Keltainen on kevään muotiväri

Catwalkilla Max ja kerrankin esiteltävää kokonaisuutta voi hyvällä omallatunnolla luonnehtia sanalla 'rätti'.

Kun Päivän Pamaus hiljakseen poistuu keskuudestamme (jostain pulpahtaa mielleyhtymä paaviin ja Monacon ruhtinaaseen...), niin toivottavasti pamauttaminen säilyy suomen kielessä vielä pitkään, esim viittaamassa asioihin joihin olemme mieltyneet, joita seuraamme. Tai sitten jossain vielä liudentuneemmassa merkityksessä.

Meilläkin on vielä 41 lukijaa, jotka saapuvat tänne Päivän Pamauksen kautta. Kuinka lujatahtoista! Perinnetietoista!

jännää

Jee, Typokin on nimetty. Mitä väliä jos kategoria "paras yksittäinen blokkaus" onkin sellainen, että kaikki ääniä saaneet pääsivät mukaan? Kivaahan tämä on ja todistaa aukottomasti sen, että ryyppääminen kannattaa, koska silloin pukkaa kuukkelin kujerrusta hohkaavaa tekstiä. Uskaltaako raati antaa kulta-tirpan känniblokkaukselle?

Muutenkin on jännitystä ilmassa. Lyötiin mutsin kanssa kukkapuskasta vetoa kumpi kuolee ensin, Monacon ruhtinas vai Paavi.

Eräänä pääsiäisyönä kairalla

Vietimme pääsiäislauantaita kavereiden kanssa syrjäisellä pikku mökillä, Ounasjoen mutkassa muutama kilometri Kittilästä pohjoiseen. Ilta hämärtyi ja rupesimme tietysti kertomaan kummitusjuttuja. Tuli loimusi takassa ja pakkanen kiristyi ulkona. Tunnelma oli sähköinen ja kukin pisti parastaan. Kerrottiin oudot ilmiöt, selittämättömät kokemukset ja tuttavienkin tuttavien haamutodistukset. Pelotti ja kutkutti, ihan kuin lapsena.

Puoli kahden aikaan yöllä lähdin käymään ulkohuussissa. Takaisin tullessa käteni jähmettyi mökin ovenkahvaan: mikä tuo ääni on?

Joen pimeältä vastarannalta, tiettömältä kairalta, kuului ilmiselvää lapsen parkunaa. En voinut uskoa korviani. Kimeä ääni ulvoi, nyyhki, vaimentui vain alkaakseen kohta uudestaan entistä hirvempänä: se yltyi kidutetun lapsen kauhunhuudoksi. Sitä ääntä ei voi kuvailla millään muillakaan sanoilla. Heikolla äänellä kutsuin muut ulos kuuntelemaan. Seisoimme ovensuussa koko porukka. Hetken oli hiljaista ja ehdin jo pelätä, että ääni ei toistu, enkä saa selitystä kokemukselleni, tai mikä kamalampaa, toistuu, mutta muut eivät kuule sitä. Sitten se alkoi uudestaan ja toisetkin valahtivat valkoisiksi. Katkonaista nikottelua, sitten itkun kaltaista ulvontaa joka yltyi taas silmittömäksi kauhunhuudoksi. Tärisimme, haukoimme henkeä ja kuiskailimme: Mikä se voi olla? Jokin eläin-? Kuuntelimme aikamme, parkuna jatkui hieman vaimeampana, siirtyi etäämmälle. Mieheni sanoi, ettei vastarannalla ole asutusta. Eikä olisi kovasti lohduttanut, vaikka olisikin.

Jotenkin onnistuimme pääsemään konsensukseen, että se nyt vain on jokin lintu, joka raakkuu omituisesti, piste, ja kysytään huomenna lisää mun miehen isältä, joka työkseen liikkuu kairalla ja viettää paljon aikaa mökillä. Menimme nukkumaan. (Tosin tiedostaen, että nythän meidän kuuluisi jokaisen yksikseen, kertomatta muille, lähteä saapastelemaan joen poikki selvittämään asiaa...)

Seuraavana päivänä palasimme kelkalla jokea pitkin Kittilään. Tauno-isä oli laittanut mämmiä kahvipöytään. Naureskeli, tiesi kertoa, että niin, jänikset kyllä saattavat huutaa kuollessaan. Jokin haukka oli varmaan pyytänyt pitkäkorvan yöpalakseen ja retuutti sitä perusteellisesti ennen viimeistä iskua. Ja kyllä, se huuto kuulostaa aivan pikkulapselta.

Sellainen pääsiäispupu tänä vuonna.

disco!

DTM:ssä soitettiin eilen kasaria ja ysäriä, tuli pieni jysäri. (ok, saatte ampua mut jos tää huono runous jatkuu vielä pitkään).

Kivoja veisuja ja outoja flashbäkkejä, ja oli hankalaa tanssia niin hidasta musaa, kun on sen verran heilunut nykyjytkeen tahtiin. Kyllä siihen sitten pikkuhiljaa tottui ja loppuillasta hetkutin lantiota jonkun hitsin Madonnankin tahtiin ihan fiinisti. Voi kamalaa.

iTunesissa nyt: Daft Punk – The Brainwasher

Jannelle kans!

You Are a Flashy Red Bra!

Skitso tietää, että my typo_ on
outgoing, friendly, and fascinating.
Iiihqs, You're a charmer.
But you want a babe who's as magnetic as you are.
You need someone who can keep up with your all night gab fests!
And not morons doing stupid tests

What Kind of Bra Are You? Take This Quiz :-)

Jos kaikki sun kaverit hyppää?

Mitvit, tuo jokaäidin suosikkinappi, ei vaan anna. Ei saatana, vaikka kaikkeni tein. Kolhoosin vanhempi politrukki Vitikka nautti arbuusinsa loppuun, sytytti mahorkkasavukkeen, avasi housunkauluksensa ja henkäisi väsyneesti.

Mätäjoki saaga jatkuu

Mätäjoki elegiani osa 3: Talvi

Sun kuravetes jäässä on
On vika säässä.

