Joku yritti varastaa ympyrätalon nosturilla pari yötä sitten.
Saturday, January 31, 2004
Nutbush City Limits
Here we go loop de la
Ei ihme, että taannoin sain testissä henkiseksi iäkseni 17-v. Olen kuluttanut viimeiset päivät kuunnellen teinivuosieni eli 80-luvun hittejä ja siltä ajalta tuttuja artisteja. Onneksi eräät heistä osaavat kattaa useammakin vuosikymmennen loistavasti harteillaan meikkistä paremmin, eivätkä jymähdä samaan tyyliin niin pitkäksi aikaa, että vastaantulijatkin jo tirskahtelevat. Esmes. Tina Turneria upeampaa kokonaispakkausta on hankalaa keksiä (häneltä sitaatit ei kahesköyttluvult).
Big wheel keep on turning
Proud mary keep on burning
Kaiketi kasari-teema iski niskaan joka suunnalta koska perjantaisena viikon huipentumana odotti lukion luokkakokous. Edellisen tapaamisen perusteella (6 vuotta sitten) osasin varautua siihen, että kukaan tuskin on muuttunut hiventäkään sitten vuoden –89, mitä nyt korkeintaan hiusrajojen ja vatsanympärysten suhteen. Itse olen luonnollisesti poikkeus tästä kivettyneestä katraasta. Persoonallinen, kaunis ja menestynyt :p
Itseasiassa, yllätyksekseni, minulla olikin aluksi tosi hauskaa. Kaikki nauroivat, joivat, muistelivat, osasivat nähdä elämän sopivan ironisesti, nauroivat, joivat… joitain yhteistä sitä sentään on tullut koettua. Ensimmäinen valomerkki.
You go to the fields on weekdays
And have a picnic on Labor Day
You go to town on Saturday
And go to church every Sunday
Baarin vaihto vaihtoi tunnelmaa. Muutkin kuin minä ovat havainneet, että ne silloin suosituimmat tyypit päätyvät elämään sitä ‘tavallista’ elämää puolison, asuntovelan ja 1,7 lapsen kanssa, ja niistä luusereista tuleekin nokkelia ja hulvattomia tyyppejä jotka elävät kiinnostavaa elämää. Tai siis näin, mutta harvoja oikeasti kiinnostaa selvitellä minkälaiseksi ihmiseksi se vanha kaveri on kasvanut. Toinen valomerkki.
Bend over and let me see you shake a tail feather
Useimmat muut jatkoivat biletystä eli halusivat kohdata vielä kolmannenkin valomerkin yhdessä. Minä läksin kotiin.
Ei ihme, että taannoin sain testissä henkiseksi iäkseni 17-v. Olen kuluttanut viimeiset päivät kuunnellen teinivuosieni eli 80-luvun hittejä ja siltä ajalta tuttuja artisteja. Onneksi eräät heistä osaavat kattaa useammakin vuosikymmennen loistavasti harteillaan meikkistä paremmin, eivätkä jymähdä samaan tyyliin niin pitkäksi aikaa, että vastaantulijatkin jo tirskahtelevat. Esmes. Tina Turneria upeampaa kokonaispakkausta on hankalaa keksiä (häneltä sitaatit ei kahesköyttluvult).
Big wheel keep on turning
Proud mary keep on burning
Kaiketi kasari-teema iski niskaan joka suunnalta koska perjantaisena viikon huipentumana odotti lukion luokkakokous. Edellisen tapaamisen perusteella (6 vuotta sitten) osasin varautua siihen, että kukaan tuskin on muuttunut hiventäkään sitten vuoden –89, mitä nyt korkeintaan hiusrajojen ja vatsanympärysten suhteen. Itse olen luonnollisesti poikkeus tästä kivettyneestä katraasta. Persoonallinen, kaunis ja menestynyt :p
Itseasiassa, yllätyksekseni, minulla olikin aluksi tosi hauskaa. Kaikki nauroivat, joivat, muistelivat, osasivat nähdä elämän sopivan ironisesti, nauroivat, joivat… joitain yhteistä sitä sentään on tullut koettua. Ensimmäinen valomerkki.
You go to the fields on weekdays
And have a picnic on Labor Day
You go to town on Saturday
And go to church every Sunday
Baarin vaihto vaihtoi tunnelmaa. Muutkin kuin minä ovat havainneet, että ne silloin suosituimmat tyypit päätyvät elämään sitä ‘tavallista’ elämää puolison, asuntovelan ja 1,7 lapsen kanssa, ja niistä luusereista tuleekin nokkelia ja hulvattomia tyyppejä jotka elävät kiinnostavaa elämää. Tai siis näin, mutta harvoja oikeasti kiinnostaa selvitellä minkälaiseksi ihmiseksi se vanha kaveri on kasvanut. Toinen valomerkki.
Bend over and let me see you shake a tail feather
Useimmat muut jatkoivat biletystä eli halusivat kohdata vielä kolmannenkin valomerkin yhdessä. Minä läksin kotiin.
Friday, January 30, 2004
Wednesday, January 28, 2004
Se on - tadadaa
Työhuone, mielipuheenaiheeni sitten viime lauantain, on - kiva. Ihana. Kutkuttava. Kutsuva. Studiolla on jo kolme mukavantuntuista mimmiä (veistäjä-kirjoittaja, maalari ja kuvittaja-maalari). Mulla olis erillinen huone. Mutta. Se huone on ISO. Ja pitkulainen. Tila ei ole sinänsä kallis, mutta kalliilta tuntuu, kun ajattelee sen jäävän puoliksi käyttämättä. Huoneen voisi helposti jakaa kahtia sermeillä. Nyt pitäisi löytää ihminen, jonka kanssa olisi mukava työskennellä sermitysten. Puhelin käy kuumana. Help.
Mulle tarjottiin muuten työtä. Projektia. Mikä viikko!
Mulle tarjottiin muuten työtä. Projektia. Mikä viikko!
Monday, January 26, 2004
Työhuone... Työhuone?
Työhuone! Menen huomenna katsastamaan työhuonetta. Kalliossa. Pieni askel ihmiskunnalle, askel kohti, eh, työhuonetta minulle.
Puhumattakaan, että päättäisin vuokrata työhuoneen.
Työ. Huone. Työ työ työ huone huone huone!
Puhumattakaan, että päättäisin vuokrata työhuoneen.
Työ. Huone. Työ työ työ huone huone huone!
Ei hädästä puutetta
Hm. Tekisi mieli väittää, että toisen "turvalliseksi" ylentäminen ei ole kovin hyvän parisuhteen merkki, mutta väitettä tukeva otanta on kovin pieni. Tekisi mieli sanoa, että silloin ei ole enää muuta jäljellä, mutta se olisi tietysti liioittelua. Minä rupesin kutsumaan toista turvalliseksi silloin, kun oma oloni oli turvaton, ja tarvitsin ennen kaikkea suojaa. Toinen oli juuri se turvattomuutta lietsova tekijä. Sama tyyppi oli tauti ja lääke. Mistä tullaan taas siihen, ettei hän ilman minun alttiuttani olisi moiseen jakautumiseen vaivautunut.
Mutta ei hädästä puutetta. Myös rakastavan ja luotettavan parisuhteen huomassa on mahdollista kokea huumaavia hulluksi tulemisen ja kuoleman pelkoja, jos sattuu itse olemaan jännittävä henkilö. Tekisi mieli heittää, että "sellaista elämä on". Mutta se koskee vain edellä mainitun kaltaisia ihmisiä. Että alkuiltapäivästä on varma menehtyvänsä tuskallisesti yksinäisyydessä, sitten pesee astiat, etsii netistä tietoja työn alla olevan tekstin tueksi, viiden kuuden maissa esiäitien syyttävät äänet ajavat epätoivonsekaiseen raivoon, sitten lakkaa kynnet ja kirjoittaa vielä pari tuntia. Loppuillasta käy kuolemanvakavan väittelyn, itkee, lukee Tähdet ja Avaruus-lehteä, pussailee ja nukahtaa syliin lopen onnellisena.
(Aamuyöstä herää painajaiseen, jossa mafiapomo ajaa takaa stratosfäärissä, ja pakovälineenä on pelkkä rullalauta...)
Mutta ei hädästä puutetta. Myös rakastavan ja luotettavan parisuhteen huomassa on mahdollista kokea huumaavia hulluksi tulemisen ja kuoleman pelkoja, jos sattuu itse olemaan jännittävä henkilö. Tekisi mieli heittää, että "sellaista elämä on". Mutta se koskee vain edellä mainitun kaltaisia ihmisiä. Että alkuiltapäivästä on varma menehtyvänsä tuskallisesti yksinäisyydessä, sitten pesee astiat, etsii netistä tietoja työn alla olevan tekstin tueksi, viiden kuuden maissa esiäitien syyttävät äänet ajavat epätoivonsekaiseen raivoon, sitten lakkaa kynnet ja kirjoittaa vielä pari tuntia. Loppuillasta käy kuolemanvakavan väittelyn, itkee, lukee Tähdet ja Avaruus-lehteä, pussailee ja nukahtaa syliin lopen onnellisena.
