Eipas kukkuu

Olen on-line! Tallainen on pallomme nykyaan. Tulen kylla jatkossakin lahettamaan tekstiviesteja Leenalle, ainakin silloin kun olemme muutaman paivan reissussa, tai jos en jaksa toiden jalkeen nettikahvilaan. Taa Busy Internet on kai jenkkiketju, kovin on pohjoinen ilmastokin. Ja loysa r'n'b soi. Olemme matkalla Circleksi kutsuttuun markkinapaikkaan ostamaan pienta ruuvimeisselia. Isantaperheen 9-vuotias Aleksis haluaa isona lentajaksi, ja Mika pyysi mua tuomaan sille tuliaisiksi pienoiskoneen British Airwaysilta. Minahan toin, perati kauko-ohjattavan, mutta paristojen asentamiseksi tarvitaan ruuvimeisselia.

Mika on jo ostanut itselleen djemben. Han on ystavystynyt rummuntekijoiden kanssa, jotka ovat sitten opettaneet hanelle tukun mainioita rytmeja. Tanaan se on opettanut niita mulle. Ma siis saan rummun vaihtariksi webisivuista. Saatamme tuoda taalta enemmankin djembeja Suomeen ja myyda halukkaille.

On mahdotonta tiivistaa alkuvaikutelmia muutamaan lauseeseen, joten en edes yrita. Mutta mulla on jo hirmu kotoisa olo taalla, mika ei vahiten johdu siita etta Mika on ollut taalla jo kuusi viikkoa ja nayttaa mulle paikkoja. (Ah, mun pitaa ihan kohta lopettaa etta ehdimme kayda Ciclella ennen kuin menemme illan konserttiin, jotain perkussioita mutta nyt en muista poppoon nimea...) Se Coco beach oli ihmeen ihana, ei turistin turistia, pitka valkea santa joka jatkuu loivana monta kymmenta metria mereen, pienen miehen korkuisia tonkkosuolattuja aaltoja jotka sortuvat paalle niin ettei voi kuin hihkua ja sylkea. Olkapaat piti polttaa 20-kertoimisesta rasvasta huolimatta. Paikalliset futaajat treenasivat rannalla. Mika sanoi, etta hanen (suomessa) tuntemansa afrikkalaiset tyypit treenaavat myos noin, ilman apuvalineita, pelkastaan omalla keholla. Kundien jumppa oli nastaa katseltavaa. Kyykyssa, yhdella jalalla ja toinen jalka suorana edessa, hypylla vaihto toiselle jalalle, hiekan pollytessa.

Voi, nyt on mentava, olisi fiilis viela kirjoittaa mutta.