Jostain syystä bussissa matkustaminen ilman yhtäkään akuutin avun tarpeessa olevaa avohoitopotilasta ei ole viime aikoina onnistunut sitten millään. Tiedän olevani elitistinen paskiainen, mutta, helvetti, joku ROTI sentään pitäisi olla siinä, kuinka paljon yksinään liikkuva nainen joutuu vahtimaan takana istuvien ihmisten pakkoliikkeitä. Vähän aikaa sitten yksi veijari yritti lopulta polttaa stendarilla tukkani, tänään levoton mies ei millään pysynyt paikoillaan, istumassa eikä hiljaa. Hyppäsin pois bussista, koska mielummin odotan Haapaniemessä 15 minuuttia seuraavaa bussia kuin säikähtelen ja vahdin koko perkeleen matkan, mitä ikiliikkuja keksii seuraavaksi tehdä. Tapauksista rauhallisin jutteli joku aika sitten mukavia itsemurhista ja murhaamisesta, ja koska kerran istuin vieressä, kysyi minunkin mielipidettäni. Huomautin, että juttunsa ovat kovin synkkäsävyisiä, johon veijari jonkinlaisena reaktiotestinä tokaisi, että kun toi paranoidi skitsofrenia vetää mielen aika synkäksi. Jatkoimme ystävällisessä hengessä juttua nykyisten skitsofrenialääkkeiden hyvästä tasosta. Kundilla oli vain oma lääkitys jäänyt vähän vajaalle, takana oli pitkä viikonloppu. Niiiiin. Ei, mielisairaat eivät sinänsä pelota. Tämä skitsofreenikko oli sillä tavoin tolkuissaan, että syntyi selkeä kontakti. Hän mitä ilmeisimmin havaitsi julkisen liikenteen maailmaa jotensakin samalla tasolla minun kanssani. Mutta nämä ulkoavaruuteen seilanneet miehet ja naiset pelottavat. Kontaktia ei synny enkä tiedä, missä helvetissä (kirjaimellisesti) kulloinenkin tapaus seilaa. Tälle tämäniltaiselle tarjosin istumapaikkaani edessä, ettei kundin olisi tarvinnut raahata painavia kassejaan peremmälle. Ei kelvannut, eikä katseen perusteella edes ymmärtänyt. Muinaisella 70-luvulla Helsingin julkisen liikenteen lipunmyynnin ja järjestyksenpidon hoitivat busseissa ja sporissa takasillalle asemoidut rahastajatädit. Eikö ammattikuntaa saisi millään takaisin?
Kuvan lykkäsin tuohon alkuun, koska tuli mieleen, että enpähän pelännyt Lontoon metrossa. Mutta siellä istutaankin selät seinää vasten rivissä, kasvot käytävälle. Sillä on takuulla melkoinen psykologinen vaikutus siihen, miten epäilyttävältä tuntematon ihminen vaikuttaa, että omalta paikaltaan voi nousta ja poistua helposti ja tietysti, että näkee muut ihmiset, eikä vain kuuntele selän takaa kuuluvaa murinaa.
1 comment:
Aamen. Johtuneeko taannoisesta metrovälikohtauksesta vai mistä, mutta itekin olen huomannut, että tarvitsisin julkisissa taustapeiliä. Busseissa on pelottanut vähiten, mutta kieltämättä viime aikoina niissäkään ei ole enää voinut hengittää täysin vapaasti. Jos joku päättäisi ryhtyä kokoamaan kansalaisadressia rahastajatätien takaisinsaamiseksi, niin allekirjoittaisin oitis.
Post a Comment