Tori kant read

Oho. Kylläpäs minä ja Bourdieu kuumennetaan tunteita.
Ensinnäkin. Siitä, että estetiikkaa ja etiikkaa ei tule sotkea toisiinsa ei suinkaan seuraa, että taidetta ei saa arvioida eettisin perustein. Estetiikka ja taide eivät ole sama asia. Pointtina sfäärien erottamisessa on analyysin terävyys: jos estetiikka ja etiikka sotketaan toisiinsa, asioiden käsittely hankaloituu entisestään. Koska en voi asiaa varsinaisesti estää, taidetta saa ja ehkä pitääkin, en tiedä, arvioida myös eettisin perustein, eikä taidetta toisaalta ole mikään pakko arvoida estetiikan kriteereillä. On hyvinkin mahdollista, että pelkästään esteettisillä kriteereillä toiminen tekee ihmisestä natsin, siis olion, joka kyllä kuuluu vielä ihmisyyden piiriin vaikka ei aivan täydellä tai ymmärrettävällä pakalla pelaakaan.

Toisekseen, vaikka hengen- ja tahdonvoimani ovatkin kerrassaan mittavat, edes minä en voi mitään sille, että on olemassa varsin vaikutusvaltaiseksi osoittautunut ranskalainen kulttuuri, jossa, sanotaan se nyt näin, hienostuneisuus on sangen arvostettua. Ei ymmärtääkseni myöskään ole minun synnikseni laskettava sitä, että jopa Suomessa jotkut ovat keksineet, että 'sivistys' samastuu tähän ranskalaiseen käsitykseen hienostuneisuudesta, minkä jälkeen onnettomat kaihoavat ranskalaista eleganssia, no, ainakin nyt Helsinkiin.

Kolmanneksi, minusta Bourdieuta tulkitaan väärin, jos äijän lanseeraamaa 'erottelukykyä' pidetään silauksena, joka häviää sivistyksen pintakuorta vähän ärsyttämällä. Minusta Bourdieun kuvaama "erottelukyky" (Kantilainen esteettinen kokemus, myös diskurssi) on ominaisuus, joka 100%:na ohjaisi ihmisen toimintaa aina ja kaikissa tilanteissa - ei vain korkeakulttuurituotteiden kohdalla, kuten Hegel tahtoi. Erottelukyvyn hankkinut ihminen nauttii estetiikasta tai esteettisen sfääristä sen itsensä vuoksi, ei statuksen, luokka-aseman, vallan, arvostuksen tms. muun ei-esteettisen seurauksen takia. Sikäli kun status- tai muu symbolinen pääomatuotto häilähtää henkilön mielessä, henkilö poistuu erottelukykyisyyden luokasta ja siirtyy"hyvää kulttuuritahtoa" - luokkaan tai "rahvas"-luokkaan: erottelukykyisyys määrittyy kantilaisen pyytettömän estetiikan diskurssin hallinnalla, eikä statushakuisuus tai muu tavoittelu yksinkertaisesti kuulu sille alueelle.

Kantilaisen diskurssin hallitseva henkilö voi osoittaa, että jollakulla on kykyä samaan diskurssiin. Minusta Bourdieu on oikeassa ja johdonmukainen havaitessaan kykyä. Sen sijaan ei voida millään keinolla osoittaa, että jollakulla olisi 24/7-esteettinen kokemus maailmasta, eikä Bourideukaan väitä niin, päinvastoin. Bourdieun makuluokittelu ja toisaalta yhteiskunnalliseen asemaan perustuva perinteinen säätyluokittelu on pidettävä tässä erillään. Että maku- ja säätyluokat osuvat Ranskassa kovin usein yksiin on tietysti sinänsä kiinnostava ilmiö, lievästi sanottuna. Bourdieun radikaali ja mielestäni toteennäytetty väite on, että koulutus vaikuttaa erottelukyvyn määrään ja laatuun enemmän kuin sosioekonominen (sääty)tausta. Mikä tahansa koulutus ei kerrytä erottelukykyä korkeakulttuurituotteisiin, mutta koulutus, johon sisältyy korkeakulttuurituotteiden opiskelua lisää erottelukykyä. Bourdieu siis osoitti, että kyse ei ole biologisesta tai sääty-perustaisesta ominaisuudesta. Ei luultavasti myöskään ominaisuudesta, joka hioutuisi suomalaisessa peruskoulussa.

Kulttuurisista eroista johtuen on todennäköisempää, että pariisilaisella porvarilla on enemmän bourdieulaista erottelukykyä kuin helsinkiläisellä. Aivan eri taistelu on se, että onko tilanne noin hyvä, vai pitäisikö kenties jommankumman kaupungin asukkaan ryhtyä pontevasti viilaamaan ominaisuuksiaan. Taistelua asiasta käydään satunnaisesti lehtien mielipidepalstoilla. Henk. koht. toivon, ettei maailma aivan läpikotaisin pariisilaistuisi, koska arki-estetiikan tutkijalle mikä tahansa samankaltaistuminen ja fiksattu maku-idea on tylsä vaihtoehto.

Kerrassaan pirteässä luento-kuvassa olen omatoimisesti risteyttänyt Bourdieun toimijayhteisöteorian kanssa. Minusta se on niin hauskempi.

[lisäys:] Supersankarini ulkomailla, Peter Elk päättää amerikka-hapatuksensa kirjoitukseen, jonka myötä en voi kuin nyökkäillä. Isot kiitokset sinne ja toivottavasti yllättämään päässyt työ antaa matkustella.