(Aamuyöstä herää painajaiseen, jossa mafiapomo ajaa takaa stratosfäärissä, ja pakovälineenä on pelkkä rullalauta...)
Villin lemmen ehdoilla
"Opportunity has touched down in a bizarre, alien landscape." Steve Squyres, principal investigator for rover science
Otollista lannoitetta uudelle rakkaudelle.
Tuo sitaatti on helppo irroittaa kontekstistaan ja kytkeä mihin vaan - vaikkapa sitten villin estetiikkaan (kts. Heidi perjantaina) tai rakkauteen. Mikael rakastuu villiin peikkoon Sinisalon romaanissa, mutta aito villi ei kesyynny sisäsiistiksi. Rakkaus voi säilyä jos se kesympi muuttuu.
Jos katselee naistenlehtien juttuja niin niissä haastatellut rouvat ja tyttöystävät yleensä ensimmäisenä ilonaiheenaan miehestään toteavat, että ‘hän on niin turvallinen’. Olisi varmaan suorastaan häpeällistä tai vähintäänkin noloa todeta deittailevansa jotain jamppaa ainostaan koska se on niin h**tin hyvännäköinen ja sitä on tosi mukavaa talutella kaupungilla lauantai-iltapäivisin. Itselläni on kyllä tarvetta kesyttää teknologia, mutta rakkaudessa taitaa kiehtoa pieni sipaus vaaraa ja hulluutta, ainakin mitä ensivaikutelmiin tulee. Vaara voi olla toisinnaan olla kuitenkin vain sitä, että tietää melko varmasti polttavansa näppinsä ja kerjäävänsä särkynyttä sydäntä, mutta silti kulkee vastustamattomasti kohti omaa turmiotaan. Joo, joku sellainen pikku villikko olisi kiva jotenkin ehdollistaa.
Oikeasti haluaisin päätyä jonnekkin yksinäiseen saaristomökkiin elelemään kahden, kuin tove ja tuulikki ikään. Kunhan ensin olen kuljettanut sitä ilmestystä tarpeekseni seurapiireissä.
Otollista lannoitetta uudelle rakkaudelle.
Tuo sitaatti on helppo irroittaa kontekstistaan ja kytkeä mihin vaan - vaikkapa sitten villin estetiikkaan (kts. Heidi perjantaina) tai rakkauteen. Mikael rakastuu villiin peikkoon Sinisalon romaanissa, mutta aito villi ei kesyynny sisäsiistiksi. Rakkaus voi säilyä jos se kesympi muuttuu.
Jos katselee naistenlehtien juttuja niin niissä haastatellut rouvat ja tyttöystävät yleensä ensimmäisenä ilonaiheenaan miehestään toteavat, että ‘hän on niin turvallinen’. Olisi varmaan suorastaan häpeällistä tai vähintäänkin noloa todeta deittailevansa jotain jamppaa ainostaan koska se on niin h**tin hyvännäköinen ja sitä on tosi mukavaa talutella kaupungilla lauantai-iltapäivisin. Itselläni on kyllä tarvetta kesyttää teknologia, mutta rakkaudessa taitaa kiehtoa pieni sipaus vaaraa ja hulluutta, ainakin mitä ensivaikutelmiin tulee. Vaara voi olla toisinnaan olla kuitenkin vain sitä, että tietää melko varmasti polttavansa näppinsä ja kerjäävänsä särkynyttä sydäntä, mutta silti kulkee vastustamattomasti kohti omaa turmiotaan. Joo, joku sellainen pikku villikko olisi kiva jotenkin ehdollistaa.
Oikeasti haluaisin päätyä jonnekkin yksinäiseen saaristomökkiin elelemään kahden, kuin tove ja tuulikki ikään. Kunhan ensin olen kuljettanut sitä ilmestystä tarpeekseni seurapiireissä.
Sunday, January 25, 2004
Kaunis pultti, mutta vähemmistöjen asialla!
Periaatteessa olen Aarne Kinnusen kanssa samaa mieltä, ettei silkkaa elämistä kannata kutsua estetiikaksi – se ei ole teoreettisesti mielenkiintoista. Tähän on kuitenkin otettava varaus: ei myöskään ole niin, että estetiikka (tai mikään) tekee elämästä arvokasta. Mika Ojakangas on kirjoittanut arvokkaan 'hyvän' elämän ja pelkän 'paljaan' elämän välisestä erosta, joka, näin tulkitsen, jää pirun usein huomaamatta, vaikka ero tehdään sumeilematta ja suoraan: ei niin 'hyvää', eikä kovin 'kaunista' elämistä ei käsitellä tai käsitetä ja samalla kirjoitellaan ikään kuin 'hyvän' ja 'kauniin' kriteerejä ei käytettäisi tai ne olisivat joka tapauksessa konstruoituja, siis vähän kuin vitsiksi tarkoitettuja, joista puhujaa ei tietenkään vedetä vastuuseen. Paitsi joku huumorintajuton, takakireä tosikko.
Mutta, pahus, kun sosiaalisesti konstruoidussa todellisuudessakin niin kaunis kuin hyväkin tavataan rakentaa uudelleen aina saman kaavan mukaan. Minä väitän ettei todellisia, myös sosioekonomisista syistä johtuvia ihmisten välisiä eroja suostuta ottamaan huomioon, koska 'paljasta' elämää elävät ihmiset koetaan huonommiksi. Tsuppari on oikeasti huonompi ihminen, pelkkä eläjä.
En ollenkaan pidä luokkayhteiskuntaa menneenä, eikä kai se voikaan olla, koska nyt kirjoittavat ihmiset ovat saaneet kasvatuksensa luokkayhteiskunnassa ja –kuntaan. Taikissa tietääkseni on yliopistoja laajempi otanta yhteiskuntaluokkia, mutta täälläkin ylivoimaisella enemistöllä tutuistani vähintään jompikumpi vanhemmista on joko akateemisesti koulutettu tai johtavassa asemassa. Eikä täälläkään pidetä estetiikkana (puhumattakaan että kauniina) sitä estetiikkaa johon itse kasvoin ja sitä jota suku nyt suosii, koska se on niin tavallista, tai se on kitsiä tai koska sellaista ei uskota olevankaan inhorealistisen kotimaisen kirjallisuuden ulkopuolella.
Minä olen loukkaantunut siksi, että vaikka Taikissa ollaan niin kovin avarakatseisia (erityisesti taidekasvatusta opiskelevat, btw), pirun iso osa useimpien elämää oletetaan julkisessa puheessa (ja tietysti siinä mitä ei sanota) marginaali-ilmiöksi ja kohdellaan sen mukaisesti. Esimerkiksi, miksei edes Suomessa, jossa viina on ongelma isolle osalle miehiä, puhuta siitä mitä juoppo yleensä/tavallisesti/meillä kotona aiheuttaa koti-oloille? Ja miksi marginaaliin sysättyjä ilmiöitä pitää toisaalta hyssytellä niin helvetisti, ettei eri tyyppisen ja tavallisen koti-terrorin aiheuttamia seurauksia saa käsitellä estetiikan kannalta tai Taikissa missään, vaan (designerin, taidekriitikon, sisäänostajan, yleisön ja asiakkaan) persoonaa rakentava koti-elämä jää vain sosiaalipolitiikan tietoon? Totta kai saa myös kysyä, olisiko estetiikalla edes mitään järkevää sanottavaa – enkä tosiaan tarkoita mustien silmien värikartoitusta – mutta ei kai kysymykseen voi vastata, ennen kuin estetiikalle filosofian alana on annettu mahdollisuus ulottua muuallekin kuin saksalaisen hovielämän mukaan lasketun hyvän elämän kauneuden kriteereiksi.
Viitattu kirjallisuus: Aarne Kinnunen: Estetiikka sekä Mika Ojakangas: Kenen tahansa politiikka.
Mutta, pahus, kun sosiaalisesti konstruoidussa todellisuudessakin niin kaunis kuin hyväkin tavataan rakentaa uudelleen aina saman kaavan mukaan. Minä väitän ettei todellisia, myös sosioekonomisista syistä johtuvia ihmisten välisiä eroja suostuta ottamaan huomioon, koska 'paljasta' elämää elävät ihmiset koetaan huonommiksi. Tsuppari on oikeasti huonompi ihminen, pelkkä eläjä.
En ollenkaan pidä luokkayhteiskuntaa menneenä, eikä kai se voikaan olla, koska nyt kirjoittavat ihmiset ovat saaneet kasvatuksensa luokkayhteiskunnassa ja –kuntaan. Taikissa tietääkseni on yliopistoja laajempi otanta yhteiskuntaluokkia, mutta täälläkin ylivoimaisella enemistöllä tutuistani vähintään jompikumpi vanhemmista on joko akateemisesti koulutettu tai johtavassa asemassa. Eikä täälläkään pidetä estetiikkana (puhumattakaan että kauniina) sitä estetiikkaa johon itse kasvoin ja sitä jota suku nyt suosii, koska se on niin tavallista, tai se on kitsiä tai koska sellaista ei uskota olevankaan inhorealistisen kotimaisen kirjallisuuden ulkopuolella.
