vaatemeemi, kiitos ja anteeksi

Hups, tuli haaste mutta onneksi vastaus on helppo ja nopea: Tällä hetkellä olen pukeutunut ikivanhaan tummansiniseen paitaan jossa on purppuraisia kukkasia. Jalassa minulla on oranssit verkkarit, ja sini-purppuraraitaiset villasukat (kas ovat sattuneet paidan kanssa sävy sävyyn). Ei mitään muuta, ei alusvaatteita. Kotona kun on oltu koko päivä kirjoittamassa, niin ei tartte vaatteilla koreilla.


Ööörr, kaikki on varmaan jo haastettu, mutta haastan vielä Heidin tästä samaisesta typosta, jos vaikka heruisi bloggaus, toisaalta vastauksen jo arvaankin: Pradan kengät ja Chanelin jakku, ja ehkä hiukkasen jotakin parfyymiä.

No Exit

Vuosia sitten esitin verkkoperformanssissa Sartrea, jolla oli lovi päässä. Nyt alkaa olla olo kuin Sartrella kun käsillä on työvaihe jossa pitäisi kannatella enemmän liikkuvia osia muistissaan kuin mihin aivot kykenevät. Ihan kuin joku olisi vetäissyt päästä irti loven kuin kakkupalan. Ja siis tämähän ei suinkaan ole paha asia vaan oikein hieno homma. Kivaa tehdä logikkaa vaativaa sunnitteluhommaa.

Sanansäilällä sohijat

Alan luovuttaa ja kallistua sille kannalle, että kaikki vaalit ja muutkin virkarekrytointiprosessit voisi lakkauttaa koska niissä on kysymys vain siitä kuka inttää kovimmin, kysymys ei ole edes väittelytaidosta tai argumentointitaidosta jotka sinänsä saattaisivat edesauttaa kiinnostavien keskustelujen syntymistä silloin kun muistetaan, että punnitaan asioita eikä asioiden puolustajia. Nykyään asiat unohtuu ja keskitytään siihen kumpi kyykyttää sanan käytössä –ei keskustelukumppaninsa – vaan vastustajansa.

Siispä, eiköhän oteta jatkossa ehdokkailta housut pois ja valita suoraan se jolla on pisin penis, hoituisi samalla tuo naisten pakollinen huomioiminen kätevästi pois päiväjärjestyksestä.

Puppetmaster-luento

Mainosbuffi:
Sukkela ehtii vielä tänään Jane mcGonigalin luennolle "The Puppet Master Problem: Design for Real-World, Mission-Based Gaming".
Mediakeskus Lume, Samposali 17:15-19:00.

Luennon aihe koskee nousussa olevaa peliteollisuuden ammattiosaamista eli reaaliaikaista pelisuunnittelua, tai verkkopelein ohjaamista, miten sen nyt sanoisi parhaiten. Joka tapauksessa puppetmaster on varmasti yksi niistä lähitulevaisuuden nousevista ammateista joissa tarvitaan lisää osaajia.

Strike a pose...

Vuonna 2000

25 % naisista ja 29% miehistä uskoi, että
"muotia luodaan vain jotta muotiteollisuus keräisi voitot".

Kuitenkin samassa kyselyssä 91% vastaajista pitää vyölaukkua "junttina" ja 3% uskoo olevansa keskivertosuomalaista tyylittömämpiä.

Lähde: City-lehden muotikysely.

Luvussa Herbert Blumerin erinomainen artikkeli muodista ei suinkaan (luokka)erottautumisen välineenä vaan yhteisen valinnan ja maun tuloksena.

[myöhemmin:] Luentosarjassa, johon muodinkin käsittely liittyy, tulee seuraavaksi kulttuurikritiikki, lähinnä kulutuskritiikin hahmossa. Luennon slaideja tehdessäni kiinnostuin tarkemmin selvittämään vuoden 1968 tapahtumia Euroopassa ja maailmalla. Vatsaa vääntävää uutta ymmärrystä orjuuden historiasta (Martin Luther King Jr. murhattiin -68) ja Maon Kulttuurivallankumouksesta (-68 niin ikään). Ihan uusi termi "teacher holocaust" jälkimmäiseen liittyen. Ja ei siinä mitään että vatsaa vääntää, mutta pahoja aavistuksia, että jos luennolla kysyn, onko kukaan kuullut Kiinan kulttuurivallankumouksesta, yhtään kättä ei nouse. No, nytpähän kuulevat, situationisteista, Maosta, Kingistä, Tommie Smithistä ja John Carlosista (Googlettamaan siitä. Propseja jos nimet liittyivät tapahtumaan ilman hakuja).

Mutta kun en tajua. Aina välillä kyselen oppilailta, onko se tai tuo nimi taikka ilmiö tuttu. Ei ole, yleensä. Sen ymmärrän, että muotoilukoulutukseen ei kuulu paljoa yleissivistäviä juttuja, mutta eikö näillä ihmisillä ole kavereita yliopistossa tai muuten vain asioita muistavia ja seuraavia? Vai eikö ne keskustele asioista? Kun kyse ei ole siitä, etteikö kiinnostaisi. Keskustelut, kysymykset ja kannanotot tunnilla ovat olleet hyviä ja innostuneita. En ymmärrä.

