Luikurin laskettelua

Kirjoitin joulukuussa (viimeksi 12.12) Tomas Tranströmerin innoittamana "rajalla kirjoittamisesta". Yritin arvuutella, mitä se oikein vaatii, ja mainitsin mm. sanan valppaus. Mulle tulee sanasta mieleen peura. Se seisoo jäkälän peittämällä aukiolla ja näyttää liikkumattomalta, mutta sen korvat värähtelevät. Sen kaikki aistit ovat herkistyneet. Se ei ole hermostunut eikä paniikissa, vaan se kuuntelee, katselee, haistaa. Sen keho on valmis. Millä hetkellä hyvänsä se saattaa olla jo paossa tai sitten uppoutuneena lounastamaan.

Vietin joulun Levitunturin lähellä Kittilässä, ja pääsin verestämään muinaisia lasketteluoppejani. Alamäkihiihto 2000-luvulla oli hieman konstikasta. Kroppa alkoi mukautua tuttuun menoon ensimmäisten laskujen aikana, mutta joku särmä kuitenkin puuttui. Pääsin alas miten kuten, vältellen pahimpia jäätiköitä, joutuen välillä auraamaan, säikkymään hetkellisiä vaaratilanteita. Liikkeeseen ei tullut sitä rytmiä ja joustavuutta, joka ennen viehätti laskettelussa. En oikein nauttinut menosta. Ihmettelin jo hieman, miten poikaystäväni jaksaa lautailuaan, ja vielä hehkuu intoa. Kunnes hän alkoi hehkuttaa, että "siinä joutuu olemaan äärimmäisen tarkkana ja seuraamaan eteen tulevaa rinnettä silmä kovana, ja jos hetkeksikään herpaantuu, se on menoa"... Tajusin, että minähän EN toimi noin. Valun alas hajamielisenä, ajatellen seuraavaa kaakaokuppia, katsellen tykkykuusia ja yrittäen kontrolloida mun viluisia jäseniä ja alkukantaisia välineitä. Välillä jäinen kohta yllättää mut ja sydän nousee ainakin muutaman sentin kurkkua kohden, ja sitten skarppaan hetken aikaa.

Nyt piti tietysti vaihtaa asennetta. Seuraavan laskun aikana keskitin kaiken huomioni rinteeseen. Tuntui jo aivan toiselta. Mikä parasta, en edes tajunnut ajan kulua. Lakkasin tiedostamasta itseäni ja rupesin havainnoimaan ympäristöä.

Sama juttu on sittemmin tullut mieleeni monissa muissakin yhteyksissä. Korttipelissä, lukemisessa, kadulla kävelyssä. Tietty hajamielisyys taitaa olla läsnä vähän kaikessa, mitä mä teen. Esimerkiksi luovan työn ideointivaiheessa mulla saattaa mennä aika paljon energiaa itseni tarkasteluun ja tuskailuun, keksinkö mä kuitenkaan mitään. Sen sijaan että olisin täysillä mukana prosessissa, antaisin mielikuvien ja ideoiden tulla ja mennä ja reagoisin, kun on aihetta. Laskettelurinne on ovela metafora siinä mielessä, että siinä tulee koko ajan ja nopeasti eteen jotain konkreettista uutta, eikä valppaus ole pelkästään hyve vaan auttaa selviytymään ehjin nahoin. Luova prosessikin juoksuttaa eteen asioita jatkuvana virtana, mutta eihän sitä edes tajua, jos ei ole valpas.

Kysymys: Miksi kutsutaan tykitettyä Pyhätunturin rinnettä?
Vastaus: Tekopyhäksi.