Jäinen lieju ei löyhkää,
routainen muta ei rupsuttele.
Kerrankin tupsuttelen sätkääni rauhassa.
Rapakossa.
Ei sorsatkaan pauhaa.
Mut en saa mä mielenrauhaa.

Mätäjoen rannalla,
Ruopatulla sannalla.

Joukkomurha

Latvat lakosivat, suortuva siirtyi. Nykyään pidetään lähestulkoon itsestäänselvyytenä, että jos leikkaa pitkät hiuksensa lyhyeksi, on kyse jostain suuremmasta psykologisesta prosessista, eikä missään tapauksessa mistään pinnallisesta vuosikymmenhuollosta. Pätee ehkä minuunkin. Samaan aikaan on käsiksen "kill your darlings" -vaihe päällä ja sujuu yllättäen ihan mukavasti. Eikä kyse ole mistään parin kolmen kohtauksen poistosta, vaan kunnon kullannuppujen massamurhasta. Hiukset ja kirjoittaminen liittyvät toisiinsa.

Mää uskon

Pakanahan minä. Buddhalaisuuskin on testin mukaan lähellä sydäntä. Vaikka en ihan buddhalaisten tavalla ajattelekaan, että elämä on kärsimystä. Mutta uskon kyllä että elämään ja kasvuun kuuluu kipu, ja että sen välttely turruttaa ja taannuttaa. Ja noh, uskon että jos tosissaan lähtee henkiselle tielle, joutuu kärsimään paljon, joskin myös kokemaan suurta iloa. Hm, mulla on siis käsitys siitä että mietiskelemällä, henkisillä harjoituksilla, omistautumisella omalle uskolle tai omalle tielle, voi todella kokea sitä mikä itsessä ja maailmassa on... jumalaista.

Merkillistä. Joskus viisi vuotta sitten olin vielä ateisti tai luonnontiedeuskovainen. Viime vuosina olen sitten koonnut sisustukseeni sopivan uskomuspaketin sieltä täältä kaupan hyllyiltä. Paitsi että en oikeasti suhtaudu katsomukseeni noin ironisesti. Mutta ajattelen, että voisi varmaan jossain vaiheessa valita jotain, antaa sydämensä, tai mikä elin nyt annetaankaan, jollekin uskonnolle ja tietenkin pitää mielessä, että se on vain pienten ihmisten yritys hahmottaa jotain suurempaa. Kaikki uskonnot, minun mielestäni, yrittävät kuitenkin käsittää ja käsitellä samoja ongelmia ja autuuksia. Mun mies joskus vertasi, ettö valitaanhan se elämänkumppanikin ja yritetään sitten elää sen hyvien ja huonojen puolien kanssa. Kaikkia ei voi saada.

Noidat miksi kiusaatte ja tuotatte vain harmin?

Pihamaa kuhisee pääsiäisnoidista. Vielä ei ole ovikello soinut ja ihan hyvä niin koska ei täällä mitään karkkia ole. Osaisivatkohan noidat arvostaa Vina Albalia (Reservera Cabernet Temprannillo 1998)? Voisi virpomislorutkin saada uutta puhtia.

Lähestyvän kultaisen kuukkelin kunniaksi kalkkunat ovat saaneet terveänkeltaisen hipiän. Muista äänestää suosikkejasi!

Kau:ko

Viimetingassa kollegat muistuttivat meileillä viimeöisestä re:mote festarista, muuten olisin unohtanut koko esiintymisen. Onneksi satuin kukkumaan valveilla vielä yhden maissa aamulla joten ehdin juuri ja juuri naamioitua aurinkolaseihin ja vihreään filtteriin. "Hen" piti puheensa ja me "kuutosen" kanssa kommentoitiin improvisoitiin jotain hassunhauskaa chätissä ja webbikameroilla.

Tämä oli siitä poikkeava kaukopresentaatio minun kokemuksissani, että siitä oli audiostream – kuulin kirkkaana kaiken mitä kollega meistä puhui ja jopa näin hänet samaan aikaan webbikameransa kautta. Ja kuulin kun yleisö nauroi meidän jutuille. Siitä tuli minulle paljon suurempi läsnäolon tunne kuin presiksistä ja näytelmistä tähän asti. Hinkkausta aiheutti se että se mitä kuului streamistä oli varmaan kakskyt sekuntia jäljessä siitä mitä me tehtiin chäteissä, joten Hen oli jo pitkällä seuraavassa asiassaan kun me virtuaaliset jatkettiin keskustelua edellisestä. Tämän typpisiin kaukofestareissa onneksi kaikenlainen säätäminen on niin odotettua, että yleisöllä on vain hauskaa kun asiat tapahtuu hassusti. Ja oltiin joka tapauksessa onnekkaampia kuin edellinen esiintyjä jonka jokainen lause kuului moninkertaisena kaikuna läpi koko puheen.

Uusseelantilaiset (tai ainakin hen) ääntää internetin internit. Freaky!

Naurattaisi, ellei itkettäisi ja hävettäisi

Luen Philip Gourevitchin Huomenna meidät ja perheemme tapetaan. Löysin sen kirjakaupan poistomyynnistä neljällä eurolla hieman ennen kuin Ruanda-leffan hypetys alkoi.

Hutujen ja tutsien välinen rotuviha on Gourevitchin kertoman mukaan osin Eurooppalaista alkuperää. Ruandassa eli kaksi kansaa, joista toinen, tutsit, sattui olemaan piirteiltään eurooppalaisemman näköinen. 1800-luvulla belgialaiset mittasivat ruandalaisten neniä ja kalloja, ja saivat näin tieteellisesti todistetuksi, että tutsit ovat yläluokkaisempia. Katsottiin, että he tarvitsivat vain hieman kasvatusta, niin olisivat jo eurooppalaisten tasolla. Maanviljelijä-hutut ajettiin ahtaalle ja tehtiin yhteistyötä vain tutsien kanssa, tietenkin koko ajan pönkittäen omaa valta-asemaa. No, reilut sata vuotta myöhemmin hutut päättivät teurastaa herraskaiset kaverinsa.

