Biologinen kuriositeetti

Mä en ole viitsinyt paljoa bloggailla koska ketään tuskin kiinnostaa, kuinka huono, tyhmä, ruma, tarpeeton, lihava, lapsellinen, hankala, epäseksikäs, lyhyt ja hidas mä olen. Tai vaikka kiinnostaisikin, niin typossa on perinteisesti pidetty korkealla uutiskriteereitä, eikä edelliset adjektiivit ylitä niitä mitenkään sujuvasti. Joten ei.

Mua harvoin hävettää, mutta viikolla kollega nappasi kiinni niin nolosta, hm, väärinkäsityksestä aineiston käsittelyssä että hetken jo harkitsin heittää pyyhkeen kehään. Jeesus, miten ihminen voi olla näin tyhmä?

Illuusio

Minulle ei sovi minkäänlaiset aurinkolasit. Näytän joko epätoivoiselta Matrix-sporttaaja- wannabeeltä tai 70-lukulaiselta disco-sutenööriltä. Tämä johtuu siitä että minulla on keskimääräistä pienempi pää mutta hiusten virkaa toimittava paksu rönsyilevä kypärä aiheuttaa sen että pääni näyttää keskimääräistä suuremmalta. Aurinkolasit eivät ollenkaan sovi tähän yhtälöön. Mun pää on perspektiivivirhe.

Olen piirtänyt käpyjä. Lattiasta irtirepeytynyt maalipinta on Ranskan muotoinen. Työpaikan huonekasviin on tullut uusi pieni tummanvihreä lehti. Surua poistuu jokaisella uloshengityksellä, mutta se ei vähene.

Kirjoittamisen metafysiikkaa

Pikkasen lipsahtelee voodoon puolelle mutta menköön. Kaikki kaverit on varmaan jo kurkkua myöten täys marmatustani rakkausrepliikkien kirjoittamisen vaikeudesta. Syytän jumissa olevaa sydänchakraani. Neuvona tuli, että mun designer's black tyyli nyt vaan pitää kaikki portit jumissa ja sydämen väri on vihreä jota siis pitäisi nyt hankkia ympärille. Olenkin siis koko viikonlopun istunut vihreä T-paita päällä vihreässä tuolissa hoidattamassa chakraani. Parsakaaliakin söin ja keitin vihreää teetä. Kyllä tässä sydänportit paukkuu auki että raikaa. Muutaman ihan kivan rakkauslauseenkin olen saanut kirjoitettua.

Väliinsanomaton mitäsoitto

Ulkona on ihan liian kirkasta, pitänee pysytellä sisällä.
Ja kirjoittaa. Hassua, miten välillä on oltava hiljaista, toisinaan on laitettava soimaan juuri jotain tiettyä. Nyt se on Michael Nyman. Philip Glassin piano-biisit ovat käypiä myös. Vanhoista rock-suosikeista Mountain ja Free ovat olleet pop.
Kirjoittaessa parasta taustamusaa on sellainen, jota ei jää kuuntelemaan. Genesiksen, Yesin ja Jethro Tullin enemmän tai vähemmän rock-oopperat sopii paremmin siihen jonkinlaiseen ei-töihin, jota sitäkin tulee harrastettua kohtuullisen paljon.
Ei tosin viime aikoina. Pariinkin estetiikan tapaamiseen olen luvannut paperin keskusteltavaksi, väitöstyön tyyliä käsittelevä tulosluku alkaa saada hahmoaan ja olisi jo kiire saada emootioita räknäävä paperi liikkeelle. Ei ole paljon omia, mistä ottaa mallia. Emootioita siis. Kunhan kirjoitan.
Tämmöistä. Onnellista.