Minä olen loukkaantunut siksi, että vaikka Taikissa ollaan niin kovin avarakatseisia (erityisesti taidekasvatusta opiskelevat, btw), pirun iso osa useimpien elämää oletetaan julkisessa puheessa (ja tietysti siinä mitä ei sanota) marginaali-ilmiöksi ja kohdellaan sen mukaisesti. Esimerkiksi, miksei edes Suomessa, jossa viina on ongelma isolle osalle miehiä, puhuta siitä mitä juoppo yleensä/tavallisesti/meillä kotona aiheuttaa koti-oloille? Ja miksi marginaaliin sysättyjä ilmiöitä pitää toisaalta hyssytellä niin helvetisti, ettei eri tyyppisen ja tavallisen koti-terrorin aiheuttamia seurauksia saa käsitellä estetiikan kannalta tai Taikissa missään, vaan (designerin, taidekriitikon, sisäänostajan, yleisön ja asiakkaan) persoonaa rakentava koti-elämä jää vain sosiaalipolitiikan tietoon? Totta kai saa myös kysyä, olisiko estetiikalla edes mitään järkevää sanottavaa – enkä tosiaan tarkoita mustien silmien värikartoitusta – mutta ei kai kysymykseen voi vastata, ennen kuin estetiikalle filosofian alana on annettu mahdollisuus ulottua muuallekin kuin saksalaisen hovielämän mukaan lasketun hyvän elämän kauneuden kriteereiksi.
Viitattu kirjallisuus: Aarne Kinnunen: Estetiikka sekä Mika Ojakangas: Kenen tahansa politiikka.
Friday, January 23, 2004
Miltä näyttää kesy? Entä villi?
Tämä on suht. suoraa lainausta, liittyköön tässä ulkonäköön:
Konrad Lorenz on todennut, että me "emotionaalisissa arvostelmissamme luokittelemme vastenmielisiksi tyypillisten kesytysvaikutusten tuloksina syntyneet ominaisuudet...käytännöllisesti katsoen kaikki erityisen rumina pitämämme ominaisuudet ovat aidosti kesytysprosessin tulosta."
Näet, villieläinten ruumiinrakenteessa ja ulkonäössä tapahtuu kesyttämisen tuloksena muutoksia: raajat lyhenevät, selkärangassa tapahtuu kyyryasentoon johtavia siirtymiä ja jalat muuttuvat taipuviksi. Nenän ja poskien kehityksen säännöttömyydet, pääkallon vinoutuminen ja kallonpohjan lyheneminen ovat yleisiä. Myös ruumiin sidekudokset veltostuvat:korvat alkavat roikkua, iho veltostuu ja lihasvoima vähenee. Nämä kesyyntymisen tuloksena syntyvät ominaisuudet näyttävät olevan suhteellisen vakioisia monilla toisistaan tuntuvastikin poikkeavilla lajeilla.
Lainattu teksti: Meeker: Ekologinen estetiikka teoksessa Sepänmaa: Alligaattorin hymy. Tekstissä lainattu Lorenz on puolestaan Studies in Animal and Human Behavior.
Voitaisiinko tästä päätellä, että ulkonäön villeys on vakavampi juttu kuin luulisi, eikä hoidu tupeeraamalla punk-frisyyrejä? ...Ja jottei menisi ihan pelleilyksi, niin lainaus liittyy tietysti artikkeliin, jonka kirjoittamisesta nyt haaveilen - sen sijaan että menisin kotiin. Tai baariin. Jonnekin.
Mutta mutta. Intuitiivisesti toi tuntuu kilauttelevan sopivia kelloja: villi on jännä ja kesy on aika bore. Mielenkiintoiseksi asetelma käy, kun tuon aivan mielivaltaisesti yhdistää esineiden ja teknologian kotiutumis-tutkimukseen. Kas, termi 'domestication' yleensä suomennetaan kotiutumiseksi, mutta tarkoittaa myös kesyttämistä, ja ainakin Turo-Kimmo Lehtonen ja Mika Pantzar ovat minun kuullen puhuneet siitä, miten ihmiset kesyyntyvät käyttämään laitteita, joita puolestaan kehitetään paremmin kotiutuviksi käyttäjien antaman palautteen perusteella.
En tiedä Turo-Kimmon ja Mikan mielipiteitä, mutta usein filosofiassa/estetiikassa/sosiologiassa myös esitetään, että kotona on tylsää, että arkielämä on aika bore. Oikein tosissaan: voisiko konsensus tylpästä ja harmaasta koti-elämästä johtua siitä, että koemme kodin laite-avaruuden koostuvan liian kesyistä kavereista? Tuotesuunnittelijaa tietysti kiinnostaisi siinä tapauksessa, miten saisi laitteen villiksi, niin että villeys säilyy koti-oloissa?
Vähän sama kuin kysyisi, mikä on pitkän parisuhteen salaisuus...
Vastaukseksi ei oikein kelpaa että jos toista rakastaa, sitä rakastaa sellaisenaan: kesytettynä ja lyhytjalkaisena, koska ihminen ja laite-suhteelta ei kannata odottaa - hm - rakkautta samalla tavoin...Vai kiintyykö ihminen sittenkin, toisinaan, esineeseen sen itsensä vuoksi?
Konrad Lorenz on todennut, että me "emotionaalisissa arvostelmissamme luokittelemme vastenmielisiksi tyypillisten kesytysvaikutusten tuloksina syntyneet ominaisuudet...käytännöllisesti katsoen kaikki erityisen rumina pitämämme ominaisuudet ovat aidosti kesytysprosessin tulosta."
Näet, villieläinten ruumiinrakenteessa ja ulkonäössä tapahtuu kesyttämisen tuloksena muutoksia: raajat lyhenevät, selkärangassa tapahtuu kyyryasentoon johtavia siirtymiä ja jalat muuttuvat taipuviksi. Nenän ja poskien kehityksen säännöttömyydet, pääkallon vinoutuminen ja kallonpohjan lyheneminen ovat yleisiä. Myös ruumiin sidekudokset veltostuvat:korvat alkavat roikkua, iho veltostuu ja lihasvoima vähenee. Nämä kesyyntymisen tuloksena syntyvät ominaisuudet näyttävät olevan suhteellisen vakioisia monilla toisistaan tuntuvastikin poikkeavilla lajeilla.
Lainattu teksti: Meeker: Ekologinen estetiikka teoksessa Sepänmaa: Alligaattorin hymy. Tekstissä lainattu Lorenz on puolestaan Studies in Animal and Human Behavior.
Voitaisiinko tästä päätellä, että ulkonäön villeys on vakavampi juttu kuin luulisi, eikä hoidu tupeeraamalla punk-frisyyrejä? ...Ja jottei menisi ihan pelleilyksi, niin lainaus liittyy tietysti artikkeliin, jonka kirjoittamisesta nyt haaveilen - sen sijaan että menisin kotiin. Tai baariin. Jonnekin.
Mutta mutta. Intuitiivisesti toi tuntuu kilauttelevan sopivia kelloja: villi on jännä ja kesy on aika bore. Mielenkiintoiseksi asetelma käy, kun tuon aivan mielivaltaisesti yhdistää esineiden ja teknologian kotiutumis-tutkimukseen. Kas, termi 'domestication' yleensä suomennetaan kotiutumiseksi, mutta tarkoittaa myös kesyttämistä, ja ainakin Turo-Kimmo Lehtonen ja Mika Pantzar ovat minun kuullen puhuneet siitä, miten ihmiset kesyyntyvät käyttämään laitteita, joita puolestaan kehitetään paremmin kotiutuviksi käyttäjien antaman palautteen perusteella.
En tiedä Turo-Kimmon ja Mikan mielipiteitä, mutta usein filosofiassa/estetiikassa/sosiologiassa myös esitetään, että kotona on tylsää, että arkielämä on aika bore. Oikein tosissaan: voisiko konsensus tylpästä ja harmaasta koti-elämästä johtua siitä, että koemme kodin laite-avaruuden koostuvan liian kesyistä kavereista? Tuotesuunnittelijaa tietysti kiinnostaisi siinä tapauksessa, miten saisi laitteen villiksi, niin että villeys säilyy koti-oloissa?
Vähän sama kuin kysyisi, mikä on pitkän parisuhteen salaisuus...
Vastaukseksi ei oikein kelpaa että jos toista rakastaa, sitä rakastaa sellaisenaan: kesytettynä ja lyhytjalkaisena, koska ihminen ja laite-suhteelta ei kannata odottaa - hm - rakkautta samalla tavoin...Vai kiintyykö ihminen sittenkin, toisinaan, esineeseen sen itsensä vuoksi?