Kuinka hirvittävää ja noloa, että eurooppalaiset hilluivat siellä mittanauhojen kanssa, pitäen niitä muita sivistymättöminä.

Sitten kotimaasta, 2000-luvulta.

Diakonissalaitoksen missio on palvella aina vähäosaisimpia, niitä jotka muuten tipahtaisivat hyvinvointiyhteiskunnan palveluiden ulkopuolelle. Heillä on palveluita yksinäisille vanhuksille, HIV-narkomaaneille, erilaisille maahanmuuttajaryhmille, mielenterveysongelmista kärsiville. Kuulin juuri, että on yksi ryhmä, joka ei ole vieläkään saanut kriisipalvelupistettä, itse asiassa hanke on jo kolmasti karahtanut kalliolle, koska kukaan ei halua heitä naapurustoonsa. Ketkä ovat pahempia kuin asunnottomat, hullut, junkiet? No, romanit tietenkin.

Outoa aikaa

Olen istunut ihan liikaa koneella viime päivien aikana. Aamuvarhaisesta iltamyöhään asti. Takaraivossa suhisee... tuuletin varmaan. Töitä, töitä olen tehnyt.

Koneella istuessa aika on jotenkin erilaista. Se vanuu loputtomiin ja katoaa jonnekin. Keho ei rasitu eikä ilmoita väsymyksestä. Päivä kuluu tiedottomina haukkauksina. Yhtäkkiä kello on neljä ja sitten iltakymmenen ja tuntuu, ettei ole saanut mitään aikaan. Eikä mikään riitä. Ei kai se kaikilla näin mene. Koneella työskentely vain oikein sovi mulle.

Olen myös siinä sivussa lukenut ihan liikaa blogeja. Nyt olen lopen nääntynyt pelkkään virtuaaliseen yhteisyyteen. Haluan työhuoneelle. Haluan viritellä naurunaiheita työkaverin kanssa. Haluan tehdä kuvia. Haluan pitää tauot niin että tuijotan jotain muuta kuin työvälinettäni niiden aikana. Haluan että kädet likaantuvat. Nyt ne likaantuvat lähinnä nenän kaivaessa.

Sitten haluan hiihtää, luistella, tanssia, käydä avannossa ja olla jotenkin tukevammin olemassa. Ei se ole niin paljon vaadittu, vai mitä? Pitää varmaan lyödä vasaralla peukaloon.

Uncanny

Suomeen saapuva brittituttu meilasi minulle epäuskoisena ja omaa järkeään epäillen. Hän oli katsonut netistä suomen sääkarttoja halusi varmistaa ettei ollut ymmärtänyt väärin ja että olisi siis paikallaan ottaa villapaita mukaan. Vastasin juu pakkaa vaan kaikki omistamasi villapaidat. Hiukanhan on vilvakan puolelle kallellaan tämä sää? Lontoossa on jo kevätkukkia puutarhoissa.

Blogi johon olen ihan rakastunut: Pope Watch – "John Paul II is currently alive and Pope." Tässä on jotain samalla tavalla surrealistista kuin Uusissa lauseissa.

Heidille piti ääneen lausumani että "sunnuntaina leikin 4-vuotiaan kanssa pari tuntia", mutta huuliltapa purshkahtikin "sunnuntaina leikin 4-vuotiaan kanssa pari viikkoa". Jejeje, meikälaisen äidinvaistot senkun rehottaa ja pursuilee. Kyllä sen parituntisen jälkeen tuntui kun olisi pari viikkoa raatanut jotain tosi rankkaa. Eikä siis vauvakumetta mailla halmeilla, vaikka leikkikaverini onkin nasta likka.

Luukku kolahti

Kaps.
Mut hyväksyttiin Kuvittajat ry:n jäseneksi.

Nimittelyä

Suoraan sanottuna nämä sunnuntaiviitos-meemit on olleet varsin tylsiä, mutta nyt tuli kohdalle sellainen joka sai minutkin leikkimielelle [via schizo].

Mikä olisi nimesi jos olisit...
1. ...ravihevonen?
Hush Hush Devil

2. ...pornotähti?
Honey Moon

3. ...poptähti?
Lee Hawaii

4. ...kirja?
Lähiön herkkä voikukka

5. ...laiska?
Leena jne.

Reipas tyttö

En tiedä millä lihaksilla, mutta viikonlopun aikana tulin tehneeksi seuraavat asiat:
Tanssin afroa
Pogosin Kipsarissa mahtavalla keikalla
Vierailin mummon luona
Luistelimme Brahenkentällä
Osallistuimme Ghanan itsenäisyyspäiväjuhliin kente-puvuissa
Kestitsimme mun veljeä, sen vaimoa ja lasta jotka olivat tulleet Kuopiosta asti
Autoin kaveria muutossa (kuudenteen kerrokseen, ei hissiä...)
... ja kokkasin, siivosin, lajittelin tavaraa vietäväksi kirpparille ja katsoin huonon elokuvan.

No, ei toi nyt niin pitkä lista ole, että skrollata tarttis, mutta ne eivät olleet mitään pyrähdyksiä, vaan monituntisia tapahtumia kukin. Tavallisesti yksi, kaksikin noista riittäisi viikonlopun ohjelmaksi. Nyt vain olin täynnä energiaa, vaikka yöunet jäivät lyhyiksi. Mies uupui kesken ja jäi nukkumaan kun mä vielä lähdin sinne muuttotalkoisiin sunnuntai-iltapäiväksi.

Ystävä muutti Töölöstä Kallion sydämeen. Mun työmatkan varrelle. Sillä on upea näkymä koko kaupungin yli. Onnenpoika!

Nyt yliopisto on hyvin vihainen. Minä en.

Kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki on osoittanut ilmeistä siviilirohkeutta ja julkaissut webisivullaan Uutta PalkkausJärjestelmää vastustavan avoimen kirjeen Helsingin yliopiston rehtori Ilkka Niinimäelle, sekä kirjeeseen liittyvät 2 anomusta, jotka voi käydä allekirjoittamassa. Samoin HeSarissa oli tänään professori Martti Koskenniemen sunnuntaidebatti (D5) otsikolla ‘Palkkauudistus tekee yliopistosta levyraadin’.
Koskenniemen debatin sisältö kutistuu suunnilleen siihen, että professoria ärsyttää, koska yliopiston henkilökuntaa käydään kyykyttämään armeija-meiningillä. Patomäen kirjeessäkin ja varsinkin kirjeen blogin kommenttiosastolla nimenomaan ‘ylhäältä’ tai ‘ulkoapäin’ käskyttäminen tuntuu eniten rasittavan ihmisiä. Patomäki argumentoi onneksi laajasti ja rauhallisesti (ei siis kikkaile retorisilla keinoilla), mistä neiti aloitteleva tutkija saa tilaisuuden katsoa, mistä tässä oikein väännetään, ynnä ilmaista eriävät mielipiteensä.
Patomäen ensimmäinen argumentti koskee ajankäyttöä: “Ensimmäisen vaiheen toteuttaminen vaatii laitoksilta vähintään kymmenien tuntien työn, joissakin tapauksissa 100-200 tuntia, joka on pois muiden työtehtävien hoitamisesta kaikkein kiireisimpänä mahdollisena aikana. Ohjeistus on ollut puutteellista ja koko ajan myöhässä siitä aikataulusta, jota laitoksien kuitenkin vaaditaan noudattavan.”
Juu, näihän tuo on mennyt. Sen sijaan en ymmärrä seuraavaa pointtia:
“Pidemmällä tähtäimellä vakavampaa on kuitenkin se, että UPJ:n toteuttaminen uhkaa pysyvästi viedä osan tutkimukseen ja opetukseen tarkoitetusta ajasta omien ja toisten tehtävien ja suoritusten arviointiin ja vertailuun. [...] Kun aivan yksinkertaiset perusasiat – kuka saa mitäkin palkkaa ja milläkin perusteella ja miten eri ihmisten tehtävät pitäisi kuvata? – riitautetaan, aiheutetaan useissa paikoissa jatkuvia neuvotteluja ja pysyviä konflikteja, jotka vaikeuttavat varsinaisen työn tekemistä.”
Neiti kommentoi: UPJ-neuvottelut tulevat käsittääkseni aiemmin käytyjen kehityskeskustelujen tilalle. Jos yliopistolla ei ole tähän asti ollut esimiehillä aikaa keskustella vuodessa tunnin ajan alaisen työtehtävistä, tavoitteista ja ongelmista, olisiko mahdollista iloita siitä, että nyt tähän erikseen kehoitetaan ja keskustelut saa käydä työajalla?
Toisekseen, ja tätä argumenttia olen eniten ihmetellyt: Koskenniemi sanoo HeSarissa, että “UPJ:n sisältyvä tyypittämis-, mittaus- ja vertailupyrkimys tuo akateemisen tutkimuksen ja opetuksen alalle sille rinnakkaisen, sen luonteelle ja pyrkimyksille vieraan arviointijärjestelmän.”
Neiti kysyy: Miten niin? Mitä muuta akateemisessa tutkimuksessa ja opetuksessa tyypillisesti tehdään kuin arvoidaan, mitataan ja vertaillaan? Eikö olisi innostuttava siitä, että kriteereistä tulee julkisia ja yhteismitallisia? Eikö ole kiinnostavaa nähdä, millaisia ääneenlausumattomia kriteereitä eri laitoksilla on tähän asti toteutettu joka ikisessä työhönotossa ja arvosanan jaossa? Ja, kyllä, ainakin Taideteollisessa korkeakoulussa on hyvät syyt “riitauttaa yksinkertaiset perusasiat”, koska saman virkanimikkeen alla on todellakin maksettu samaa palkkaa kaikille, riippumatta työn todellisesta sisällöstä ja laadusta, ja kun tästä sitten suututaan, UPJ tarjoaa objektiivisen taustan riitelylle. Siitä vaan, tapelkaa! Tai sitten voi katsoa peiliiin ja miettiä, onko oman ja esimiehen arvion välinen ristiriita kenties kotoisin todellisuudesta.
Patomäen kirje jatkaa 2 argumentilla, jossa hän pohtii sitä, miten tulevat palkkaerot (järjestelmän kriteerien mukaan toisille maksetaan enemmän kuin toisille) tulevat vähentämään yliopiston houkuttelevuutta. Kirje on kaikkiaan selväjärkistä tekstiä, mutta tätä en käsitä alkuunkaan. Miten työpaikka, jossa maksetaan sama liksa suorituksesta riippumatta olisi houkuttelevampi kuin epädemokraattinen UPJ-käskyläinen? Millä perusteella ihmiset olisi eriarvoistettava ellei osaamisen? Sukupuolen? Tuttavaverkoston? Virkavuosien? Tsägän?
Patomäen kolmas (ja viimeinen laajemmin) kohta koskee sitä, miten “UPJ:n logiikka on vieras tutkimuksen logiikalle. UPJ instrumentalisoi akateemisen työn tulokset, luo ja kasvattaa hierarkkisia suhteita esimiesten ja alaisten välillä, ja pakottaa tutkijat ja opettajat kilpailemaan keskenään, mikä asettaa heidät markkinoiden kaltaiseen ulkoiseen ja esineelliseen suhteeseen keskenään.”
Vaihteeksi olen tästä täysin eri mieltä. Koska minua ja esimiehiäni arvoidaan samoilla kriteereillä, me olemme oleellisesti tasa-arvoisempia minun suunnaltani kuin aikaisemmin. Osittain tämä johtuu siitä konkretiasta, jolla kriteerit on tuotu esiin. Minä tiedän nyt, mistä herrojen ja rouvien professoreiden pätevyys koostuu, aikaisemmin en tiennyt. Sivumennen, eivät kyllä tiedä usein nekään, jotka hakevat professorin virkoja. Nyt tietävät. Ja tottahan tutkijat ja muut ovat olleet kilpailuasetelmassa tähänkin asti. Tässä kohtaa ehkä selvimmin näkyy se, miten Patomäki ja UPJ-kapinalliset olettavat tilanteen olevan tasa-arvoinen ilman kaikkia koskevaa arviointia, ja että kattava arviointi johtaa kilpailuun. Mutta miksi olettaa, että ihmiset yksissä tuumin muuttuisivat CV:llään taisteleviksi koneiksi? Ehkä olisi iloittava siitäkin, että voimme palkka-ajalla tästä lähin arvioida ja arvostaa niitäkin, jotka eivät lähde akateemiseen uranluontiin mutta ovat silti työyhteisön tasavertaisia jäseniä, siis arvioinnin kohteina. Tähän astihan pahimmillaan kriteerit ja kannustus ovat kohdistuneet vain niihin, jotka muistuttavat olemassaolostaan julkaisuilla ja meriiteillä.
Vaarallisimmaksi Patomäki nostaa kuitenkin sanan- ja tutkimuksen vapauden, koska UPJ periaatteessa mahdollistaa “valtaoikeudet puuttua tutkijoiden sanan- ja tutkimuksen vapauteen. [...] ”Väärin” sananvapauttaan toteuttavaa (”yhteiskunnallinen vaikuttaminen”), ”vääränlaista” tutkimusta tekevää tai ”väärää” opetusta antavaa voidaan UPJ:n puitteissa rangaista vaikuttamalla hänen palkka- ja urakehitykseensä.”
Neiti aloitteleva tutkija kommentoi mietteliäänä, että, niin, tähän en oikein osaa sanoa. Luulin, että tutkimusrahoitusten käyttöä on tähänkin asti kontrolloitu lähinnä apurahamyöntökoneistolla, mutta Patomäen huoli on kaiketi oikeutettu. Kuinka realistinen hän on, en osaa sanoa, koska Patomäki ei kerro, ketkä yliopistolla ovat niitä, joilla olisi UPJ:n vuoksi valtaoikeus puuttua tutkimuksen vapauteen. Yksi vaikutusvaltainen professori luo nytkin osastonsa maineen vuosiksi eteenpäin, missä mielestäni pitkälti piileksii akateemisen osaamisen ja, errr, kohdentamisen idea.
Loppukaneettina…että epäilemättä jonkin perspektiivivirheen vuoksi sitkeästi näen, että UPJ oikein (siis objektiivisena menetelmänä) käytettynä toteuttaa sen akateemisen vapauden, jonka menettämisestä kapinalliset ovat huolissaan. Ehkä he ovat oikeassa, mutta siltikään en käy allekirjoittamassa vetoomusta, koska jääräpäisesti uskon, että edes osa käyttää järjestelmää hyödyllisiin tarkoituksiin: kehittääkseen omaa ja muiden osaamista ja tehdäkseen systemaattisesti ja kriteereille antautuvaa, läpinäkyvää tutkimusta, jossa tunteisiin vetoava retoriikka ja jargon-viljely eivät enää takaa “yhteisön arvostusta”, koska yhteisö ei enää voi arvostaa tekijää pelkällä sormituntumalla.