Habanera

Olen jo tosi pitkän prosessin kirjoittanut saman teoksen repliikkejä kahdelle päähenkilölle. Alussa minulta syntyi paljon helpommin ajatuksia kolmekymppiselle rokkikundille kuin kuuskymppiselle kapakkalaulajattarelle. Nyt on homma kääntynytkin toisin päin. Vaikeuksia on kundin reploissa mutta naiselle niitä syntyy hieman sujuvammin. Mahdollisesti tämä pitkään jatkunut tuotantoprosessi on tehnyt minusta kuusikymppisen. Tai sitten joku muu.

Joka tapauksessa vihaa ja epätoivoa alkaa olla mukavasti kasassa mutta onnellisista rakkausjutksista on nyt pulaa. Huomaisikohan kukaan jos pöllisin jotain pientä Carmenista?

When will I love you?
Good lord, I don't know,
Maybe never, maybe tomorrow.
But not today, that's certain.
[..]
Love is the child of the Bohemian,
It has never, never known any law.

Ai, mut ei toikaan taida olla kauheen onnellista. Mä en enää edes tunnista onnellisen rakkauden lausetta.

CALL: South Park & filosofia

The Blackwell Philosophy and Popular Culture-sarjassa julkaistaan artikkelikokoelma South Park-filosofiaa. Kokoelmaan haetaan nyt abstraktien perusteella kirjoittajia.

Abstracts and subsequent essays should be philosophically substantial but accessible, written to engage the intelligent lay reader. Contributors of accepted essays will receive an honorarium.

Possible themes and topics might include, but are not limited to, the following: Stan's grandpa, Kenny's feeding tube, and the ethics of life and death; Christopher Reeve and Stem Cell Research; Elephants, pigs, and cloning; Harbucks, Something Wal-Mart This Way Comes, and the goods and bads of corporations; Cartman And Hobbesian Egoism; Skuzzlebut and the ethics of hunting and/or gun control; Big Gay Al, Mr. Garrison, and gay rights; Timmy and Disability; Drugs are bad, Mmkay? Towelie, Ritalin, and the ethics of drug-usage; The Chewbacca defense, stinky britches, and legal ethics; Existential angst: Why we look forward to Kenny's death every episode; Camus And The Pointlessness Of SP; Our world and Heaven/Hell, Kenny's body and Kenny's soul: Cartesian dualism or metaphysical materialism in SP; Pissant white-bread towns and racism in SP; The Passion of the Jew and the use and abuse of free speech in SP; Plato's Virtue Ethics And The Parent As Role Model In SP; over-the-top stereotypes and moral messages in SP; Jesus, Santa Claus, and Atheism; Chef and Scientology; The place of SP in a pluralistic society; Aristotelian Versus Machiavellian Virtue And Vice In SP.

Contributor guidelines:

1. Abstract of paper (100-500 words).

2. CV or resume for each author and co-author.

3. Submission deadline for abstracts: May 1, 2006

4. Submission deadline for first drafts of accepted papers (tentative): July 3, 2006

5. Submission deadline for final papers September 5, 2006.

6. Abstracts should be submitted by e-mail, with or without Word attachment.

Send by e-mail to: Robert Arp, Arpr a* southwestmsu.edu

Lisää mainoksia: Pikseliähky006!

"Elektronisen taiteen ja alakulttuurien festivaali" Pixelache006 pyörähtää Kiasmassa 30.3. - 2.4.06 ja jatkuu Pariisissa 19.-29. huhtikuuta. Erilaiset audiovisuaaliset performanssit ja VJ-kulttuuri ovat olleet Pikseliähkyssä vahvoilla ja niinpä näyttää olevan tänäkin vuonna ja hyväpä niin, koska noita ei muuten juuri pääse näkemään.

Ja kuvahan on siis Antti Ahosen ottama kuva Selfish Shellfish-duon ja Amfibio VJ-porukan performanssista Now in Frog Perspective viime vuoden ähkystä.

