Nyt yliopisto on hyvin vihainen. Minä en.

Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki on osoittanut ilmeistä siviilirohkeutta ja julkaissut webisivullaan Uutta PalkkausJärjestelmää vastustavan avoimen kirjeen Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niinimäelle, sekä kirjeeseen liittyvät 2 anomusta, jotka voi käydä allekirjoittamassa. Samoin HeSarissa oli tänään professori Martti Koskenniemen sunnuntaidebatti (D5) otsikolla ‘Palkkauudistus tekee yliopistosta levyraadin’.
Koskenniemen debatin sisältö kutistuu suunnilleen siihen, että professoria ärsyttää, koska yliopiston henkilökuntaa käydään kyykyttämään armeija-meiningillä. Patomäen kirjeessäkin ja varsinkin kirjeen blogin kommenttiosastolla nimenomaan ‘ylhäältä’ tai ‘ulkoapäin’ käskyttäminen tuntuu eniten rasittavan ihmisiä. Patomäki argumentoi onneksi laajasti ja rauhallisesti (ei siis kikkaile retorisilla keinoilla), mistä neiti aloitteleva tutkija saa tilaisuuden katsoa, mistä tässä oikein väännetään, ynnä ilmaista eriävät mielipiteensä.
Patomäen ensimmäinen argumentti koskee ajankäyttöä: “Ensimmäisen vaiheen toteuttaminen vaatii laitoksilta vähintään kymmenien tuntien työn, joissakin tapauksissa 100-200 tuntia, joka on pois muiden työtehtävien hoitamisesta kaikkein kiireisimpänä mahdollisena aikana. Ohjeistus on ollut puutteellista ja koko ajan myöhässä siitä aikataulusta, jota laitoksien kuitenkin vaaditaan noudattavan.”
Juu, näihän tuo on mennyt. Sen sijaan en ymmärrä seuraavaa pointtia:
“Pidemmällä tähtäimellä vakavampaa on kuitenkin se, että UPJ:n toteuttaminen uhkaa pysyvästi viedä osan tutkimukseen ja opetukseen tarkoitetusta ajasta omien ja toisten tehtävien ja suoritusten arviointiin ja vertailuun. [...] Kun aivan yksinkertaiset perusasiat – kuka saa mitäkin palkkaa ja milläkin perusteella ja miten eri ihmisten tehtävät pitäisi kuvata? – riitautetaan, aiheutetaan useissa paikoissa jatkuvia neuvotteluja ja pysyviä konflikteja, jotka vaikeuttavat varsinaisen työn tekemistä.”
Neiti kommentoi: UPJ-neuvottelut tulevat käsittääkseni aiemmin käytyjen kehityskeskustelujen tilalle. Jos yliopistolla ei ole tähän asti ollut esimiehillä aikaa keskustella vuodessa tunnin ajan alaisen työtehtävistä, tavoitteista ja ongelmista, olisiko mahdollista iloita siitä, että nyt tähän erikseen kehoitetaan ja keskustelut saa käydä työajalla?
Toisekseen, ja tätä argumenttia olen eniten ihmetellyt: Koskenniemi sanoo HeSarissa, että “UPJ:n sisältyvä tyypittämis-, mittaus- ja vertailupyrkimys tuo akateemisen tutkimuksen ja opetuksen alalle sille rinnakkaisen, sen luonteelle ja pyrkimyksille vieraan arviointijärjestelmän.”
Neiti kysyy: Miten niin? Mitä muuta akateemisessa tutkimuksessa ja opetuksessa tyypillisesti tehdään kuin arvoidaan, mitataan ja vertaillaan? Eikö olisi innostuttava siitä, että kriteereistä tulee julkisia ja yhteismitallisia? Eikö ole kiinnostavaa nähdä, millaisia ääneenlausumattomia kriteereitä eri laitoksilla on tähän asti toteutettu joka ikisessä työhönotossa ja arvosanan jaossa? Ja, kyllä, ainakin Taideteollisessa korkeakoulussa on hyvät syyt “riitauttaa yksinkertaiset perusasiat”, koska saman virkanimikkeen alla on todellakin maksettu samaa palkkaa kaikille, riippumatta työn todellisesta sisällöstä ja laadusta, ja kun tästä sitten suututaan, UPJ tarjoaa objektiivisen taustan riitelylle. Siitä vaan, tapelkaa! Tai sitten voi katsoa peiliiin ja miettiä, onko oman ja esimiehen arvion välinen ristiriita kenties kotoisin todellisuudesta.