€%&€##€"&@@!

Olen tänään taas ottanut tasa-arvopistoksia.

Kommenttiosastolla joku säätää että "Naisten kiroilu on rumaa". Mitä se miesten kiroilu sitten on? Ihan paikallaan vai? Lapsesta pitäen minua on kielletty kiroilemasta kaikkien kasvatukseeni liittyvien auktoriteettien tahoilta nimenomaan juuri sillä perusteella, että naisen suuhun kiroilu ei sovi. Mitä tekemistä sukupuolella on kiroilun esteettisyyden kanssa?

[Suomaiset kirosanat erityisesti kohdistuvat uskontoon (saatana, perkele) ja loput kai liikkuvat hieman enemmän vittu, huora, pillu, lutka osastolla kuin kyrvissä ja palleissa. Ja vittua huuteleva nainen ehkä ei sitten ole ihan naisten kultuurillista asemaa pönkittämässä kielenkäytöllään? Minua kyllä tasapuolisesti sekä vituttaa että on kyrpä otsassa.]


Toinen asia johon tänään törmäsin on urheiluselostukset joita en ole kuullutkaan pitkään aikaan. Naisurheilija "murtui paineen alla" kun taas miesurheilijalla oli "huono tuuri".

Mä eka!

mytypossa on nyt 333 kirjoittajaa. Niin palasiksi mentiin kun Rystys-Oskari kavereineen lappoi kuraa meidän toppahousuille.

Ja ne J:llä alkavat hassut kaksoset on kanssa kivoja.

AAAAAA!

Anastacia

Paitsi että Anastacialla on mielettömän upea ääni, sillä on myös todella upea perse. Muuten tämäniltainen keikka Areenalla oli aika per--- skutarallaa, no sellainen läpivedon oloinen. Mutta oli mulla silti aika nastaa kunnella ja bilettää, oli hyvät näkymät lavallekin. Nainen siis osaa laulaa livenäkin mutta sortui samaan kun harmittavan moni muukin rock/pop tähti eli saarnaamiseen. Ketä oikeasti kiinnostaa biisien välillä heitettävät sota/rauha/rakkaus/aids läpät ja rukoukset? Ok, sillä äänivallila kun vetää täysillä niin pitää keksiä jotain tauontynkää biisien välille, että saa vähän hengähtää, mutta helpot vitsit on paljon seksikkäämpiä Anastacian suussa kuin avautuminen.

Valtakunnassa haiskahtaa

Salaliitto! Minua on huijattu! (Äiti perkele!)
Juusto kuuluu lähes päivittäiseen ruokavaliooni koska juusto on hyvää ja hallitsen sen verran keittiötaitoja että kykenen vaivattomasti höyläämän juustoviipaleen tai tekemään juustoraastetta.

Diggailen arkikäytössä ihan perusjuustoista kuten Emmentalista. Mustaleimainen on kivan terävää silloin tällöin mutta keskimäärin kaipaisin jotain yhtä astetta miedompaa. Ongelma on että suurin osa kulmakaupassa myytävistä juustoista on mietoa ja mautonta ja ponnetonta. Olenkin päätynyt usein miten ostamaan sinileimaemmentalia aamuisen paahtoleipäni päälle luullen että se on lähinnä voimakkainta ennen mustaleimaa, ja siis että kynnys tavisjuustojen ja vahvemman välillä on vaan todella valtava. Nyt selvisikin että itse asiassa, vastoin aiempaa tietoani, punaleimainen onkin vahvempaa kuin sinileimainen.