[Prkl! Lisäsin oma-aloitteisesti mutta myöhemmin Antin kuvaajaksi. Näin käy usein. Taidan kuvitella, että kyllähän kuvasta paistaa, että se on Antti Ahosen ottama (juu, totta kai näemme kaikki asian oitis, selvähän se). Ja että kuvahan on siellä sivulla, jonka pääsivulle oli tuossa jo linkikin, että varmasti kaikki tuhannet uteliaat tonkivat sivun läpi ja näkevät, keidenkä arkistoista kulloinkin kuvia varastellaan. Helkkari.]

Olen minäkin ollut lapsi

Alla lapsuusmaisemaa nykytilassaan:



Eipähän näistä johtopäätöksiä parane vetää, vaikka mieli tekisi. Olisihan se kivaa, jos "ympäristö" selvän suoraviivaisesti aiheuttaisi itse kussakin tiedetyt seuraukset. Mutta ei se mene niin. Minustakin tuli ihan hyvä ihminen.

Moderni oksennus

Estetiikkakävely lapsuuteni kaupunginosassa Kannelmäessä ei herkistänyt kovinkaan hempeisiin tunnelmiin. 70-luvulla rakennettiin väljästi mutta rumasti. Nyttemmin vielä kaikki kivat metsiköt on hakattu maan tasalle ja korvattu helkutan rumilla meluaidoilla ja ameeriikan mittakaavan liittymillä ja rampeilla jollekin kuppaselle kehätielle. On paljon tilaa ja avaruutta katseelle, ja näkee kauas, mutta ei siellä ole mitään katsottavaa. Nykyään asun 80-lukulaisessa lähiössä joka ei paljoa kauniimpi ole, mutta astetta tiiviimmin rakennettu, huomaan pitäväni siitä enemmän.

Tarttuuko lapsuuden maisemat mielenmaisemaksi? Mitä tuo kasvuympäristö on minussa aiheuttanutkaan?

Konffa-mainos

Pohjoismaisen muotoilututkimuksen organisaatio Nordes järjestää Taikin muotoilun tutkimuksen kanssa ensi kesänä 22-26 elokuuta Suomenlinnassa kesäkoulun, johon haku on parhaillaan meneillään. Hakemusten deadline maaliskuun viimeinen.

Kesäkoulun ohjelmassa on Maria Redströmin ohjastama narratiivisten tutkimusmenetelmien työpaja sekä tohtoriseminaari tutkijoille ja tutkimukseen suuntautuville MA-opiskelijoille.

Asiaankuuluvat linkit: hakuilmoitus, Taik ja Nordes.

Tähän pitäisi tietenkin saada häntäänsä nostelevan kissan kuva, mutta paikalliset vetävät molemmat sikeitä.

Kaks kovaa vastakkain: meidän poika ja jumala

Kuva on kotoisin Engrish.comista ja sen on meidänkin iloksemme ottanut Jeffrey Maxwell. Otsikko on ymmärtääkseni sanalasku tai muu hokema.

Pikselinörtti

Minäpä se olenkin niin kova nörtti, että minulla on naamakin täysin pikselöitynyt! Nän-nän-nää. Yksi rakas ystävä antoi minulle hellittelynimen röökaajanörtti, ja toinen kutsuu hiilarinörtiksi. Johan tässä loppui t-paidasta puolet, kun siinä on vain etupuoli ja selkäpuoli joihin painaa. Jos tulee vielä lisää lempinimiä pitää hankkia pipo.

Vuoden ensimmäinen kevätbloggaus

Jestas sentään, olen onnistunut kehittämään koulutyttömäisen ihastuksen yhteen namupalaan joka käy samassa kahvilassa. Sopisi sitä jo tässä iässä joko olla ihastumatta, tai sitten mennä rohkeesti vaan sanomaan, että kaunis olet ja diiba daaba, jes jes. Mutta ei kun ei rohkeus riitä. Voi mua ujoa pikku raukkaa. Pahinta tässä on se että olen kaikesta huolimatta 99% varma että sekin musta tykkää mutta on yhtä ujo ja sirputtaa vaan silmillään salin toiselta puolelta. Kirottu yksi prosentti!

Aaltoja, aaltoja!