Tuesday, January 20, 2004
Aseistariisunnasta ja pukeutumisesta
Leena nosti äskeisessä merkinnässään esiin asioita, jotka ovat vaivanneet minunkin päätäni ja vaatekaappiani. Osuva ilmestys toi barbi aseen kanssa. Niin, pyssy on kovin fallinen kapistus. Mä en ainakaan tahtoisi (enää) yrittää (ja yrittää, ja yrittää) päteä työelämässä tai ihmissuhteissa fallisin konstein. Enkä pikkutytön keinoillakaan. Työelämän voi aistia edellyttävän naisiltakin fallisia eleitä, esim. että ylipäänsä pitäisi hallita ja voittaa, pelottein tai muilla konstein. (Höpö höpö, mutta ei siitä nyt enempää.) Toinen asia on tietysti leikitellä sukupuolirooleilla tai yhdistellä maskuliinista ja feminiinistä vaikka vaatetuksessa. Maskuliininen ei tietty ole sama kuin fallinen; fallos on kuvitelma todella upeesta "aseesta", aito miehisyys jotain muuta. Miehet, yhtä lailla kuin naiset, ovat naurettavia hilluessaan kuvitteellisen pyssyn kanssa.
Olen ihaillut monien aikuisten naisten pukeutumista. Heidän tyylinsä ovat olleet hyvinkin toisistaan eroavia, mutta niitä on yhdistänyt tietty kekseliäisyys yksityiskohdissa ja kyky pukeutua tilanteisiin sopivasti, mutta pistämättömän persoonallisesti. Esim. Media Labin käsikirjoittamisen maikka Maureen Thomas pukeutuu upeasti, oikeastaan vähän hipahtavasti, jopa noitamaisesti, mutta niin hienoihin kankaisiin, väreihin ja leikkauksiin, että antaa oikein arvokkaan ja pettämättömän naisellisen vaikutelman. Hm, entä jos tai kun minun pitää lähitulevaisuudessa pukeutua erityisen vakuuttavasti? Varmaan etsisin sitä yhdistelmää asiallinen plus hauskoja/kauniita yksityiskohtia. Öö - vaikka naisten tummat suorat housut joiden lahkeissa onkin kapea punainen kantti, sekä "papin"kauluksinen paitapusero, jonka kaulus on aplikoitu itämaisilla kuvioilla. No, toi nyt oli heitto, jolla yritin konkretisoida. Tunnen itseni varmemmaksi, kun yksityiskohdat tuntuvat omilta, mutta kokonaisuus ei teinikapinoi sen yhteisön, jossa pitäisi olla uskottava, koodeja vastaan. Leenalle en osaisi kuvitella ihan samanlaista asua kuin kuvasin itselleni. Toisia pukee vähempi, hm, runollisuus. Musta sulle Leena sopii se rento, vauhdikas & skarppi -linja, jota olet viime aikoina alkanutkin suosia. Runollisuus voi ilmetä muualla, vaikka - runoissa.
Olen ihaillut monien aikuisten naisten pukeutumista. Heidän tyylinsä ovat olleet hyvinkin toisistaan eroavia, mutta niitä on yhdistänyt tietty kekseliäisyys yksityiskohdissa ja kyky pukeutua tilanteisiin sopivasti, mutta pistämättömän persoonallisesti. Esim. Media Labin käsikirjoittamisen maikka Maureen Thomas pukeutuu upeasti, oikeastaan vähän hipahtavasti, jopa noitamaisesti, mutta niin hienoihin kankaisiin, väreihin ja leikkauksiin, että antaa oikein arvokkaan ja pettämättömän naisellisen vaikutelman. Hm, entä jos tai kun minun pitää lähitulevaisuudessa pukeutua erityisen vakuuttavasti? Varmaan etsisin sitä yhdistelmää asiallinen plus hauskoja/kauniita yksityiskohtia. Öö - vaikka naisten tummat suorat housut joiden lahkeissa onkin kapea punainen kantti, sekä "papin"kauluksinen paitapusero, jonka kaulus on aplikoitu itämaisilla kuvioilla. No, toi nyt oli heitto, jolla yritin konkretisoida. Tunnen itseni varmemmaksi, kun yksityiskohdat tuntuvat omilta, mutta kokonaisuus ei teinikapinoi sen yhteisön, jossa pitäisi olla uskottava, koodeja vastaan. Leenalle en osaisi kuvitella ihan samanlaista asua kuin kuvasin itselleni. Toisia pukee vähempi, hm, runollisuus. Musta sulle Leena sopii se rento, vauhdikas & skarppi -linja, jota olet viime aikoina alkanutkin suosia. Runollisuus voi ilmetä muualla, vaikka - runoissa.
”I will beat his teeth out. With my cucci handbag”
Enkä nyt puhu oikeasti tappamisesta vaan uskottavuudesta. Uskottavuudella taas voi olla jotakin tekemistä trendikkyyden kanssa. Melko monet tuntuvat olevan siinä käsityksessä, että trendikkyys tarkoittaa sitä, että pukeutuu viimeisimmän nuorisomuodin mukaan. Sitten saa kaduilla ihastella kolme- ja nelikymppisiäkin naisia, joiden maha valuu tiukanpinkeiden trumpettifarkkujen yli, eikä se kireänniukka puseron pienoismalli juurikaan näkyä paranna.
En ole itsekkään mikään mieltäylentävä ilmestys nykyisissä reuhkoissani mutta nyt minulla olisi ensimmäistä kertaa vuosiin hiukan rahaa jota voisi tuhlata vaikkapa uuteen garderobiin. Kuinka pukeutuu 30+ trendikäs tai mielummin vielä tyylikäs nainen? Eihän sitä vielä tarvitse puolijoukkueteltan kokoiseen kaftaaniin sukeltautua, muttei kai kannata yrittää näyttää 16-vuotialtakaan, vaikka talvisin onkin hemmoittelevan hämärää.
Miten saisi katu-uskottavuutta esim. tärkeitä päätöksiä synnyttävissä kokouksissa, ettei vaikuta pelkästään barbilta joka vilkuttaa pyssyllä?
Monday, January 19, 2004
Ranked 20 of 21
Nyt puhuu Ghost. Ammuin Bladea 4 kertaa aseeseen, harmi vaan että hän oli omassa joukkueessani. Itseeni en osunut. Poikaystävä luki mun edellisen lokimerkinnän "Vaaravyöhyketerapiaa" ja jäi kyselemään, mitä/keitä mun vierastusten ja arvostusten takana on.
Mun lapsuudenkodin arvot olivat sekoitus työväenluokkaisuutta, hieman ahdasmielistä kristillisyyttä, hieman ahdasmielistä ateismia sekä akateemisuuden ja korkeakulttuurin arvostusta. Koktail, kyllä, ja esteettinen kasvatuskin oli ristiriitainen. Hienostella ei pidä, mutta rahvaanomaisuuskin on jotenkin moraalitonta. Monia kauniita tai hauskoja asioita piti toivoa tai toteuttaa salassa itseltä. Lapsuuden jälkeen olen "esteettisesti kouluttautunut" muilla tavoilla, mutta ristiriita elää.
Jos pelkää tai vieroksuu kohtaamista, voi "maun" helposti valjastaa mukaan torjuntaan. (Tosin, niin voi valjastaa lukemattomia muitakin asioita.) Makuun saattaa liittyä jälkikäteen oikeuttamisen tai kieltämisen vivahde. No, Heidillä on maku-asioista laajempia näkemyksiä, mä lähinnä kelaan et minkärotuinen kissa kusee öisin mun suuhun :p
Niin. Minusta oli tietenkin vain hupaisaa, että tulin Megazonessa toiseksi viimeiseksi, mutta voi Dragonfly-parkaa, joka tuli kolmanneksi viimeiseksi, hän oli ollut niin innoissaan.
Välillä pitää siepata ohikiitäviä ajatuksiaan ja motiivejaan intiimiin kuulusteluun. Loppusanoiksi (molemmille) lukijoilleni: En mä edes ole kovin ennakkoluuloinen, varsinkaan toiminnan tasolla. Kokeilen usein asioita, joita kohtaan olen tuntenut vähäistä, mutta epäilyttävää vastenmielisyyttä. Kaikkiaan, mun päivät ovat hauskoja, outoja ja vaihtelevia. Taidan pitää epävarmuudesta.
Mun lapsuudenkodin arvot olivat sekoitus työväenluokkaisuutta, hieman ahdasmielistä kristillisyyttä, hieman ahdasmielistä ateismia sekä akateemisuuden ja korkeakulttuurin arvostusta. Koktail, kyllä, ja esteettinen kasvatuskin oli ristiriitainen. Hienostella ei pidä, mutta rahvaanomaisuuskin on jotenkin moraalitonta. Monia kauniita tai hauskoja asioita piti toivoa tai toteuttaa salassa itseltä. Lapsuuden jälkeen olen "esteettisesti kouluttautunut" muilla tavoilla, mutta ristiriita elää.
