Kirjallisuuskatsaus

Timo kertailee viime vuoden lukemisiaan. Kuinka ollakaan, minäkin tietysti listaan lukemani kirjat, ja samahkosta syystä: on kiva kun menneiden vuosien listoista muistuu mieleen kirjoja, ja kirjoista muistuu mieleen lukemisen aika - säätila, fiilis, jotain. Timo ainakin otsikossaan viittailee siihen, mihin mäkin olen törmännyt, eli että olisi jotenkin kummaa tai neuroottista pitää listaa lukemisistaan. Ehkä tässä tulee vastaan se, että pitäisi olla villi, vapaa ja impulsiivinen ja listojen kirjaaminen lienee varsin vähä-impulsiivinen, ellei peräti täysin rutiininomainen homma. Kirjan listaamiseen menee sentään peräti, hm, 3 sekunttia arvokasta aikaa, jonka voisi tietenkin käyttää hervottomamminkin, totta.

Tammikuussa 2005 olin juuri tullut takaisin Lontoosta ja kotiutin itseni täkäläiseen kulttuuriin lukemalla ensimmäistä kertaa Linnan Täällä pohjantähden alla. Lukuelämys oli huikea. Linna ei liene sieltä neutraaleimmasta päästä kulttuurihistorioitsijoita, mutta mä nautin. Ja itkin. Eniten taisi kolahtaa se, että ainakin jossain määrin Venäjän sortopolitiikka oli tosiasiassa sortoa enimmäkseen keskiluokan ja maanomistajien näkökulmasta.

Helmikuussa duunikirjojen lisäksi luin ainoastaan Neil Gaimanin American Gods. Sehän on varsin hyvä kirja se, tosin tällä kertaa luin harppoen.

Maaliskuun romaaneista kannattaa mainita Boris Akuninin Patasotilas, viimeisin sarjasta, jota Anton Nikkilä ansiokkaasti kääntää. Hieman huolestuneena olen seuraillut Akateemisen dekkarihyllyä, johon seuraavaa osaa ei vain ilmaannu. En tosin tiedä, onko Akunin kirjoittanut uusinta osaa venäjäksikään vielä. Sarjan kaikki osat ovat ihan muikeita, mutta Patasotilas oikein poikkeuksellisen herttainen. Muutoinkin maaliskuu kului dekkareiden ja scifin parissa.

Huhtikuussa olen näköjään lukenut uudelleen Octavia Butlerin Oankali-trilogian. Tobias Wolfin Old School oli hyvä kokemus. Ohkainen kirja, jossa poikakoulun oppilaat osallistuvat kirjoituskilpailuun, jonka palkintona on Hemingwayn tapaaminen. Autenttisuuden ja originaalisuuden tematiikkaa käsitellään monellakin tavalla.

Toukokuussa sain käsiini uunituoreen William Nicholsonin The Trial of True Love. Tykkään Nicholsonin tavasta sanoa asioita. Tämä on kai Nicholsonin toinen aikuisten romaani. Ensimmäinen oli Society of Others. Muutoin heppu on kirjoittanut mm. Gladiator-leffan käsikirjoituksen ja fantasiaa lapsille.

Kesäkuussa luin tyttökirjoja: L. M. Alcottin Little Women ja Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi sekä Alastonkuvia. Lisäksi pari David Sedariksen esseekokoelmaa, näköjään, Dan Simmonsin tarina-kokoelman ja vielä Rowlingin Harry Potter and the Order of the Phoenix, koska luin sen ekalla kerralla aika nopeasti, ja halusin kunnolla kärryille, koska seuraava osa oli tuloillaan. Hui jui.

Heinäkuu alkaakin sitten Potterilla: ensin jostain helvetin syystä The Chamber of Secrets, myöhemmin sentään myös se Half-Blood Prince. Myös Dan Simmonsin tupla Ilium ja Olympos tuli ahmaistua. Hyperion-sarja (tai saaga) on kyllä kaikin puolin eheämpi ja hienompi, mutta tässä uudessa setissä Simmons pyörittää Shakespearen näytelmiä ja sonetteja, Homeroksen sankareita ja omia tulevaisuusvisioitaan siihen malliin, että viihdyin vähän turhankin hyvin. Heinäkuussa aloitin myös suuren Proust-projektin ja luin peräti 3 ensimmäistä osaa. Uh huh. Ei, en voi sanoa, että olisin päätynyt Proust-tuntijaksi tai syvällisesti pohdiskellut mitä äijällä on sanomista nostalgioidessaan mahdollisesti aina pois-olleesta ranskalaisesta kulttuurista ja miljööstä. Mutta huikea yleissivistyshyppäys tapahtui kyllä sikäli, että koko skene ja Proustin ylen kuvaileva kirjoittamisen tapa tuli läheiseksi. Mitä hieman hämmästyin ja pakko sanoa, että projekti makaa osassa 6, kun on tullut loppuvuodesta muuta kivaa lukemista.

Elokuun kirjoista mainittakoon Francis Spuffordin essee-kokoelma, kirjamuistelo The Child that Books Built. Olen tullut tulokseen, että siinä missä jotkut lukevat harlekiini-kirjoja, mä haalin kirjoja lukemisesta. Nämä kirjat ostetaan yleensä perjantaina tai muutoin pitkän työrupeaman tms. päätteeksi. Esseet sinänsä eivät oleet kovin kummoisia, vaikka Spufford onkin lukenut lapsena suunnilleen samat narniat ja tolkienit kuin minäkin, mutta ei saa niistä sen kummempaa irti.