Suomalaisen Designin maailmanvalloitussarjani jatkuu (osa 1. here) yhdistämällä sen mikä on maailmassa kaikkein kauneinta ja parasta. krhm.
Paljastan nyt törkeästi lupaa kysymättä Heidin keksimän lahjaidean, mutta en sentään lahjan saajaa, joka ei toivottavasti lue tätä, eli herra X voi siis ilahtuen yllättyä kun saa Heidiltä "Aaltomaljakollisen mämmiä".

UPJ, osa 2 tai 3

Hesarin sunnuntaidebattisivulla on koulutussosiologian professori Hannu Simolan kirjoitus Uudesta PalkkausJärjestelmästä. Simolan kirjoituksessa on aika paljon ihmeellisiä väitteitä:

Heti otsikossa: ”Suoritusarviointi ei sovi yliopistoon”. Höh, päinvastoin. Suoritusarviointi on iso osa yliopiston ydintehtävää. Lähdekriittisyys, arvosanojen määrääminen, oman tutkimusaiheen valinta, tutkimushankkeiden valmistelu, opetusohjelman laadinta, luentorungon rakentaminen – kaikki perustuvat suoritusarviointiin, tavalla tai toisella.

Ei myöskään ole ”uutta suomalaisessa työelämässä”, ”että työntekijän on todistettava määräajoin, että hän on tehnyt työnsä hyvin ja asianmukaisesti”. Ero on siinä, että aika monissa työpaikoissa työntekijän työtä voidaan monitoroida ilman että työntekijän tarvitsee erikseen dokumentoida hommansa. Esimerkiksi Matti Kortteisen erinomainen Kunnian kenttä. Suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona (1992) kertoo muun ohella siitä, miten metallipajoilla koneistajien työ on muuttunut yhä enemmän sellaiseen suuntaan, jossa tietokone jatkuvasti kertoo koneen käyttöasteen. Manuaalisen koneen aikana työtä monitoroitiin sorvattujen tai jyrsittyjen kappaleiden määriä ja laatua seuraamalla. Ylipäätään teknologian ja innovaatioiden historiassa on paljon esimerkkejä siitä, miten työvälineitä kehitetään tarkkailun välineiksi. Ja tietenkin monien duunia voidaan seurata ihan vain päältä katsomalla. Tutkijan ja professorin työn jäljet ovat sen sijaan levällään pitkin akateemista maailma ja siksi on tapana pitää kirjaa julkaistuista artikkeleista, ohjatuista oppilaista ja annetuista lausunnoista. Menettelyä kutsutaan CV:n ylläpidoksi. UPJ:ssa CV ehdotetaan esitettäväksi esimiehelle.

”Hyvään suoritukseen liittyvä säännöllinen todistamisen taakka on periaate, jota en tiedä sovellettavan missään muualla ainakaan yliopistomaailmassa.” Mulla on kyllä käsitys, että työskentelyä monitoroidaan monessakin yliopistossa, vaikka ei varmaan näin suoraan pelkästään palkkaukseen liittyen. Esimerkiksi LSE:ssä sekä oppilaat että ohjaavat professorit raportoivat kerran vuodessa ohjaussuhteesta, jolloin dokumentoidaan tapaamiskertojen määrä ja säännöllisyys sekä tutkimuksen (gradu tai väitös) edistyminen ja siihen liityvät ongelmat. Professorit myös raportoivat kerran vuodessa opetus- ja tutkimustoiminnastaan.

”Oikeudenmukainen tulospalkkaus edellyttää selkeää ja mitattavissa olevaa tavoitteenasettelua. Työn vaativuuskuvaukset eivät tällaisia ole.” Ensinnäkin, miksi tulospalkkauksen pitäisi yhtäkkiä olla oikeudenmukainen? Millä mikään palkka on oikeudenmukainen? Toisekseen, työntekijä laatii itse vaativuuskuvauksen ja ellei sitä saa kirjoitettua muotoon joka avaisi suorituksen mitattavaksi, niin minusta kyse on järjestelmän periaatteellisesta vastustamisesta eikä UPJ:hin sinänsä kuuluvasta ongelmasta.

