Metahauskaa

Yritän artikuloida komedian lajityyppien sääntöjen ja mediaelementtien metadatan yhteyttä reaaliajassa järjestyvässä kerronnassa. Voiko metadata olla hauskaa? Tai pikemminkin millaista hauskaa ylipäänsä voi tuottaa jos metadataa on käytettävä kuvaamaan tietokannallinen mediaelementtejä (audio&video) ja sen varassa tarinansa rakennettava? Onhan se koomista, vittu, joku ontologia. Räppää sillä nyt sitten runoa tulemaan...

(Toki sillai runon saa kaikkein parhaassa surrealistisessa hengessä, mutta minkälaisen tarinan?)

Vakavammin ottaen, vuorovaikutteisessa kerronnassa käsikirjoittaja ei kirjoita paitsi tarinaa, vaan myös ne säännöt joilla sen tarinan voi esittää. Esim. nyt jälkituotannossa olevassa Vahinkolaukauksia TV-sarjassa on 62 videokohtausta ja karkeasti arvioiden melkein parituhatta ajatusääniklippiä, ynnä musiikkia ja käyttöliittymä-ääniä, jotka leikkaantuvat reaaliajassa, puolisatunnaisesti toisiinsa. Näihin pitäisi sitten merkitä ne parametrit, jotka kertovat mitkä palaset saavat leikkaantua missäkin järjestyksessä, ja mihinkin kohtaan. Osan tällaisesta metadatasta voi automatisoida mutta on paljon sellaistakin tietoa joka vaatii kirjoittajan näkemystä siitä mikä on henkilön tilanne, reaktiotapa ja fiilis jne. missäkin tilanteessa ja mitä siitä sitten seuraa. Voisikohan sanoa että opetan konetta improvisoimaan? Teen mielenkiintoista hommaa, todellakin. Siis omasta mielestäni :)