Syyskuussa mä en olekaan sitten lukenut muuta kuin Sara Nelsonin So Many Books, So Little Time. Mikä tarkoittanee sitä, että tein paljon duunia ja lukemiset meni sinne puolelle.

Lokakuussakaan ei ole kuin 2 kirjaa: Neil Gaimanin uusin Anansi Boys (joka ei ollut huono, jossei älyttömän hyväkään) ja New Yorker-kolumnisti Malcolm Gladwellin Blink. Thinking without thinking. Gladwellillä on vetävä tyyli kirjoittaa tutkimuksiin perustuvaa ilmiöiden popularisointia, mutta ei sitten lopulta pysty vetämään kummempia johtopäätöksiä. Kirja on lähinnä kooste erilaisista tapauksista ja esim. psykologisista tutkimuksista, joilla todennetaan sitä, miten mielen piilotajuiset palikat prosessoivat salamannopeasti maailmaa niin että ihminen ikään kuin ruumiillisesti päätyy lopputulokseen, johon järki pääse vasta reippaasti myöhemmin. Aina prosessointi ei kuitenkaan osu oikeaan - poliisit ammuskelevat kampoja taskusta kaivelevia ihmisiä jne. Hupaisa kirja, toki.

Marraskuu oli kirjakuukautena kerrassaan erinomainen. Frank Furedin Where have all the Intellectuals Gone? ei valitettavasti sisältänyt osoitteita, mutta herätti kyllä ajatuksia. Lämpimästi suosittelen niille, joita häiritsee "tasa-arvo" tai "demokratia"-käsitteiden käyttö tietyissä yhteyksissä tai joita askarruttaa miten nykyinen ratsastus "käytettävyydellä" ja "saavutettavuudella" tuntuu välillä palvelevan kerrassaan arvelluttavia tarpeita... Sitten Ursula leGuinin The Left Hand of Darkness, jonka luin nyt ensimmäistä kertaa englanniksi. On se hieno kirja, vaikka aivan sellaiseen nousuliitoon en enää pääse kuin joitakin vuosia takaperin.
Jean-Philippe Toussaint'n TV oli miellyttävä, absurdi tarinointi, tekosyynä kirjailijan päätös sulkea televisio ja mitä siitä muka seuraa - 'muka' siksi, että elämänsä on kirjoitettuna luultavasti samanalaista sukkulointia, televisiotta eli ei.
Rick Gekoski puolestaan muistelee toimintaansa ensipainosten välittäjänä: Tolkien's gown & other stories of great authors and rare books. Yhden illan kirja.
Audrey Niffeneggerin The Time Traveler's Wife'sta Leena tuossa alla jo jutteleekin, eikä siihen ole juuri sanomista. Älykkään naisen romantiikkaa, sano.
Paul Austerin The Brooklyn Follies oli pitkästä aikaa kiva Auster, oikein söötti tarina, vaikka kuulemma häiriöksi asti toistaa omaa tematiikkaansa - mä olen New York-trilogian jälkeen jättänyt pläräily-asteelle välissä tulleet, joten olen säästynyt. Sitä paitsi, mikäs siinä jos teemat ja toistuvat roolihahmot miellyttävät. Ja, näköjään marraskuussa Proust-projekti eteni viidenteen osaansa.

Joulukuun tulin, ihmeekseni, omistaneeksi William Whartonille. Aloitin Last Lovers-kirjalla, koska siinä taidemaalari ja sokea nainen, hm, kohtaavat ja, hm, ryhtyvät maalaamaan yhdessä. Wharton on ranskalaisen taidemaalarin kirjailijanimi, ja kiinnosti siksikin, koska ajattelin, että äijä voi olla aika velho ympäristön ja havainnon kuvaamisessa, niinkuin sitten osoittautuikin. Seuraavaksi oli Wrongful Deaths, joka on täysin omaelämäkerrallinen, käsittelee perheenjäsenten kuolemaan onnettomuudessa ja onnettomuuden oikeuskäsittelyä USA:ssa. Hiuksianostattavaa luettavaa jos ei ole amerikkalaisen oikeusjärjestelmän hienouksien kanssa tuttu entuudestaan. Myös sopu kuoleman epäreiluuden kanssa saavutetaan uskottavasti. Birdyn mä olen lukenut suomeksi aikaisemmin, mutta nyt, kun tiedän kirjailijasta enemmän, lukeminen oli antoisampaa. Toisekseen, nyt aikuisena poikain kasvukertomuksestakin sai enemmän irti. Birdy ansiokkaasti olennoi tilannetta, jossa ympäristö toimii jatkuvana yksilön toiminnan arvaamattomana, epäjohdonmukaisena tuomarina. Viimeinen Wharton tältä erää oli omaelämäkerrallinen Scumbler, jossa kertoja vuoroin kuvaa maalaamistaan, vuoroin sitä, miten keräilee ihme asuntoja ympäri Pariisia ja kunnostaa niitä vuokralaisilleen. Minä pidän Whartonin tyylistä ja kirjoista, mutta en ihmettele ettei heppu ole sen suositumpi. Aiheet ovat jotenkin, äh, arkipäiväisiä.