”Nämä säännölliset, määrämuotoisina toistuvat tutkinnat tuottavat jokaisen työntekijän elämästä yksityiskohtaisen tiedoston, jonka salassapitovelvoitteista on tällä hetkellä vain epämääräisiä lupauksia ja ristiriitaisia määräyksiä.” Määrämuotoiset säännölliset UPJ-keskustelut tuottavat työntekijän työelämästä juuri niin yksityiskohtaisen tiedoston kuin työntekijä viitsii auki kirjoittaa. Työntekijän elämän yksityiskohtainen tiedosto ei kuulu UPJ:n piiriin ollenkaan.

”Tällainen hallinnan, tarkkailun ja palkitsemisen järjestelmä loukkaa ja nöyryyttää eniten juuri työhönsä kaikkein vakavimmin suhtautuvia.” Eli jos on vittuuntunut UPJ:sta, niin suhtautuu työhönsä vakavasti? Kulkeeko logiikka myös toiseen suuntaan? Tuleeko UPJ:stä noin puun takaa sittenkin työn laadun mittari?

Mutta entäs jos osa nyt loukkaantuneista suhtautuukin palkkaansa kaikkein vakavimmin? Ja ehkä lisäksi arvostavat vain 10:n suorituksia ja isointa palkkaa? Hui. Juuri UPJ:n takia mä olen voinut rauhassa valita hitaamman julkaisemisen jne. ja siis pienet pisteet. Musta UPJ nimenomaan antaa työntekijälle autonomian päättää omista asioistaan, elämästään, jopa omasta palkastaan. Huonoa seuraa vain, jos tahtoo olla kympin tyyppi eikä aika ja taidot oikein antaisi siihen periksi.

Jees. Siinä taas pari senttiä vanhasta aiheesta. Jatketaanpas sitten sitä työtekoa...

"Suomikuva järkytävää"

Jos sitten ihan muualle:
Hesarin keskustelupalstalla käydään, ei kovin yllättävästi, hirmuista taistoa Lordin Euroviisu-valinnasta.

Ai että jaksaa viehättää se, miten "eloonjäämisen kannalta triviaalit asiat" (taide, muotoilu, viihde, sisustus, muoti) herättävät voimakkaita tunteita. Paradoksi näkyy myös haastatteluaineistossani: toisaalta muotoilulla, maulla tai sisustuksella "ei ole mitään väliä" tai "ei mitään merkitystä" ja silti aineistosta kertyy hirmuinen lista ehdottomia periaatteita, joita noudatetaan ja joiden puolesta puhutaan antaumuksella.
Tai, otetaan vaikka Aallon Savoy. Multakin pyydettiin kommenttia, onko Iittala kenties kohdellut epäkunnioittavasti Aallon perintöä kun julkaisevat maljakosta värikkäitä versioita 70-vuotisjuhlan kunniaksi.

Niin.
Suomalainen muotoilu lieveilmiöineen varmaan hyvinkin tiivistyy Aallon maljakossa. Monille se edustaa jotain upeaa luonnollisuutta, rehellisyyttä ja ankaruutta parhaimmillaan. Toisille se liittyy keski-ikäisyyteen ja inhottaviin "perinteisiin arvoihin". Kummassakaan into ja mielipide ei lähde liikkeelle itse esineestä vaan siitä, mitä esineen kuvitellaan edustavan.

Materiaalisten ja muiden vihjeiden perusteella tehdään jatkuvasti päätelmiä esimerkiksi tuntemattomista ihmisistä. Ilmiötä on tutkittu aika paljon. Sen sijaan missään ei tietääkseni ole tutkittu, osuvatko päätelmät edes murto-osaksi oikeaan.

