Kuinkahan mones kerta, tsorge

Hommailen näinä aikoina muunmuassa tuntiopettajana. Vahinko vain, että lyhyeen vihattavien asioiden listaani kuuluvat kärkipaikoille sekä a) kasvatus että b) valistus. Tenkkapoo, ehkä. Opettajamaisuuteni tiivistyykin lähinnä tiedottamiseen ja koska harvinaisen vähän jaksan kiinnostua muiden ajatuksista, kurssi on varsin niukasti interaktiivinen.
Tämäkin harvinainen itse-reflektio on seurausta kirjan johdantoluvusta, jossa ollaan hieman tärinässä siitä, miten ihmisten mahtaa käydä jos teknologia ja älykkäät koneet ottavat vallan. Siteerattiin peräti prinssi Charlesin puhetta, jossa henkilö on syvästi huolissaan josko maailmasta on tulossa laboratorio, jossa koneet ja muut valtaapitävät vain testailevat nanoteknologian ja geenimuokkauksen tapaisia jänniä tulevaisuus-juttuja. Mites sitten suu pannaan?
En ehkä itsekään riemuitse ajatuksesta olla koe-eläimenä (vaikka se toki tasapuolista olisikin), mutta uhkakuva-taivasteluiden takana on yleensä tiukka käsitys siitä mitä ihminen on ja miten sen pitää elää kunnollista elämää, mielellään mahdollisimman kauan ja kohtalaisessa kondiksessa. Olen jäänyt sillä tavalla vajaaksi, etten mitenkään pysty ylläpitämään uskoa johonkin ihmisen perusolemukseen, johon kaikki vertautuisi. Siitä vitutus kasvattamista ja valistamista kohtaan: on ymmärtääkseni tiedettävä toivotun lopputuloksen kuva kohtalaisen tarkkaan jotta toisia voi tyrkkiä oikeaan suuntaan. En ala. Enkä kuuntele.