Jos pelkää tai vieroksuu kohtaamista, voi "maun" helposti valjastaa mukaan torjuntaan. (Tosin, niin voi valjastaa lukemattomia muitakin asioita.) Makuun saattaa liittyä jälkikäteen oikeuttamisen tai kieltämisen vivahde. No, Heidillä on maku-asioista laajempia näkemyksiä, mä lähinnä kelaan et minkärotuinen kissa kusee öisin mun suuhun :p
Niin. Minusta oli tietenkin vain hupaisaa, että tulin Megazonessa toiseksi viimeiseksi, mutta voi Dragonfly-parkaa, joka tuli kolmanneksi viimeiseksi, hän oli ollut niin innoissaan.
Välillä pitää siepata ohikiitäviä ajatuksiaan ja motiivejaan intiimiin kuulusteluun. Loppusanoiksi (molemmille) lukijoilleni: En mä edes ole kovin ennakkoluuloinen, varsinkaan toiminnan tasolla. Kokeilen usein asioita, joita kohtaan olen tuntenut vähäistä, mutta epäilyttävää vastenmielisyyttä. Kaikkiaan, mun päivät ovat hauskoja, outoja ja vaihtelevia. Taidan pitää epävarmuudesta.
trainspotting
Minä taas en ole koskaan nussinut junan vessassa, enkä kovin kummallisissa paikoissa muutenkaan. Emmanuelle lienee tunnetuin julkisissa panija, mutta paikka oli lentokoneen vessa. Kai lentokone lasketaan julkisiin liikennevälineisiin?
Se seksistä.
Kirjoitan referaattia Theodore A. Gracykin artikkelista 'Having Bad Taste', ehkä tämä selittää jotain? Kamalan kivaa yrittää tiivistää mahdollisimman lyhyeen toisen monisivuinen artikkeli. Mutta referaatti teksti-muotona perustuukin isolle määrälle lukijan ja kirjoittajan yhteistä tietoa. Myös maku perustuu tietoon: Gracykin mukaan maku ei ole absoluuttinen eikä satunnainen vaan esteettiseen kouluttautumiseen sidonnainen ilmiö. Minä puolestani duunikseni tutkin, millaisia esteettisen kouluttautumisen malleja ihmisillä on - riippumatta siitä miksi elämisen esteettistä ulottuvuutta nimittävät.
Se seksistä.
Kirjoitan referaattia Theodore A. Gracykin artikkelista 'Having Bad Taste', ehkä tämä selittää jotain? Kamalan kivaa yrittää tiivistää mahdollisimman lyhyeen toisen monisivuinen artikkeli. Mutta referaatti teksti-muotona perustuukin isolle määrälle lukijan ja kirjoittajan yhteistä tietoa. Myös maku perustuu tietoon: Gracykin mukaan maku ei ole absoluuttinen eikä satunnainen vaan esteettiseen kouluttautumiseen sidonnainen ilmiö. Minä puolestani duunikseni tutkin, millaisia esteettisen kouluttautumisen malleja ihmisillä on - riippumatta siitä miksi elämisen esteettistä ulottuvuutta nimittävät.
Saturday, January 17, 2004
Vaaravyöhyketerapiaa
Kävimme tiistaina kuulemassa uutta runoutta Villa Kivessä, joten tänä iltana vastapainotetaan viikkoa Megazonessa. Apua! Mitä mulle tapahtuu? Varmaan vielä selitän pyssyilyn jälkeen posket hehkuen, että oli hauskaa. Viime aikoina olen löytänyt itseni mm. natisevasta pulkasta aivan liian korkean ja jyrkän vuoren päältä, puolikkaan romuauton ratista jääradan penkasta, ja junan vessasta, eh, tai ei siitä sen enempää :p - kaikki tää temmellys uudehkon ihmissuhteen kylkiäisenä.
Miksi on niin hämmentävää tehdä asioita, joita ei ole ennen tehnyt?
Tarkalleen ottaen, en ollut ennen käynyt Linnunlaulun runoklubeilla, mutta oli vaivatonta sopeutua kirjallis-huuruiseen puuhuvilailmastoon. Toisaalta taas, esimerkiksi laskettelu on tuttua puuhaa, mutta hissivoima ja kahisevat rinnebaarit on silti pystytetty ihan joitain muita ihmisiä varten. Mulle ei tuota (henkisiä) ongelmia puurtaa 45 kilometria murtsikkaa ja kaatua eteismatolle vapisevana myttynä. Pitkäkestoinen rääkki liittyy mun käsitykseen itsestäni, vahvistaa ja alleviivaa minun minuani. Hyppääminen metrin korokkeelta uima-altaaseen on taasen alaspääsemättömän pelottavaa. Entä 25 minuuttia Megazonea? Turpoahdettu nimi työntää luotaan ja mua nyppii se jotenkin esimiesmäinen käsitys työläisten huvittelutaipumuksista. Mutta miksi sen pitäisi mua närästää, laseri viuhukoon, reload energy! Activate shield! Mutta kun mun omakuvaan ei kuulu laumasieluisuus, huimapäisyys eikä kilpailuhenki! Olen pikemminkin: itsenäinen, sitkeä, taiteellinen, syvällinen! Se, mikä sotii jälkimmäisiä adjektiiveja vastaan, on hermostuttavaa. Megavyöhykkeellä ei voi käyttää aseena kynää (eikä löydä läppärillä, kai). Antautuminen leikkiin arveluttaa. Mitä jos mun minä katoaa siihen halliin (600m2)?
Miksi on niin hämmentävää tehdä asioita, joita ei ole ennen tehnyt?
Tarkalleen ottaen, en ollut ennen käynyt Linnunlaulun runoklubeilla, mutta oli vaivatonta sopeutua kirjallis-huuruiseen puuhuvilailmastoon. Toisaalta taas, esimerkiksi laskettelu on tuttua puuhaa, mutta hissivoima ja kahisevat rinnebaarit on silti pystytetty ihan joitain muita ihmisiä varten. Mulle ei tuota (henkisiä) ongelmia puurtaa 45 kilometria murtsikkaa ja kaatua eteismatolle vapisevana myttynä. Pitkäkestoinen rääkki liittyy mun käsitykseen itsestäni, vahvistaa ja alleviivaa minun minuani. Hyppääminen metrin korokkeelta uima-altaaseen on taasen alaspääsemättömän pelottavaa. Entä 25 minuuttia Megazonea? Turpoahdettu nimi työntää luotaan ja mua nyppii se jotenkin esimiesmäinen käsitys työläisten huvittelutaipumuksista. Mutta miksi sen pitäisi mua närästää, laseri viuhukoon, reload energy! Activate shield! Mutta kun mun omakuvaan ei kuulu laumasieluisuus, huimapäisyys eikä kilpailuhenki! Olen pikemminkin: itsenäinen, sitkeä, taiteellinen, syvällinen! Se, mikä sotii jälkimmäisiä adjektiiveja vastaan, on hermostuttavaa. Megavyöhykkeellä ei voi käyttää aseena kynää (eikä löydä läppärillä, kai). Antautuminen leikkiin arveluttaa. Mitä jos mun minä katoaa siihen halliin (600m2)?
160 merkkiä
Viimeöinen improvisoitu draama antoi kertoa itsestään parin tekstiviestin muodossa joita aamu-unisena tihrustin kännykkästäni. Yksi ystäväni oli kohdannut toisen samanmoisen, joka tuppaa kulkemaan samoissa kapakoissa. Neljän aikaan ensimmäinen viestitti raivoisaa nurinaa ja kuuden maissa toinen lähetti minulle synkänpuoleisen, hämmentävän runonsa. Yksityiskohtiin menemättä olen ilmeisesti toiminut tämän pikkutuntien mustan kirjallisuuden ja sitä edeltäneen sanansäilän kalistelun ”muusana”. Huvittavaa vaikkakin hieman outoa. Rakastan kumpaakin muskettisoturiani (edelleen). Btw, mitkäs niiden alkuperäisten nimet olikaan? Aathos ja Paathos?
Tekstailu voi olla todella hurjaakin. Joitakin vuosia sitten sain itsemurhaviestin kännyyni. Istuin juuri silloin junassa jossain Turun ja Helsingin välillä, mikä ei ole järin ihanteellinen sijainti ruveta organisoimaan hengenpelastusta. Operaatio sujui kangerrellen puheluiden katkeilleissa mutta kukaan ei kuollut jupakassa. Kun vihdoin pikkutunneilla pääsin kotiini, maalasin luonnoskirjani täyteen aurinkoja.
Säilytin sitä tekstiviestiä liian pitkään. En todellakaan halunnut lukea sitä aina vain uudelleen, mutta en saanut sitä poistettuakaan. Nyttemmin vaalin vain positiivisia, hauskoja viestejä:
”With you, darling, in Sickness And in Hell...”