Japani ihmetyttää

Työasioissa on viime aikoina vilauteltu tutustumisretkeä Tokioon. Siis esimerkiksi siltä kannalta, että olisiko Roppongi Hills tai Harajuku merkittävästi erilainen muotoiluun suhtautumisen paikka kuin Punavuori tai Kaartinkaupunki. Koska en Japanista tai Tokiosta tiedä alkeita enempää, heräteostin eilen Teppo Turkin viime vuonna julkaiseman Kahdeksan pilven takaa. Japanin murros ja uusi nousu. Valitettavasti kirja ei onnistu välittämään irrallisia faktoja enempää ymmärrystä tai edes mielikuvaa nyky-Japanista.

Vaikea sanoa, mikä kirjoittamisen taktiikka toimisi, mutta ei kovin hyvin tämä Turkin valitsema, että toistetaan samoja muutamia viime vuosikymmenien tapahtumia muutaman eri teeman alla, ilman että sanottava missään vaiheessa syvenisi. Lisäksi näitä tapahtumia ja teemoja (ulkomaiden ja Japanin kohtaamisten kasvukivut, sikäläisen politiikan muutos suljetusta avoimemmaksi ja yhteiskunnan vähittäinen demokratisoituminen, ylipäätään toisaalta kipuilu ryhmän ja yksilöllisyyden sekä uuden ja vanhan yhteensovittamisen tematiikasta, toisaalta juuri näiden ilmeinen hallinta) ei eritellä eikä selvennetä niin, että lukijalle kirkastuisi, kenen kivuista ja osaamisesta kulloinkin puhuttaan. Vai kokevatko kenties kaikki japanilaiset kollektiivisesti yhtäjalkaa kaikki näitä ristiriitoja ja onnistumisia? Ei varmaan?

Mutta on kirjassa hyvääkin: Turkin ottamat valokuvat ovat hyviä ja osuvia ja lopussa oleva lista webisivuista vaikuttaa hyödylliseltä. Esimerkiksi, tämän pitäisi olla "erittäin hyvä linkki- ja tietosaitti Japanista".

Metahauskaa

Yritän artikuloida komedian lajityyppien sääntöjen ja mediaelementtien metadatan yhteyttä reaaliajassa järjestyvässä kerronnassa. Voiko metadata olla hauskaa? Tai pikemminkin millaista hauskaa ylipäänsä voi tuottaa jos metadataa on käytettävä kuvaamaan tietokannallinen mediaelementtejä (audio&video) ja sen varassa tarinansa rakennettava? Onhan se koomista, vittu, joku ontologia. Räppää sillä nyt sitten runoa tulemaan...

(Toki sillai runon saa kaikkein parhaassa surrealistisessa hengessä, mutta minkälaisen tarinan?)

Vakavammin ottaen, vuorovaikutteisessa kerronnassa käsikirjoittaja ei kirjoita paitsi tarinaa, vaan myös ne säännöt joilla sen tarinan voi esittää. Esim. nyt jälkituotannossa olevassa Vahinkolaukauksia TV-sarjassa on 62 videokohtausta ja karkeasti arvioiden melkein parituhatta ajatusääniklippiä, ynnä musiikkia ja käyttöliittymä-ääniä, jotka leikkaantuvat reaaliajassa, puolisatunnaisesti toisiinsa. Näihin pitäisi sitten merkitä ne parametrit, jotka kertovat mitkä palaset saavat leikkaantua missäkin järjestyksessä, ja mihinkin kohtaan. Osan tällaisesta metadatasta voi automatisoida mutta on paljon sellaistakin tietoa joka vaatii kirjoittajan näkemystä siitä mikä on henkilön tilanne, reaktiotapa ja fiilis jne. missäkin tilanteessa ja mitä siitä sitten seuraa. Voisikohan sanoa että opetan konetta improvisoimaan? Teen mielenkiintoista hommaa, todellakin. Siis omasta mielestäni :)