Olen syönyt väärää juustoa kaikki nämä vuodet.

Maanantaikappale

Maanantaina mulla oli vuosikymmenen huonoin hiuspäivä. Plikat piruili että voisin ruveta Rita Haywardiksi, sen verran riitti tuulta takatukassa. Vetäisin pörrön tiukalle nutturalle, pois silmistä. Mutta ei mun heilallakaan ihan putkeen mee. Saatanan anorektikko.

mut hyvät lonkat.

Kyläily avartaa

Uh-uh. Söin. Paljon. Siitäköhän seurasi haluttomuus tarttua töihin.

Vai siitä, että näin unta, että hain Jehovantodistajien nuortensarjakuvan piirtäjäksi. Palkka oli erinomainen, mutta minua mietitytti. Onko se, että kuvittaa omien eettisten näkemysten vastaisia tarinoita kuitenkaan rahan väärtti? Otin työn, mutta pelkäsin, että tästä ei hyvää seuraa. Tiedän, ettei tuo pohdinta koske mitään tiettyä duuniani tällä hetkellä, vaan jotain laajempaa ristiriitaa.

* * *

Eilen kävi kylässä hauska kaksikko, ghanalainen J erään suomalaisen ystävämme kanssa. J ei ollut saanut viisumia suoraan Italiaan, jonne on matkalla sukuloimaan, vaan hänen piti lentää Suomeen ja täältä Italiaan, ja sieltä taas Suomen kautta takaisin Ghanaan. Sukulaisilla ei nimittäin ole Italian kansalaisuutta, joten he eivät voi kutsua veljeään maahan, mutta Suomesta heltisi kutsu, ja Suomen kautta taas saa matkustaa muihin Schengen-maihin. Ghanassa pidetään ylipäänsä tärkeänä tehdä omien kansalaisten pääsy ulkomaille mahdollisimman hankalaksi. No, Italiassa työskentelevät sukulaiset maksoivat lentelyt, tietysti, eihän tuollaisiin sijoituksiin ole ghanalaisella kirjanpitäjällä varaa.

Kun J kerran on joutunut Suomessa poikkeamaan, hän katsastaa täällä opiskelumahdollisuuksia. Saatoimme suositella hänelle Suomessa opiskelua, mutta että sen jälkeen kannattaa vakavasti harkita töiden etsimistä esim Englannista - jollei nyt ole sattunut opiskelemaan puhtaanapitoteknikoksi tai bussinkuljettajaksi. Suosituksen jälkeen tuli hetkellisesti isänmaanpetturin olo. Mutta itsehän haaskaamme kouluttamamme kyvyt.

J oli ihan tyytyväinen Suomen-kiepaukseensa. Ihaili rauhaa ja meren jäätä. Hän oli yllättynyt, että suomalaiset eivät taida olla kovin... avoimia. Hän kun oli tavannut Ghanassa vain (meitä) avoimia ja puheliaita suomalaisia.

Kysyin myös, mitä hän ajattelee Finnish ladyista (kiinnosti tietää, miltä meikäläinen tyyli nuoresta miehestä tuntuu, sillä Ghanassa tytöt ja naiset vaikuttivat minusta usein kovin kainoilta). J siihen: - He ovat samanlaisia kuin miehet. Minua nauratti. - Niinkö? Millä tavalla?

- No, hekään eivät puhu.

Audiovisuaalista

Olipas iloinen päivä. Oli tuotannon kuvaustestit, päänäyttelijöiden välillä on kemiaa joka tunkee ruudusta ulos ja hieman erikoinen kuvasuhde tuntui ainakin ensivaikutelmissa toimivan. Ja vähänkö nauratti kun näyttelijät lukivat repliikkejä. Piti purra nyrkkiä ettei hekottaisi äänitysten päälle. Onko paha jos nauraa omalle tekstilleen?

MAINOSKATKO: Perjantaina kaikki sankoin joukoin kipsariin, luvassa todella rouheeta menoa kun Circus Knucklebone ja Thee Ultra Bimboos soittaa.
JATKUU:

Eli siis olin sanomassa että kun tässä jo painettu samaa tuotantoa aikash pitkään niin oli mahtavaa vihdoin nähdä käsikirjoituksen edes tässä testissä konkretisoituvan kuviksi ja ääniksi. Toisinaan työnteko on tosi kivaa.

Vähemmän tutut ja hutsit

Joo. Ruanda-leffa tulee, kuten Mindykin kommentoi. Hesari sijoitti leffa-artikkelin sunnuntain kulttuurisivuilleen. On monesti yhtä tärkeä viesti, missä sanomalehden osiossa jotain asiaa käsitellään kuin miten sitä käsitellään.

Onkohan Afrikka vähitellen muuttumassa länsimaalaisille olemassaolevaksi? Että se ei enää edustaisi meille vain alitajuntaa, alkuperää. Hm. Ehkä me valmistaudumme siirtämään sinne tekstiiliteollisuutemme pajat.

Vieläkään suurimmissa tiedotusvälineissä ei kerrota Afrikan mantereelta muusta kuin vaaleista, sodista, nälänhädästä, ehkä heinäsirkoista, höystettynä ilmestyskirja-sitaateilla. Elokuvat, paikallinen talouselämä ja yritystoiminta, yliopistot, sinfoniaorkesterit eivät juuri läpäise suurten tietotoimistojen seulaa. Osittain nämä ilmiöt ovat länsimaista perua ja Afrikassa on kulttuurisia ilmiöitä omastakin takaa. Silti, jos niistä uutisoidaan muualtakin maailmasta, miksei myös sieltä. Ja toisaalta, mikä nyt on keneltäkin peräisin. Afrikan muinaisista kulttuureista, mahdollisista kirjallisista kulttuureistakin, Egyptiä lukuunottamatta, on meillä hirvittävän vähän tietoa. On epäilty, että jossain Saharan eteläpuolella olisi sijainnut suuri kirjasto siihen aikaan kun suomalaiset vielä pureskelivat jäkälää ja hakkasivat sarviaan yhteen keväthangilla.