”olet rakas menninkäistonttuni :)”
”joo, kaikki mk. pus. soita ku varaudut. ”(hän ei osannut vielä käyttää sanakirjaa)
”makaroonilaatikko paloi puol vuorokautta uunissa.”
160:n merkkiin voi mahtua paljonkin merkityksiä, tarinoita ja tunteita kun oikein tulkitsee.
Tekstailu voi olla todella hurjaakin. Joitakin vuosia sitten sain itsemurhaviestin kännyyni. Istuin juuri silloin junassa jossain Turun ja Helsingin välillä, mikä ei ole järin ihanteellinen sijainti ruveta organisoimaan hengenpelastusta. Operaatio sujui kangerrellen puheluiden katkeilleissa mutta kukaan ei kuollut jupakassa. Kun vihdoin pikkutunneilla pääsin kotiini, maalasin luonnoskirjani täyteen aurinkoja.
Säilytin sitä tekstiviestiä liian pitkään. En todellakaan halunnut lukea sitä aina vain uudelleen, mutta en saanut sitä poistettuakaan. Nyttemmin vaalin vain positiivisia, hauskoja viestejä:
”With you, darling, in Sickness And in Hell...”
”olet rakas menninkäistonttuni :)”
”joo, kaikki mk. pus. soita ku varaudut. ”(hän ei osannut vielä käyttää sanakirjaa)
”makaroonilaatikko paloi puol vuorokautta uunissa.”
160:n merkkiin voi mahtua paljonkin merkityksiä, tarinoita ja tunteita kun oikein tulkitsee.
Friday, January 16, 2004
Kriittinen ote jungilaiseen individuaatioon...
Kävin kuuntelemassa HY:n Heidegger-kollokviossa Mika Ojakankaan esityksen, joka paljasti että MO on aika raskaalla filosofisella koneistolla liikkeellä. Esitys oli vaikea, mutta yhden pointin varastan heti omaan käyttöön: tapa jolla Ojakangas nosti esiin Heideggerin tekemän perustavan eron 'kenen tahansa' ja minän välille. Ja jotenkin siis näin: 'kuka tahansa' mahdollistuu silloin kun minulla on pyrkimys itsenä olemiseen. Itsenä oleminen näet edellyttää hyvän elämän ja paljaan elämän välisen erottelun tekemistä. Ja, kas: syntyy syrjäyttämisen ja syrjäytymisen mahdollisuus.
Kävelin siltä istumalta tutkijaliittoon ostamaan Ojakankaan 'Kenen tahansa politiikka' eivätkä perkeleet edes antaneet alennusta.
Niin, joo, Jungilainen individuaatio on tuon kanssa iloisessa ristiriidassa, mutta mä luulen että - ja nyt mennään jo koko elämänasennetta keikauttavilla keleillä - voisi olla hyväksikin katsoa, missä Jungilla ja Heideggerilla vippaa. Jos vippaa. Uskon että vippaa...hulluja nuo germaanit?
Uhosin laittavani aiheesta "Jung, bloggaus - mitvit ja seksi" mutta tämä tuli nyt tähän väliin.
Kävelin siltä istumalta tutkijaliittoon ostamaan Ojakankaan 'Kenen tahansa politiikka' eivätkä perkeleet edes antaneet alennusta.
Niin, joo, Jungilainen individuaatio on tuon kanssa iloisessa ristiriidassa, mutta mä luulen että - ja nyt mennään jo koko elämänasennetta keikauttavilla keleillä - voisi olla hyväksikin katsoa, missä Jungilla ja Heideggerilla vippaa. Jos vippaa. Uskon että vippaa...hulluja nuo germaanit?
Uhosin laittavani aiheesta "Jung, bloggaus - mitvit ja seksi" mutta tämä tuli nyt tähän väliin.
Tuesday, January 13, 2004
tyttönörtin tyytymätöntä nurinaa
Minkäköhänlainen ihminen on se sellainen joka hahmottaa maailmansa virtuaalitodellisuuden kautta?
Puhuavat pikselit pitäisi taas pukea akateemiseen asuun, esseeksi todentotta, ja siten jatkaa tutuksi tullutta ajattelu- ja harrastusjatkumoa. Huomaan, että on taas kerran hankalaa analysoida jotain jonka kanssa on tekemisissä päivittäin. Pitäisi vaan unohtaa se perkeeleen analysointi ja kirjoittaa, perkele, eikä nurista!
“… weakness of the hacker personality is a perverse tendancy to attack all problems from the most technically complicated angle”
Samaan tapaan sitä virtuaalitilaa voi alkaa kuvata kuin oikeeaakin; pöydällä on tyhjä viinipullo, pihakoivun oksat ovat kauniisti lumen peitossa, ketään ei näy missään mutta joku huutaa seinän takana…
Puhuavat pikselit pitäisi taas pukea akateemiseen asuun, esseeksi todentotta, ja siten jatkaa tutuksi tullutta ajattelu- ja harrastusjatkumoa. Huomaan, että on taas kerran hankalaa analysoida jotain jonka kanssa on tekemisissä päivittäin. Pitäisi vaan unohtaa se perkeeleen analysointi ja kirjoittaa, perkele, eikä nurista!
“… weakness of the hacker personality is a perverse tendancy to attack all problems from the most technically complicated angle”
Samaan tapaan sitä virtuaalitilaa voi alkaa kuvata kuin oikeeaakin; pöydällä on tyhjä viinipullo, pihakoivun oksat ovat kauniisti lumen peitossa, ketään ei näy missään mutta joku huutaa seinän takana…
Ja mitä sanoo jungilainen tyyppipsykologia?
Liittyy lasketteluun, tämä: ihminen, jonka maailma hahmottuu ensisijaisesti 'minun' kautta on Jungin sanoilla introvertti. Toisenlainen ihminen hahmottaa maailmaa taasen ympäristöstä käsin ja on vastaavasti ekstrovertti. Kun vähän kärjistää, saadaan ihmispari, jossa toiselle totuudet ovat niitä joita minussa syntyy , ja sille toiselle ne ovat - argh - tuolla ulkona. Edellinen iikka saattaa hakea sisäiseltä auktoriteetiltaan (vanhentunutta) tietoa, vastauksia ja malleja, mutta on toisaalta lujasti kiinni omassa olemisessaan, kun taas sen ekstrovertti kaveri (kukkuu, pulut!) on helisemässä itsensä kanssa, koska mitään kiinteän ja jatkuvan tuntuista minää ei synny, koska ympäristöstä saatava tieto on - hm, hm - uskottavampaa.
Se oli objektiivisuuden kaapuun valettua avautumista, se.
Se oli objektiivisuuden kaapuun valettua avautumista, se.
Monday, January 12, 2004
Luikurin laskettelua
Kirjoitin joulukuussa (viimeksi 12.12) Tomas Tranströmerin innoittamana "rajalla kirjoittamisesta". Yritin arvuutella, mitä se oikein vaatii, ja mainitsin mm. sanan valppaus. Mulle tulee sanasta mieleen peura. Se seisoo jäkälän peittämällä aukiolla ja näyttää liikkumattomalta, mutta sen korvat värähtelevät. Sen kaikki aistit ovat herkistyneet. Se ei ole hermostunut eikä paniikissa, vaan se kuuntelee, katselee, haistaa. Sen keho on valmis. Millä hetkellä hyvänsä se saattaa olla jo paossa tai sitten uppoutuneena lounastamaan.
Vietin joulun Levitunturin lähellä Kittilässä, ja pääsin verestämään muinaisia lasketteluoppejani. Alamäkihiihto 2000-luvulla oli hieman konstikasta. Kroppa alkoi mukautua tuttuun menoon ensimmäisten laskujen aikana, mutta joku särmä kuitenkin puuttui. Pääsin alas miten kuten, vältellen pahimpia jäätiköitä, joutuen välillä auraamaan, säikkymään hetkellisiä vaaratilanteita. Liikkeeseen ei tullut sitä rytmiä ja joustavuutta, joka ennen viehätti laskettelussa. En oikein nauttinut menosta. Ihmettelin jo hieman, miten poikaystäväni jaksaa lautailuaan, ja vielä hehkuu intoa. Kunnes hän alkoi hehkuttaa, että "siinä joutuu olemaan äärimmäisen tarkkana ja seuraamaan eteen tulevaa rinnettä silmä kovana, ja jos hetkeksikään herpaantuu, se on menoa"... Tajusin, että minähän EN toimi noin. Valun alas hajamielisenä, ajatellen seuraavaa kaakaokuppia, katsellen tykkykuusia ja yrittäen kontrolloida mun viluisia jäseniä ja alkukantaisia välineitä. Välillä jäinen kohta yllättää mut ja sydän nousee ainakin muutaman sentin kurkkua kohden, ja sitten skarppaan hetken aikaa.
Nyt piti tietysti vaihtaa asennetta. Seuraavan laskun aikana keskitin kaiken huomioni rinteeseen. Tuntui jo aivan toiselta. Mikä parasta, en edes tajunnut ajan kulua. Lakkasin tiedostamasta itseäni ja rupesin havainnoimaan ympäristöä.