Attityydiä ja talenttia

Aika ajoin joku bloggaaja innostuu kikattelemaan 80-luvun glitterdramatiikalle, värikkäille meikeille, Dynastia-olkatoppauksille ja huikeille kampauksille. (oliko se utuhuuhka joiksi ne värjätyt töyhdöt kasassa nimettiin?). Mieleeni tulee kuitenkin pari 80-luvun diivaa jotka olivat aivan yhtä överit kuin muutkin aikalaisensa poplaulajat, mutta heidän vanhoja poseerauksiaan ei ole aika tappanut, jostain syystä. Onko se aito asenne vai mikä joka ei vanhene ja jota ei maskeilla voi loputtomiin feikata? Ehkä olen yksin tässä mutta mun mielestä sekä Annie Lennoxin, että Grace Jonesin vanhat kuvat on vieläkin tosi hienoja. No Gracen luottokuvaajahan oli Jean-Paul Goude,

Lisää taide-aiheista tiedotusta

Krister Gråhn (oletettavasti Kuvataideakatemian opiskelija) on pistänyt pystyyn projektin, osana Kuvataideakatemian työpajaa Ars06:ssa.
"Ideana on asettaa siirtolava Kiasman takapihalle, Pääpostitalon ja Kiasman väliin ja kerätä sinne taideteoksia, jotka ovat tekijälleen käyneet tarpeettomiksi. Roskalavan teokset ovat kansalaisten vapaasti dyykattavina."

Siirtolavan teoksia ei jurytetä ja kaikki formaatit ja ilmaisu-, toisinto- ja tallennemuodot ovat mahdollisia, kunhan ne ovat turvallisia. Lavan tapahtumat dokumentoidaan ja myöhemmin koostetaan kokonaisuudeksi.
Teoksia voi toimittaa Kuvataideakatemialle seminaarihuone 2:een, viimeistään 15.3. mennessä (postiosoite: ARS-projekti/sh2, Kuvataideakatemia, Kaikukatu 4, 00530 Helsinki - postipakettiin merkintä "perillekanto").
Teoksiin voi halutessaan liittää yhteystiedot, tietoa teoksen historiasta jne.

Lava on Kiasman takapihalla 10.3. alkaen ja koko Kuvataideakatemian näyttely päättyy 26.3.

Raha vai aika?

Postipoika oli toimittanut elämäni ensimmäisen lomaosakkeiden myyntiesittelyn mainoksen. En siis enää elä väärässä luulossa, että osakkeiden markkinointi olisi loppunut aikoja sitten.

Markkinointina homma on aika taitavaa: kirjeessä on numerosarja, jolle tietokone on jo arponut yhden tarjolla olevista voitoista: 6000e matkarahan, tietokoneen tai 50e lahjakortin. Nyt pitäisi vain soittaa ja varata esittelyaika ja kuunnella sitten 2,5 tunnin esittelypuhe asiasta, joka kiinnostaa korkeintaan vedätystekniikoiden ihmettelytasolla. Viitsisikö 50e:n takia?
Enpä taida.

Kuka käskee?

Taide-lehti 1/06 on julkistanut kilpailun, jolla voi olla mielenkiintoisia seurauksia:

"Taide-lehti 1/06 ottaa kantaa siihen, kuka julkisen ja yksityisen tilan rajat vetää, miten ja miksi. Esimerkiksi Helsingin kaupunki on Stop töhryille -kampanjansa varjolla alkanut rajoittaa myös tavallisten kaupunkilaisten mahdollisuuksia tiedottaa ja ilmaista itseään julkisilla paikoilla. Samaan aikaan ulkomainonnan määrä kasvaa. Haluamme kannustaa kaikkia ihan käytännössä olemaan aktiivisia elinpiirinsä asukkeja ja ottamaan kantaa oman lähialueensa julkiseen ja yksityiseen."
(varsinaiset kilpailuohjeet verkkosivuilla ja lehdessä, deadline 24.3. valokuvatuille tarroille)

Läheltä piti

Pohjois-Haagan asemalla juna oli jo tulossa kun teinipoika huusi vastapäisen laiturin puolella oleville kavereille että heittäisivät hänen reppunsa ratojen yli. Se heitettiinkin mutta reppu putosi raiteille ja kundi hyppäsi sitä poimimaan vaikka juna oli jo todella lähellä. Mä huusin spontaanisti EI, EI, EI. kaikki muut ihmiset vaan toljotti että mitä tapahtuu. Onneksi kundi ei jäänyt noukkimaan reppuaan vaan loikkasi saman tien takaisin vittua huutaen, muutamaa sekuntia ennen kuin juna oli sillä kohdalla.

