Sängyssä toisen miehen kanssa

Tästä taitaa tulla pitkä merkintä.

Ensi viikolla, tosiaan, ensi viikolla jo, muutan miehen kanssa yhteen. Tarkemmin, mies muuttaa tähän missä minä jo asun. Edessä on mielenkiintoisia aikoja: en ole asunut yhdessä kenenkään kanssa lapsuudenkodista lähdön jälkeen. Kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka olen yksin täyttänyt yksiöitäni kummallisilla rojuilla, piintyneillä tavoilla, keskeneräisillä hankkeilla, yökukkujaisilla, notkuvilla, hapsottavilla ja kiipeilevillä viherkasveilla ja väistyvällä teknologialla. Nyt minä kanniskelen banaanilaatikollisia roskiin ja kellariin tehdäkseni tilaa toiselle. Hyvästi puhelinvastaaja ex:lta unohtunut villapaita Tietokone-lehden vuosikerrat 1998-2003 epämuotoinen punasavinaamari PowerMac 6100 puolikkaat tapettirullat. Tuota pikaa opettelen tyhjentämään tiskikoneen kun se on käynyt, enkä sitä mukaa kun tarvitsen astioita, opettelen hylkäämään riisumani vaatteet jonnekin muualle kuin keskelle keittiön lattiaa.

Viikko sitten näin unta, että olin sängyssä toisen miehen kanssa. Herätessä oman miehen vierestä, no, hävetti. Hämmentävintä oli se, kuka tämä alinen petikaveri oli ollut: J, yläasteen luokkatoverini, juuri se heviletti, joka parin vuoden ajan teki elämäni helvetiksi. Oli aikoja, jolloin J ei jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Muistan, että ihmettelin, miten paljon J jaksoi tarkkailla minua, miten hän käytti niin valtavasti energiaa erilaisten piinojen keksimiseen ja toteuttamiseen. En oikestaan pysty muistamaan, mitä kiusaaminen oli - varmaankin huomauttelua, vaientamista, estämistä, naurunalaiseksi tekemistä, nöyryytystä - mutta muistan miten masentunut olin ja miten pelkäsin ja miten vihasin J:tä ja itseäni ja miten hirveää oli herätä aamuisin kouluun. Eikä ole unohtunut sekään, että kukaan aikuinen ei puuttunut asiaan. No, menneisyyden riivaaja oli siis kavunnut punkkaani heinäkuun yössä. Mitä enemmän unta ajattelin, sitä enemmän se tuntui jonkinlaiselta haasteelta. Soitin numerotiedusteluun. Eilen, päivien viivyttelyn jälkeen, tartuin vapisevin sormin luuriin ja soitin J:lle. J:n ääni kuulosti aivan samanlaiselta kuin silloin kauan sitten. Esittelin itseni. J sanoi muistavansa minut ja kysyi kohteliaasti, mitä asiani mahtaa koskea. Sain kerrotuksi takellellen, miten hän oli aikanaan tehnyt elämäni helvetiksi. Sanoin, että halusin tietää, miksi. "Kuulostaa kauheelta", sanoi J. "En kiellä etteikö tuota olis tapahtunut, mutta mun täytyy kyllä sanoa, että en muista siitä mitään", hän sanoi. Hän kertoi, että oli ollut tosi sekaisin noina aikoina, ja ne pari vuotta olivat melkein kadonneet hänen elämästään, minkä kyllä olin arvannutkin. "Oudointa on se, etten mä muista sua millään tavalla ärsyttävänä tyyppinä", J sanoi. "En keksi muuta selitystä kuin että se oli sattumanvaraista", hän sanoi. J muisteli, että oli noihin aikoihin tutustunut vanhempaan poikaan, joka ystävyyden kylkiäisenä kiusasi häntä, koska hän oli pienempi ja alakynnessä. "Ehkä mä vain laitoin sen kiertämään". Outoja, ristiriitaiselta tuntuvia tietoja.

Noin vartin pituisen puhelun päätteeksi J sanoi, että hän on tosi pahoillaan. Hän kysyi, haluanko tavata ja jutella enemmän. Kieltäydyin kunniasta. Sovimme, että ollaan yhteydessä, jos tulee mieleen jotain näihin asioihin liittyvää. Hän lupasi miettiä, jos muistaisi jotain, mikä toisi lisävalaistusta.

Kai mä olen ajatellut, että sillä olisi ollut jokin kauna, jokin kateus tai ärsytys kaiken sen kiusan takana. Mutta että ei mitään, sattumaa vain. No, mä olin huono puolustautumaan ja loukkaannuin herkästi - tarvitseeko kiusaaja muuta kuin alttiin uhrin? En tiedä. Voi olla, että tää asia ei tän kummemmin tästä enää ratkea. Se ei muista, tietääpähän nyt. Sainpahan sanotuksi. Kuulinpahan anteeksi. Viidentoista vuoden viiveellä.

Hetkittäin tunnen kiitollisuutta, että J suhtautui niin hienosti. Sitten en voi olla ajattelematta, että totisesti sietääkin suhtautua.

Semmonen. Banaanilaatikko.