Patomäen kirje jatkaa 2 argumentilla, jossa hän pohtii sitä, miten tulevat palkkaerot (järjestelmän kriteerien mukaan toisille maksetaan enemmän kuin toisille) tulevat vähentämään yliopiston houkuttelevuutta. Kirje on kaikkiaan selväjärkistä tekstiä, mutta tätä en käsitä alkuunkaan. Miten työpaikka, jossa maksetaan sama liksa suorituksesta riippumatta olisi houkuttelevampi kuin epädemokraattinen UPJ-käskyläinen? Millä perusteella ihmiset olisi eriarvoistettava ellei osaamisen? Sukupuolen? Tuttavaverkoston? Virkavuosien? Tsägän?
Patomäen kolmas (ja viimeinen laajemmin) kohta koskee sitä, miten “UPJ:n logiikka on vieras tutkimuksen logiikalle. UPJ instrumentalisoi akateemisen työn tulokset, luo ja kasvattaa hierarkkisia suhteita esimiesten ja alaisten välillä, ja pakottaa tutkijat ja opettajat kilpailemaan keskenään, mikä asettaa heidät markkinoiden kaltaiseen ulkoiseen ja esineelliseen suhteeseen keskenään.”
Vaihteeksi olen tästä täysin eri mieltä. Koska minua ja esimiehiäni arvoidaan samoilla kriteereillä, me olemme oleellisesti tasa-arvoisempia minun suunnaltani kuin aikaisemmin. Osittain tämä johtuu siitä konkretiasta, jolla kriteerit on tuotu esiin. Minä tiedän nyt, mistä herrojen ja rouvien professoreiden pätevyys koostuu, aikaisemmin en tiennyt. Sivumennen, eivät kyllä tiedä usein nekään, jotka hakevat professorin virkoja. Nyt tietävät. Ja tottahan tutkijat ja muut ovat olleet kilpailuasetelmassa tähänkin asti. Tässä kohtaa ehkä selvimmin näkyy se, miten Patomäki ja UPJ-kapinalliset olettavat tilanteen olevan tasa-arvoinen ilman kaikkia koskevaa arviointia, ja että kattava arviointi johtaa kilpailuun. Mutta miksi olettaa, että ihmiset yksissä tuumin muuttuisivat CV:llään taisteleviksi koneiksi? Ehkä olisi iloittava siitäkin, että voimme palkka-ajalla tästä lähin arvioida ja arvostaa niitäkin, jotka eivät lähde akateemiseen uranluontiin mutta ovat silti työyhteisön tasavertaisia jäseniä, siis arvioinnin kohteina. Tähän astihan pahimmillaan kriteerit ja kannustus ovat kohdistuneet vain niihin, jotka muistuttavat olemassaolostaan julkaisuilla ja meriiteillä.
Vaarallisimmaksi Patomäki nostaa kuitenkin sanan- ja tutkimuksen vapauden, koska UPJ periaatteessa mahdollistaa “valtaoikeudet puuttua tutkijoiden sanan- ja tutkimuksen vapauteen. [...] ”Väärin” sananvapauttaan toteuttavaa (”yhteiskunnallinen vaikuttaminen”), ”vääränlaista” tutkimusta tekevää tai ”väärää” opetusta antavaa voidaan UPJ:n puitteissa rangaista vaikuttamalla hänen palkka- ja urakehitykseensä.”
Neiti aloitteleva tutkija kommentoi mietteliäänä, että, niin, tähän en oikein osaa sanoa. Luulin, että tutkimusrahoitusten käyttöä on tähänkin asti kontrolloitu lähinnä apurahamyöntökoneistolla, mutta Patomäen huoli on kaiketi oikeutettu. Kuinka realistinen hän on, en osaa sanoa, koska Patomäki ei kerro, ketkä yliopistolla ovat niitä, joilla olisi UPJ:n vuoksi valtaoikeus puuttua tutkimuksen vapauteen. Yksi vaikutusvaltainen professori luo nytkin osastonsa maineen vuosiksi eteenpäin, missä mielestäni pitkälti piileksii akateemisen osaamisen ja, errr, kohdentamisen idea.
Loppukaneettina…että epäilemättä jonkin perspektiivivirheen vuoksi sitkeästi näen, että UPJ oikein (siis objektiivisena menetelmänä) käytettynä toteuttaa sen akateemisen vapauden, jonka menettämisestä kapinalliset ovat huolissaan. Ehkä he ovat oikeassa, mutta siltikään en käy allekirjoittamassa vetoomusta, koska jääräpäisesti uskon, että edes osa käyttää järjestelmää hyödyllisiin tarkoituksiin: kehittääkseen omaa ja muiden osaamista ja tehdäkseen systemaattisesti ja kriteereille antautuvaa, läpinäkyvää tutkimusta, jossa tunteisiin vetoava retoriikka ja jargon-viljely eivät enää takaa “yhteisön arvostusta”, koska yhteisö ei enää voi arvostaa tekijää pelkällä sormituntumalla.