Mies piti Ghanan-matkan jälkeen pienen valokuvanäyttelyn koulullaan. Pian häneen otti yhteyttä Suomessa asuva ghanalaismies, joka oli pahoittanut mielensä yleiskuvasta, jonka näyttely antoi hänen kotimaastaan. Toden totta, olimme laittaneet esille monia kuvia luhistuvista kaupunginosista, ihmisistä jotka elävät jätteiden keskellä, kaduilla kulkevista vuohista, koululuokista joiden pulpetit ovat lahoamispisteessä. Näyttelyssä ei ollut kuvia Akosombon huikeista kaarisilloista, Accran upeasta kansallisteatterista, eliittikoulujen pihamailta, laajenevilta ylä- ja keskiluokkaisilta asuinalueilta, hyvistä ravintoloista. Puolustukseksemme sanottakoon, että työskentelimme katulasten kanssa, joten se puoli Accraa tuli vähän tutummaksi meille. Ja helposti sitä kuvaa näkymiä, joissa näkyy meille vieras elämäntapa... kaduilla loikkivat eläimet, bataatteja päänsä päällä kantavat naiset vain näyttävät hyvältä siinä kameran näytöllä, ja ne valkeat talot ja suorat kadut vähän tylsiltä... Niinpä niin.

Repo-varoitus

Tiedossa olisi revontulia, mutta Pohjois-Helsingin taivas on pilvessä. Via "avaruussään iltalehti".

Kevättäkö vain?

Konffa-rakastaja nimitettiin niin isoon virkaan, että heikompia pyörryttäisi. Paitsi että olen onnellinen ja ylpeä hänen puolestaan, koko jutussa on myös jotain älyttömän seksikästä. Juu-u, valta on näköjään kiihottavaa meikäläisenkin mielestä. Ei silti kannata tulla tänne tuputtamaan mitään evoluutio/biologiateorioita lisääntymismausteilla höystettynä, kyse on meikäläisen kohdalla jostain muusta. Jokatapauksessa tekisi mieli hypätä koneeseen ja repiä siltä vaatteet päältä.

Ehkä tää kaikki johtuukin vain siitä että aurinko mollottaa tänään niin kirkkaasti.

Taas hatuttaa

Sarjassani isovanhemmilta perityt päähineet kuvassa toinen ukilta peritty ihana hattu jota kuulemma jossain päin suomenmaata kutsutaan Nikitaksi (Hrutshevin mukaan). Virossa ilmestyksen nimi on LÄKKI-LÄKKI. Läkki sana juontuu menemiseen – lähe pois. Neuvostoliiton väki kävi kuulemma usein pikavisiiteillä Virossa karvalakkeineen ostamassa voita ja sensellaista.

Läkki-läkkini on paitsi todella lämmin, myös mainio äänieriste, ei rassaa rääkyvät penskat ihan yhtä pahasti bussimatkojen aikana.

Ja ties mitä muita moninaisia härskimpiä vertauskuvia tuon kaltaiset karvareuhkat on kansan suussa saaneet. Erään suuntaisesta karvametaforasta kuulin eilen bussissa kun yks mummo kertoi omasta tädistään joka oli hälle lapsena sanonut "sinut pitäisi työntää takaisin turkin hihaan ja tehdä uudestaan".

Kuinkahan mones kerta, tsorge

Hommailen näinä aikoina muunmuassa tuntiopettajana. Vahinko vain, että lyhyeen vihattavien asioiden listaani kuuluvat kärkipaikoille sekä a) kasvatus että b) valistus. Tenkkapoo, ehkä. Opettajamaisuuteni tiivistyykin lähinnä tiedottamiseen ja koska harvinaisen vähän jaksan kiinnostua muiden ajatuksista, kurssi on varsin niukasti interaktiivinen.
Tämäkin harvinainen itse-reflektio on seurausta kirjan johdantoluvusta, jossa ollaan hieman tärinässä siitä, miten ihmisten mahtaa käydä jos teknologia ja älykkäät koneet ottavat vallan. Siteerattiin peräti prinssi Charlesin puhetta, jossa henkilö on syvästi huolissaan josko maailmasta on tulossa laboratorio, jossa koneet ja muut valtaapitävät vain testailevat nanoteknologian ja geenimuokkauksen tapaisia jänniä tulevaisuus-juttuja. Mites sitten suu pannaan?
En ehkä itsekään riemuitse ajatuksesta olla koe-eläimenä (vaikka se toki tasapuolista olisikin), mutta uhkakuva-taivasteluiden takana on yleensä tiukka käsitys siitä mitä ihminen on ja miten sen pitää elää kunnollista elämää, mielellään mahdollisimman kauan ja kohtalaisessa kondiksessa. Olen jäänyt sillä tavalla vajaaksi, etten mitenkään pysty ylläpitämään uskoa johonkin ihmisen perusolemukseen, johon kaikki vertautuisi. Siitä vitutus kasvattamista ja valistamista kohtaan: on ymmärtääkseni tiedettävä toivotun lopputuloksen kuva kohtalaisen tarkkaan jotta toisia voi tyrkkiä oikeaan suuntaan. En ala. Enkä kuuntele.

