Ei hädästä puutetta

Hm. Tekisi mieli väittää, että toisen "turvalliseksi" ylentäminen ei ole kovin hyvän parisuhteen merkki, mutta väitettä tukeva otanta on kovin pieni. Tekisi mieli sanoa, että silloin ei ole enää muuta jäljellä, mutta se olisi tietysti liioittelua. Minä rupesin kutsumaan toista turvalliseksi silloin, kun oma oloni oli turvaton, ja tarvitsin ennen kaikkea suojaa. Toinen oli juuri se turvattomuutta lietsova tekijä. Sama tyyppi oli tauti ja lääke. Mistä tullaan taas siihen, ettei hän ilman minun alttiuttani olisi moiseen jakautumiseen vaivautunut.

Mutta ei hädästä puutetta. Myös rakastavan ja luotettavan parisuhteen huomassa on mahdollista kokea huumaavia hulluksi tulemisen ja kuoleman pelkoja, jos sattuu itse olemaan jännittävä henkilö. Tekisi mieli heittää, että "sellaista elämä on". Mutta se koskee vain edellä mainitun kaltaisia ihmisiä. Että alkuiltapäivästä on varma menehtyvänsä tuskallisesti yksinäisyydessä, sitten pesee astiat, etsii netistä tietoja työn alla olevan tekstin tueksi, viiden kuuden maissa esiäitien syyttävät äänet ajavat epätoivonsekaiseen raivoon, sitten lakkaa kynnet ja kirjoittaa vielä pari tuntia. Loppuillasta käy kuolemanvakavan väittelyn, itkee, lukee Tähdet ja Avaruus-lehteä, pussailee ja nukahtaa syliin lopen onnellisena.

(Aamuyöstä herää painajaiseen, jossa mafiapomo ajaa takaa stratosfäärissä, ja pakovälineenä on pelkkä rullalauta...)