Sama juttu on sittemmin tullut mieleeni monissa muissakin yhteyksissä. Korttipelissä, lukemisessa, kadulla kävelyssä. Tietty hajamielisyys taitaa olla läsnä vähän kaikessa, mitä mä teen. Esimerkiksi luovan työn ideointivaiheessa mulla saattaa mennä aika paljon energiaa itseni tarkasteluun ja tuskailuun, keksinkö mä kuitenkaan mitään. Sen sijaan että olisin täysillä mukana prosessissa, antaisin mielikuvien ja ideoiden tulla ja mennä ja reagoisin, kun on aihetta. Laskettelurinne on ovela metafora siinä mielessä, että siinä tulee koko ajan ja nopeasti eteen jotain konkreettista uutta, eikä valppaus ole pelkästään hyve vaan auttaa selviytymään ehjin nahoin. Luova prosessikin juoksuttaa eteen asioita jatkuvana virtana, mutta eihän sitä edes tajua, jos ei ole valpas.
Kysymys: Miksi kutsutaan tykitettyä Pyhätunturin rinnettä?
Vastaus: Tekopyhäksi.
Vietin joulun Levitunturin lähellä Kittilässä, ja pääsin verestämään muinaisia lasketteluoppejani. Alamäkihiihto 2000-luvulla oli hieman konstikasta. Kroppa alkoi mukautua tuttuun menoon ensimmäisten laskujen aikana, mutta joku särmä kuitenkin puuttui. Pääsin alas miten kuten, vältellen pahimpia jäätiköitä, joutuen välillä auraamaan, säikkymään hetkellisiä vaaratilanteita. Liikkeeseen ei tullut sitä rytmiä ja joustavuutta, joka ennen viehätti laskettelussa. En oikein nauttinut menosta. Ihmettelin jo hieman, miten poikaystäväni jaksaa lautailuaan, ja vielä hehkuu intoa. Kunnes hän alkoi hehkuttaa, että "siinä joutuu olemaan äärimmäisen tarkkana ja seuraamaan eteen tulevaa rinnettä silmä kovana, ja jos hetkeksikään herpaantuu, se on menoa"... Tajusin, että minähän EN toimi noin. Valun alas hajamielisenä, ajatellen seuraavaa kaakaokuppia, katsellen tykkykuusia ja yrittäen kontrolloida mun viluisia jäseniä ja alkukantaisia välineitä. Välillä jäinen kohta yllättää mut ja sydän nousee ainakin muutaman sentin kurkkua kohden, ja sitten skarppaan hetken aikaa.
Nyt piti tietysti vaihtaa asennetta. Seuraavan laskun aikana keskitin kaiken huomioni rinteeseen. Tuntui jo aivan toiselta. Mikä parasta, en edes tajunnut ajan kulua. Lakkasin tiedostamasta itseäni ja rupesin havainnoimaan ympäristöä.
Sama juttu on sittemmin tullut mieleeni monissa muissakin yhteyksissä. Korttipelissä, lukemisessa, kadulla kävelyssä. Tietty hajamielisyys taitaa olla läsnä vähän kaikessa, mitä mä teen. Esimerkiksi luovan työn ideointivaiheessa mulla saattaa mennä aika paljon energiaa itseni tarkasteluun ja tuskailuun, keksinkö mä kuitenkaan mitään. Sen sijaan että olisin täysillä mukana prosessissa, antaisin mielikuvien ja ideoiden tulla ja mennä ja reagoisin, kun on aihetta. Laskettelurinne on ovela metafora siinä mielessä, että siinä tulee koko ajan ja nopeasti eteen jotain konkreettista uutta, eikä valppaus ole pelkästään hyve vaan auttaa selviytymään ehjin nahoin. Luova prosessikin juoksuttaa eteen asioita jatkuvana virtana, mutta eihän sitä edes tajua, jos ei ole valpas.
Kysymys: Miksi kutsutaan tykitettyä Pyhätunturin rinnettä?
Vastaus: Tekopyhäksi.
Friday, January 09, 2004
Vaatimaton ryöväri
Kerroin muutama päivä sitten kuinka yksi tytär yritti pistää veitsensä minuun. Kävin tänään poliisin kuulustelussa. Kerroin, että minusta nainen yritti vahingoittaa tai tappaa, tosin hyvin huterin elkein. Sain kuulla, että vangittu itse sanoo yrittäneensä ryöstää minut, ja kertoo vaatineensa rahaa. Ehkä vaatimus kaikui hänen kallossaan niin kovaa että hän unohti sanoa sen ääneen. Minusta hän vain kaahotti kohti terä tanassa eikä päästänyt ääntäkään. Ei hän muuten ollut karannut potilas, kuten kerroin, partiopoliisi oli kai kutsunut häntä potilaaksi vain sanaillakseen. Se ei varmaan ole kovin kaukana totuudesta. Tyttö oli kuulemma selvin päin. Aika sekaisin ja huuruinen siihen nähden.
Tunnistin kuvista oikean tytön. Muissa kuvissa poseeraavat tytöt olivat siistejä, joku vähän hymyilikin. Tämä yksi esiintyi tukka hapsottaen ja katse sameana. Musta tuntuu, että se ohjasi tunnistusta yhtä paljon kuin piirteetkin. Jotka kyllä sopivat mun muistikuviin. No, joudun vielä oikeudenkäyntiinkin todistamaan. Kaikkea sitä.
Jostain syystä en ole ollut kovinkaan tärinöissä. Olen tyytyväinen itseeni. Mä väistin, potkaisin ja juoksin.
Tunnistin kuvista oikean tytön. Muissa kuvissa poseeraavat tytöt olivat siistejä, joku vähän hymyilikin. Tämä yksi esiintyi tukka hapsottaen ja katse sameana. Musta tuntuu, että se ohjasi tunnistusta yhtä paljon kuin piirteetkin. Jotka kyllä sopivat mun muistikuviin. No, joudun vielä oikeudenkäyntiinkin todistamaan. Kaikkea sitä.
Jostain syystä en ole ollut kovinkaan tärinöissä. Olen tyytyväinen itseeni. Mä väistin, potkaisin ja juoksin.
Epäilys
Pinserin uutuuksissa oli joku aika sitten Kristittynä maailmassa, jota piti käydä katsomassa. Tänään Mitvit kommentoi. Oli pakko lopettaa lukeminen, koska tilanne oli sellainen jossa oli kovasti syytä näyttää vakavaa naamaa. Mutta niin hieno kuin kommentaari onkin, alan epäillä, että kohtalaisen fundamentaalisti virittynyt "kris" on pelkkä postmoderni vitsi. Voiko tuollainen kris-asia olla oikeasti olemassa, ja tuollaisella tarmolla?
Wednesday, January 07, 2004
hiirikuningas käsikrampeissaan
olen piirtänyt avatareja päivätolkulla niin, että nyt hiiri-käteen koskee ja selkään kumpuaa varmaan kyttyrä. mutta hauskaa on leikkiä flashillä pitkästä aikaa: padassa rimpuileva poju, lipevä persialaisten mattojen myyjä Yentob, yrmeä aavikkorosvo Mustard, hehkeä napatanssija gigi ja dorka kameli Camu ovat syntyneet maailmaan muiden olentojen muassa. (arvaako joku tulevan virtuaaliperformanssin teeman?)
Aloitan myös työntekomme kunniaksi "millä kaikella sitä parantaiskaan maailmaa" -sarjan. konkrettiset toiminpiteet ovat seuraavat:
Anu: pysy edelleenkin elossa, eli älä jatkossakaan pysähdy jututtamaan kadulla leipäveitsiä hipelöiviä tyyppejä.
Heidi: sunnittele vaikka iltapuhteena pari pussilakanaa ja verhokangasta. olen tympääntynyt nukkumaan vaaleanpunaisissa kukissa, enkä halaja niitä ikkunanpieliäkään rumistamaan. veikkaan että en olisi ainoa jonka maailmaa sillä parantaisit.
Leena: ööö... emmätiä... älä mokaa?
Aloitan myös työntekomme kunniaksi "millä kaikella sitä parantaiskaan maailmaa" -sarjan. konkrettiset toiminpiteet ovat seuraavat:
Anu: pysy edelleenkin elossa, eli älä jatkossakaan pysähdy jututtamaan kadulla leipäveitsiä hipelöiviä tyyppejä.
Heidi: sunnittele vaikka iltapuhteena pari pussilakanaa ja verhokangasta. olen tympääntynyt nukkumaan vaaleanpunaisissa kukissa, enkä halaja niitä ikkunanpieliäkään rumistamaan. veikkaan että en olisi ainoa jonka maailmaa sillä parantaisit.
Leena: ööö... emmätiä... älä mokaa?