Mitään tekemistä minkään kanssa

Taikissa (yliopistoissa yleensäkin, plus valtion laitoksissa vaihtelevalla aikataululla) tapahtuu parhaillaan siirtyminen Uuteen PalkkausJärjestelmään. Palkkaluokat jäävät jossain vaiheessa pois käytöstä, ja palkkaus perustuu jatkossa n. 70% tehtävän vaativuuteen ja n. 30% tehtävästä suoriutumiseen. Olemme tykönämme, toki koulutustilaisuuden ja monistenipun avittamana, laatineet tehtävänkuvauksia ynnä pohtineet niitä havaittavia ja mitattavia kriteereitä, joilla kunkin suoritus työpaikalla parhaiten antautuisi objektiiviselle arvioinnille.
Että henkilökohtaista työstä suoriutumista arvioidaan taidealan yliopistoissa havaittavilla ja mitattavilla kriteereillä tuntuu eniten hämmentävän poloisia duunareita. Itse ihmettelen, että millä helvetillä sitten arvioitaisiin, ellei jollakin, joka yksiselitteisesti vertautuu muiden saman tehtävän tekijöiden suorituksiin. Siis kun tavoitellaan koko koulun kattavaa objektiivista kriteeristöä, jossa lopputulema ei riipu siitä kuka on arvioimassa ja ketä. Tämä(kään) ei onneksi ole ns. mun ongelma, ja kaikkiaan jatko-opiskelija-tutkijat pääsevät koko hoidosta huomattavan helpolla, kun duuni ei sisällä liikaa liikkuvia osia. Sitäpaitsi, ainahan on mahdollista määritellä jokin tehtävä niin, että siihen sisältyy havaittavia ja mitattavia asioita. Yleensä parhaat tekijät ovat myös aktiivisia ja produktiivisia, joskohta päättely ei kulje toiseen suuntaan, mikä pakottaa mittaamaan lopputulosten laatua, mutta senpä ei luulisi olevan ihan niin hankalaa. Objektiivisesti ottaen paska näyttely parhaalla paikalla tulee olemaan parempi, samoin tylsä paperi arvostetussa journalissa, mutta tuleepahan sitten tämäkin huutava epäkohta käsittelyyn, ja on taas jotakin, mitä ihmetellä estetiikan peruskurssilla kohdassa ’kritiikin filosofia’.

Poks

Julkaisin äsken. Teksti vain - katosi.

Todennäköisesti merkintäni, tai pikemminkin jokin kiusallisella tavalla keskeneräinen versio siitä, ilmaantuu tänne killumaan tämän tai huomisen päivän kuluessa. Syyttäkää amerikkaa, äitiä. Minä ainakin syytän.

En jaksa muistella muuta uudestaan, mutta kirjattakoon keskittymättömät lukemistoni viimeisen kuukauden ajalta:
Annie Proulxin Vaarallinen Harmonikka (tajutonta sanansäilää, mutta hajanainen, jäi kesken), Caroline Myssin Hengen anatomia (melko-asiallista hörhöilyä, luen varmaankin loppuun), erilaisia graafiseen suunnitteluun ja typografiaan liittyviä teoksia (olen lukenut selaillen, olennaisimmat kohdat), Tua Forströmin runoja (sieltä täältä, en saanut otetta tällä kertaa), Huomenna meidät ja perheemme tapetaan (amerikkalaisen toimittajan Philip Gourevitchin kokoamia tarinoita Ruandan kansanmurhan ajoilta, vaikuttaa todella kiinnostavalta), Marja-Liisa Swantzin Aikani Afrikassa (kertomus suomalaisten harjoittamasta lähetys- ja kehitystyöstä, luen loppuun vähitellen), Paulo Coelhon Neiti Prym ja Paholainen (eettinen pähkinä pikku romaanin muodossa)

"Stack banana till the morning come"

Mitä ilmeisemmin kaikki my_typyt on sukeltautuneina töihinsä, sen verran harvinaisia, tai vain urapainotteista on tämän hetkiset merkinnät täällä blogi-rintamalla.
Tylsää?
Olkoon. Meikäläisellä on riittää ihan omaa hubaa täällä kustannuspaikallakin. Sain vihdoin päivitettyä kulkuluvatkin niin, että pääsen kaikkiin, enkä vain puoleen, niistä paikoista joihin minun usein pitää päästä (ts. tupakkahuone jonne pitää viiden jälkeen tehdä järjetön puolen talon kierros portaikon kautta).
Työssä, siis, toimitan nyt seuraavaa itselleni antamaa toimeksiantoa: Luo kaksi henkilöhahmoa ja kirjoita kummallekin n. 500 erillistä repliikkiä ja niputa ne n. 150 repliikin kasoihin. Koodaa kaksi bottia (yksi per henkilö) ja pistä ne puhumaan luupissa keskenään näitä repliikkejä täysin satunnaisessa järjestyksessä forever. Kappas, homma toimii. Keskustelu on hetkittäin jopa järjellistä, pääasiassa hauskaa ja ainakin absurdia. Silloin tällöin osuu muutama sellainen lause peräkkäin jotka tuottavat aivan hillittömän hauskoja vitsejä. Hahmot kuittailevat toisilleen ihan kybällä.
Rakastan sattumia.

Työpäiväkirjaa

Päivä valkenee valoisana. Luen uuden työprojektin materiaalia. Se vaikuttaa kiinnostavalta, joten eiköhän työ käynnisty mukavasti. Taidan tästä siirtyä työhuoneelle lueskelemaan, että uskon itsekin, että olen töissä. Illalla on Kuvittajat ry:n mallipiirustus. Vihdoin pääsen sinne! Siitä on ainakin vuosi kun olen viimeksi piirtänyt alastonmallia.

Olen piirrellyt lapsosten kuvia viime päivinä. Tai no, kuvia lapsista ja lapsellisia kuvia. Aion tarjota niitä lastenlehdille. Ongelmana ovat kuitenkin värit. Olen nyt piirtänyt niin paljon mustavalkoista, etten osaa enää (/vieläkään /vielä) tuoda värejä luontevasti mukaan. Aina tulee liian räikeää, likaista tai sitten siveltimenvedot kulkevat tökkien ja tahraten. Olen tosin kokeillut vasta akvarelleilla ja kuvankäsittelyohjelmalla. Valitettavasti ne olivat mun parhaat arvaukset, kaikki muut tekniikat ovat vielä vähemmän tuttuja. (Hm, pastelliliitua voisi vielä testata...) Mutta tiedän paremminkin kuin hyvin, ettei auta kuin tehdä ja tehdä, siitä se selkiytyy johonkin suuntaan. Eikä kuvien tarvitse täydellisiä olla, jotta niitä voi tarjota eteenpäin.