Kaikkien aikojen vaikuttamisyritys

Mussukat, näin pressanvaalien alla kertaamme Aristoteleen RETORIIKAN kolmijakoa:
LOGOS The appeal to reason
PATHOS The appeal to emotion
ETHOS The persuasive appeal of the speaker’s character

Yrityksissään saada minun vaatimattoman ääneni ehdokkaat mainostoimistoineen itse vastaavat eetoksesta mutta logiikkaa on minuun yritetty poliittisesti niiden hiukan innokkaampien tuttavuuksien taholta. Paatosta pukkaa suvun puolelta, sain nimittäin tänään kuulla että KAIKKI ISOVANHEMPANI KÄÄNTYVÄT HAUDASSAAN JOS ÄÄNESTÄN HALOSTA. Näin siis äänestyspäätökselläni saatan häpäistä kymmenen vuotta sitten kuolleen rakkaan isoäitini muiston. Siinäpä vasta!

Entäs jos vaan nauraa, onko se paatosta vai evvk:ta?

Kahvilapsykologiaa prinsessoista

Keskustelu sivusi tänään kiinalaisia horoskooppeja – sika, koira ja lohikäärme menivät palaveriin.. – ja sitä kuinka saduissa lohikäärmeen luolaan joutuneen prinsessan ja lohikäärmeen välillä ei kuvata mitään actionia vaikka asetelma onkin hmmmm.. "potentiaalisesti eroottinen". Mutta ei, koska prinsessat ovat hyveellisiä ja heidän neitsyytensä kuuluu sen arvoiselle miehelle, prinssille.

Bram Stokerin Draculassa (Coppola 1992) on oudosti kiihottava kohtaus jossa sarvipäiseksi hirviöksi muuttunut Dracula rakastelee kiihkeästi naisen kanssa, mutta se gimma onkin huikentelevainen tyyppi. Pääosanainen "Mina" edustaa prinsessaa jonka neitsyys voidaan viedä vain seremonian jälkeen, veriseremonian jos Draculan halu toteutuisi, tai häiden jos "Jonathan" voittaa. Draculakin on satu prinssistä, prinsessasta ja lohikäärmeestä.

Oudot tavat

Z haastoi. Piti miettiä, kun valikoima ei alkujaankaan ole kovin suuri: teen aika vähää määrää asioita. Mikä saattaa olla jopa outoa nykyhektisessä menossa, en tiedä. Muutama ehdokas:
1. Vaihdan vaatteet 4-6 kertaa päivässä.
2. Syön kotona samaa ruokaa viikko- tai kuukausikaupalla, päivittäin ja mielelläni.
3. Ilmakitaraa soitan istualteni.
4. Aloitan päivän melko usein piirtämällä mandalan.
5. Musiikkia kuunnellessa yleensä suunnittelen tyyliinsopivia, ultrasofistikoituneita taidehappeningejä, animaatioita, taitoluistelu-, tanssi- tai muotinäytöksiä.

Loppu meni pinnistelyksi. Varmaan lista olisi kiinnostavampi jos kertoisin minkä teorian tai päähänpinttymän nojalla mikäkin outous on valikoitunut osaksi elämäntapaa mutta antaa olla. Mukaan (kertomaan 5 omituista tapaa) piti haastaa 5: Marjut, Kirjastotäti, Kari Haakana, Raisa ja ts.

Viisi omituista tapaani

Kun kerran Z haastoi niin toki tein parhaani luodakseni oman listani, mutta pari päivää piti ponnekkaasti miettiä, enkä sittenkään keksinyt kuin kolme omituisuutta itsessäni. Olen ihan tavallinen Leena.

1. Avaan saamani kirjepostin, laskut mukaan lukien, harvemmin kuin kerran kuussa, ja sitten koko kasan kerrallaan.
2. AINA kun äiti soittaa menen puhelun jälkeen tupakalle.
3. Juttelen variksille ja harakoille, toisinaan moikkailen västäräkkejä ja varpusiakin.

Vaikeaa tämä on ollut kyllä monelle muullekin meemiin osallistuneelle, suurin osa on listannut omituisuuksien sijaan esimerkiksi silkkaa erikoisuudentavoitteluaan (tanssii alasti täysikuun aikaan ja viskelee samalla askartelemiaan paperimassaesineitä ikkunasta ulos) tai ilmiselviä neurooseja. Ehkä minäkin.

Hienot tuliaiset

Sain Itävallanterveisinä "Totally Sexy" T-paidan ja hienon runon:


ps. lurtsunaisen alpit????