Ei se voi tästä kieltäytyä
Maalasin joululahjoiksi pieniä kuvia. Olen piirtänyt ja maalannut pienestä pitäen, ajoittain maanisestikin. Nyt olen taas, tauon jälkeen, ruvennut tekemään kuvia. Se on hirveää. Varsinkin aluksi inhosin joka piirtoa, sameita ideoitani, rikollisen kankeista lopputuloksista puhumattakaan. Joululahjakuvia tehdessä ja antaessa turvauduin seuraavaan mottoon: "Ei se voi tästä kieltäytyä!"
Ja niin siinä kävi. Yksikään niistä kuvista ei ole enää mun nurkkia rumentamassa, ja vaatimattomuus kaunistaa.
Ja niin siinä kävi. Yksikään niistä kuvista ei ole enää mun nurkkia rumentamassa, ja vaatimattomuus kaunistaa.
Vajaa bulimia
Jatkan "millä kaikella sitä hankaloittaakaan työntekoa"-sarjaa.
Konkreettisimmasta päästä huonoja ideoita on uskoa että ruokaa on saatava, muuten kuolee nälkään. Siis: uskoa koko ajan, uskoa täydesti. Mitään muuta ei sitten tapahdukaan kuin eläminen syömisestä toiseen, väliajat kiukkuisessa sokerihumalassa heiluen. Vajaaksi bulimia jää siinä,että en oksenna.
Oikeasta bulimiasta ei ole kyse. Ei ole, koska nyt kun olen uskonut silmiäni (olen läski ja syön rumasti), olen halukas muuttamaan tapojani. Bulimiaa (tai anoreksiaa) sairastava ei juuri omin avuin motivoidu muutoksesta.
Läski, joo-o, mutta kumpi otetaan, AA:sta melkein B:ksi käynyt kuppikoko vai köykäisempi kokonaisuus?
Konkreettisimmasta päästä huonoja ideoita on uskoa että ruokaa on saatava, muuten kuolee nälkään. Siis: uskoa koko ajan, uskoa täydesti. Mitään muuta ei sitten tapahdukaan kuin eläminen syömisestä toiseen, väliajat kiukkuisessa sokerihumalassa heiluen. Vajaaksi bulimia jää siinä,että en oksenna.
Oikeasta bulimiasta ei ole kyse. Ei ole, koska nyt kun olen uskonut silmiäni (olen läski ja syön rumasti), olen halukas muuttamaan tapojani. Bulimiaa (tai anoreksiaa) sairastava ei juuri omin avuin motivoidu muutoksesta.
Läski, joo-o, mutta kumpi otetaan, AA:sta melkein B:ksi käynyt kuppikoko vai köykäisempi kokonaisuus?
Tuesday, January 06, 2004
Paluu kaupunkiin II
Eilen illalla Kalliossa vastaani käveli tavallisen näköinen nuori nainen pitkässä takissa. Lähestyessään hän alkoi horjua minun puolelleni jalkakäytävää. Ajattelin hänen olevan humalassa ja liikuin lähemmäs talon seinää. Katulamppu oli palanut sillä kohden katua. Kun nainen oli vain jonkun metrin etäisyydellä minusta, tajusin että hänellä on kädessään jotain isoa ja terävää. En ollut uskoa silmiäni. Roolipeliveitsi, mielessäni välähti. Polttarinoita. Nainen tuijotti minua ja vaappui kohti esine kohollaan. Tämä ei ole totta. Väistin, hän seurasi. Huusin typertyneenä: Älä tule! Mikä sulla on siinä? En vieläkään nähnyt esinettä kunnolla. Nainen oli jo aivan edessäni, haroi ilmaa esineellään, takkimme kahisivat toisiaan vasten. Hoin: Älä tule. Pelko nousi hitaasti, agressio säästellen. Tapahtuuko tämä? Käskin jalkaani nousemaan, liikkeessä oli hitautta: kuuluuko näin tehdä? Potku osui naista vatsaan ja kenkäni upposi paksuun vaatekerrokseen. Nainen horjahti. Käännyin ja juoksin. Etäännyin vilkkaammasta kadusta, mutta en uskaltanut yrittää naisen ohitsekaan.
Nainen kompuroi ylös ja lähti perään. Hän näytti pysyvän vauhdissani. Nyt vasta tajusin että minun kuuluu pelätä toden teolla. Pakotin itseni huutamaan apua, vaikka se tuntui vieläkin jotenkin ylidramaattiselta. Juoksin jalat jäykkinä rukoillen etten liukastu. Kuvittelin metallin uppoavan minuun. Ei! Lisäsin vauhtia, tajusin että tämä on tilanne jossa kannattaa ylittää itsensä. Nainen alkoi jäädä jälkeen. Käännyin seuraavasta kadunkulmasta. Kehnot kengät sattuivat jalkapohjiin, pakkanen raastoi keuhkoja. Nainen ei tullut enää perässä. Hidastin. Nyt oli jo ihmisiä ympärillä. Kävelin suoraan raitiovaunuun. Soitin poikaystävälle sekavan puhelun. Vasta sen jälkeen tajusin ilmoittaa poliisille. Vatsa kramppasi vaunussa. Kuppilassa istuessani itkin kolme sekuntia. Kahdesta paukusta nousi riehakas hiprakka.
Myöhemmin minulle soitettiin partioautosta. Kuvaustani vastaava nainen oli saatu kiinni. Hän oli karannut potilas. Häneltä oli löydetty iso leipäveitsi.
Mikähän demoni tai vainooja minä olin hänelle?
Nainen kompuroi ylös ja lähti perään. Hän näytti pysyvän vauhdissani. Nyt vasta tajusin että minun kuuluu pelätä toden teolla. Pakotin itseni huutamaan apua, vaikka se tuntui vieläkin jotenkin ylidramaattiselta. Juoksin jalat jäykkinä rukoillen etten liukastu. Kuvittelin metallin uppoavan minuun. Ei! Lisäsin vauhtia, tajusin että tämä on tilanne jossa kannattaa ylittää itsensä. Nainen alkoi jäädä jälkeen. Käännyin seuraavasta kadunkulmasta. Kehnot kengät sattuivat jalkapohjiin, pakkanen raastoi keuhkoja. Nainen ei tullut enää perässä. Hidastin. Nyt oli jo ihmisiä ympärillä. Kävelin suoraan raitiovaunuun. Soitin poikaystävälle sekavan puhelun. Vasta sen jälkeen tajusin ilmoittaa poliisille. Vatsa kramppasi vaunussa. Kuppilassa istuessani itkin kolme sekuntia. Kahdesta paukusta nousi riehakas hiprakka.
Myöhemmin minulle soitettiin partioautosta. Kuvaustani vastaava nainen oli saatu kiinni. Hän oli karannut potilas. Häneltä oli löydetty iso leipäveitsi.
Mikähän demoni tai vainooja minä olin hänelle?
Monday, January 05, 2004
Paluu kaupunkiin
Pyydystän keskuslämmitykseen kuoriutuneen
kiitäjän,
tahdon toisten tietävän
etten anna katsoa sitä
Maa, vaunut kääntävät kylkeä
kukaan ei tule ja yritä kurkkia
yli olan
Katson ulos ja näen akkunoita
sivistyksessä
Kiitäjä oikoo siipiään,
haavi raukeaa
kerättyään tarpeeksi rohkeutta
kiitäjän,
tahdon toisten tietävän
etten anna katsoa sitä
Maa, vaunut kääntävät kylkeä
kukaan ei tule ja yritä kurkkia
yli olan
Katson ulos ja näen akkunoita
sivistyksessä
Kiitäjä oikoo siipiään,
haavi raukeaa
kerättyään tarpeeksi rohkeutta
Friday, January 02, 2004
koti, pyhä koti
onhan se aika maukasta, että melkein aina kun tulee kotiinsa niin sitä ensimmäisenä kumartaa maahan asti heti kynnyksellä. siis postia noukkimaan. tuossa niitä taas nojuu kasapäin avaamattomia kirjeitä eteisen pöydällä. sen jonkun pizzerian hinnastot ja nuoren isännän perunnanjakeluaikataulut tekisi mieli potkia suoraan rappukäytävän puolelle selkärankaansa rasittamatta. ilmeisesti pienyrittäjät eivät piittaa 'ei mainoksia' kyltistä.
kumartelun jälkeen toisena riisun rannekelloni. kolmanneksi käynnistän tietokoneen. jos vaikka olisi tullut sähköpostia. sitä jaksan vielä lukea, ja tunnollisesti siivoan spämmit inboxista. samaa ei voi sanoa huushollistani.
kumartelun jälkeen toisena riisun rannekelloni. kolmanneksi käynnistän tietokoneen. jos vaikka olisi tullut sähköpostia. sitä jaksan vielä lukea, ja tunnollisesti siivoan spämmit inboxista. samaa ei voi sanoa huushollistani.
avaruudessa
Tämän päivän avaruuskuva on hieno panoraama kuusta, Apollo 12-lennolta. Kaunista ja ihmeellistä.
Subscribe to:
Posts (Atom)