Tapaus sai minut miettimään eloonjäämisvaistoa ja muita vaistoja ja refleksejä. Kundi uhkarohkeasti hyppäsi reppunsa perään mutta onneksi hän myös tajusi hypätä takaisin ilman reppuaan, joku toinen olisi kuollut yrittäessään pelastaa omaisuuttaan. Muistan Estonian onnettomuuden yhteydessäkin puhutun siitä että on ihmisiä jotka lähtevät hytistä hakemaan lompakkoaan, eivätkä suinkaan ryntää lyhyintä tietä pelastusveneelle. Vai vaikuttiko minun kieltohuutoni jotenkin siihen että hän hyppäsi saman tien takaisin laiturille? Luultavasti ei, mutta miksi kukaan muu monesta kymmenestä paikalla olijasta ei huutanut? Tai, siis miksi minun refleksini oli huutaa?

Mul ei oo mitään lukemista

Suosituksia otetaan poikkeuksellisen lämpimästi vastaan:
Onko kellään käsitystä, mikähän aivan liian lukuisista Steve Jobs-elämäkerroista jne. parhaiten ja monipuolisimmin kuvailee Jobsin työskentelytapoja ja työhön liittyviä arvostuksia?

Erinomaisen hauska ilta apple-anekdoottien seurassa, mutta olisi mukava lukea joku kattavampikin juttu.

Sisustus uusiksi

Siis IHANAA mä bloggaan taas ja mul on nyt ihan mielettömän suuri ja fantastinen UUSI KÄMPPÄ! Siin asuu MINÄ, ja mun suloinen pianisti ja 2 julkisuudesta tuttua valovoimaista ja näkymätöntä vierasta!

Oli jostain itselleni täysin käsittämättömästä syystä tosi jännittävää hiippailla H:n kanssa Krisse Shown lavasteisiin poseeraamaan vaikka lähimaillakaan ketään muuta näkynyt, ja työpaikallahan sitä vaan oltiin. Sama tunne kuin lapsena omenavarkaissa.

Chin Chin!

Kellä kulta?

Muuten en olisi asiasta mitään tiennyt mutta Kari Bloggasi ja sitten minä menin DJ Tixan päivähoitoon. Tixapa se kiteytti: "Tulee paha tilanne kun Ruotsi menettää kultansa eikä Suomi suostu vastaanottamaan sitä. Minne kulta joutuu? Ehkä kulta laitetaan takaisin puroihin."

Voisihan siitä myös tehdä hampaita jääkiekkoilijoille. Tai mummoille: bussipysäkillä oli erittäin lyhyt vanha nainen ja ensimmäinen mieleeni juolahtanut ajatus oli, että toi on niin lyhyt että mäkin yltäisin monottamaan sitä naamatauluun. Enkä ole edes pelannut mitään väkivaltaisia videopelejä aikoihin, tai katsellut karate kiddiä.

tahtoo maisteriksi osa 2

Lopputyöntekijä: Tässä on tätä tekstiä. Must tää on niin kiinnostava kysymys ja kaikki sanoo et tää on tosi kiinnostava aihe.
H: no mikä se sun aihe on?
Lopputyöntekijä: se on siis että miten kulttuuri vaikuttaa suunnitteluun. Et niinku Saksassa ja Kiinassa tehdään erilaisia juttuja.
H: Tota... sä voisit rajata aihetta varmaan vähän?