Kaunis pultti, mutta vähemmistöjen asialla!

Periaatteessa olen Aarne Kinnusen kanssa samaa mieltä, ettei silkkaa elämistä kannata kutsua estetiikaksi – se ei ole teoreettisesti mielenkiintoista. Tähän on kuitenkin otettava varaus: ei myöskään ole niin, että estetiikka (tai mikään) tekee elämästä arvokasta. Mika Ojakangas on kirjoittanut arvokkaan 'hyvän' elämän ja pelkän 'paljaan' elämän välisestä erosta, joka, näin tulkitsen, jää pirun usein huomaamatta, vaikka ero tehdään sumeilematta ja suoraan: ei niin 'hyvää', eikä kovin 'kaunista' elämistä ei käsitellä tai käsitetä ja samalla kirjoitellaan ikään kuin 'hyvän' ja 'kauniin' kriteerejä ei käytettäisi tai ne olisivat joka tapauksessa konstruoituja, siis vähän kuin vitsiksi tarkoitettuja, joista puhujaa ei tietenkään vedetä vastuuseen. Paitsi joku huumorintajuton, takakireä tosikko.

Mutta, pahus, kun sosiaalisesti konstruoidussa todellisuudessakin niin kaunis kuin hyväkin tavataan rakentaa uudelleen aina saman kaavan mukaan. Minä väitän ettei todellisia, myös sosioekonomisista syistä johtuvia ihmisten välisiä eroja suostuta ottamaan huomioon, koska 'paljasta' elämää elävät ihmiset koetaan huonommiksi. Tsuppari on oikeasti huonompi ihminen, pelkkä eläjä.

En ollenkaan pidä luokkayhteiskuntaa menneenä, eikä kai se voikaan olla, koska nyt kirjoittavat ihmiset ovat saaneet kasvatuksensa luokkayhteiskunnassa ja –kuntaan. Taikissa tietääkseni on yliopistoja laajempi otanta yhteiskuntaluokkia, mutta täälläkin ylivoimaisella enemistöllä tutuistani vähintään jompikumpi vanhemmista on joko akateemisesti koulutettu tai johtavassa asemassa. Eikä täälläkään pidetä estetiikkana (puhumattakaan että kauniina) sitä estetiikkaa johon itse kasvoin ja sitä jota suku nyt suosii, koska se on niin tavallista, tai se on kitsiä tai koska sellaista ei uskota olevankaan inhorealistisen kotimaisen kirjallisuuden ulkopuolella.

Minä olen loukkaantunut siksi, että vaikka Taikissa ollaan niin kovin avarakatseisia (erityisesti taidekasvatusta opiskelevat, btw), pirun iso osa useimpien elämää oletetaan julkisessa puheessa (ja tietysti siinä mitä ei sanota) marginaali-ilmiöksi ja kohdellaan sen mukaisesti. Esimerkiksi, miksei edes Suomessa, jossa viina on ongelma isolle osalle miehiä, puhuta siitä mitä juoppo yleensä/tavallisesti/meillä kotona aiheuttaa koti-oloille? Ja miksi marginaaliin sysättyjä ilmiöitä pitää toisaalta hyssytellä niin helvetisti, ettei eri tyyppisen ja tavallisen koti-terrorin aiheuttamia seurauksia saa käsitellä estetiikan kannalta tai Taikissa missään, vaan (designerin, taidekriitikon, sisäänostajan, yleisön ja asiakkaan) persoonaa rakentava koti-elämä jää vain sosiaalipolitiikan tietoon? Totta kai saa myös kysyä, olisiko estetiikalla edes mitään järkevää sanottavaa – enkä tosiaan tarkoita mustien silmien värikartoitusta – mutta ei kai kysymykseen voi vastata, ennen kuin estetiikalle filosofian alana on annettu mahdollisuus ulottua muuallekin kuin saksalaisen hovielämän mukaan lasketun hyvän elämän kauneuden kriteereiksi.
Viitattu kirjallisuus: Aarne Kinnunen: Estetiikka sekä Mika Ojakangas: Kenen tahansa politiikka.