-mielikuvaa, joka tienkin on aika naurettava, koska täällä kumminkin yleensä arska lyö reiskaa, ja 30+ naiset ovat tietääkseni tilastollisesti parhaiten tuntemattomien väkivallalta säästyvä porukka. Yksinäisellä miehelläkin on enemmän pelättävää kuin yksin liikkuvalla naisella.
Tilasto lohduttaa tietysti jonkun verran (aika vähän - mä olen niin originelli joka asiassa), mutta musta tuntuu, että mun säikkyminen johtuu siitä ihan tutusta kokemuksesta, että jos jotain poikkeuksellista sattuu, kukaan muu ei puutu asiaan, jolloin ihan pienestäkin jutusta voi kasvaa kohtuuton kärhämä. Toisin oli Lontoossa, ja mä väitän, että se johtuu siitä, että siellä on niin paljon massaa liikkeellä, että joukossa on aina tarpeeksi rohkeita, älykkäitä ja empaattisia, avuksi tulevia ihmisiä. Päästään takaisin siihen, että kaupungin pitäisi olla sellainen, jossa mahdollisimman monet haluavat ja voivat asua, ja jossa kaupungissa liikkuminen kävellen ja julkisilla on houkuttelevaa ja suosittua.
Taidankin soittaa Pekka Himaselle.