Tori kant read

Oho. Kylläpäs minä ja Bourdieu kuumennetaan tunteita.
Ensinnäkin. Siitä, että estetiikkaa ja etiikkaa ei tule sotkea toisiinsa ei suinkaan seuraa, että taidetta ei saa arvioida eettisin perustein. Estetiikka ja taide eivät ole sama asia. Pointtina sfäärien erottamisessa on analyysin terävyys: jos estetiikka ja etiikka sotketaan toisiinsa, asioiden käsittely hankaloituu entisestään. Koska en voi asiaa varsinaisesti estää, taidetta saa ja ehkä pitääkin, en tiedä, arvioida myös eettisin perustein, eikä taidetta toisaalta ole mikään pakko arvoida estetiikan kriteereillä. On hyvinkin mahdollista, että pelkästään esteettisillä kriteereillä toiminen tekee ihmisestä natsin, siis olion, joka kyllä kuuluu vielä ihmisyyden piiriin vaikka ei aivan täydellä tai ymmärrettävällä pakalla pelaakaan.

Toisekseen, vaikka hengen- ja tahdonvoimani ovatkin kerrassaan mittavat, edes minä en voi mitään sille, että on olemassa varsin vaikutusvaltaiseksi osoittautunut ranskalainen kulttuuri, jossa, sanotaan se nyt näin, hienostuneisuus on sangen arvostettua. Ei ymmärtääkseni myöskään ole minun synnikseni laskettava sitä, että jopa Suomessa jotkut ovat keksineet, että 'sivistys' samastuu tähän ranskalaiseen käsitykseen hienostuneisuudesta, minkä jälkeen onnettomat kaihoavat ranskalaista eleganssia, no, ainakin nyt Helsinkiin.

Kolmanneksi, minusta Bourdieuta tulkitaan väärin, jos äijän lanseeraamaa 'erottelukykyä' pidetään silauksena, joka häviää sivistyksen pintakuorta vähän ärsyttämällä. Minusta Bourdieun kuvaama "erottelukyky" (Kantilainen esteettinen kokemus, myös diskurssi) on ominaisuus, joka 100%:na ohjaisi ihmisen toimintaa aina ja kaikissa tilanteissa - ei vain korkeakulttuurituotteiden kohdalla, kuten Hegel tahtoi. Erottelukyvyn hankkinut ihminen nauttii estetiikasta tai esteettisen sfääristä sen itsensä vuoksi, ei statuksen, luokka-aseman, vallan, arvostuksen tms. muun ei-esteettisen seurauksen takia. Sikäli kun status- tai muu symbolinen pääomatuotto häilähtää henkilön mielessä, henkilö poistuu erottelukykyisyyden luokasta ja siirtyy"hyvää kulttuuritahtoa" - luokkaan tai "rahvas"-luokkaan: erottelukykyisyys määrittyy kantilaisen pyytettömän estetiikan diskurssin hallinnalla, eikä statushakuisuus tai muu tavoittelu yksinkertaisesti kuulu sille alueelle.

Kantilaisen diskurssin hallitseva henkilö voi osoittaa, että jollakulla on kykyä samaan diskurssiin. Minusta Bourdieu on oikeassa ja johdonmukainen havaitessaan kykyä. Sen sijaan ei voida millään keinolla osoittaa, että jollakulla olisi 24/7-esteettinen kokemus maailmasta, eikä Bourideukaan väitä niin, päinvastoin. Bourdieun makuluokittelu ja toisaalta yhteiskunnalliseen asemaan perustuva perinteinen säätyluokittelu on pidettävä tässä erillään. Että maku- ja säätyluokat osuvat Ranskassa kovin usein yksiin on tietysti sinänsä kiinnostava ilmiö, lievästi sanottuna. Bourdieun radikaali ja mielestäni toteennäytetty väite on, että koulutus vaikuttaa erottelukyvyn määrään ja laatuun enemmän kuin sosioekonominen (sääty)tausta. Mikä tahansa koulutus ei kerrytä erottelukykyä korkeakulttuurituotteisiin, mutta koulutus, johon sisältyy korkeakulttuurituotteiden opiskelua lisää erottelukykyä. Bourdieu siis osoitti, että kyse ei ole biologisesta tai sääty-perustaisesta ominaisuudesta. Ei luultavasti myöskään ominaisuudesta, joka hioutuisi suomalaisessa peruskoulussa.

Kulttuurisista eroista johtuen on todennäköisempää, että pariisilaisella porvarilla on enemmän bourdieulaista erottelukykyä kuin helsinkiläisellä. Aivan eri taistelu on se, että onko tilanne noin hyvä, vai pitäisikö kenties jommankumman kaupungin asukkaan ryhtyä pontevasti viilaamaan ominaisuuksiaan. Taistelua asiasta käydään satunnaisesti lehtien mielipidepalstoilla. Henk. koht. toivon, ettei maailma aivan läpikotaisin pariisilaistuisi, koska arki-estetiikan tutkijalle mikä tahansa samankaltaistuminen ja fiksattu maku-idea on tylsä vaihtoehto.

Kerrassaan pirteässä luento-kuvassa olen omatoimisesti risteyttänyt Bourdieun toimijayhteisöteorian kanssa. Minusta se on niin hauskempi.

[lisäys:] Supersankarini ulkomailla, Peter Elk päättää amerikka-hapatuksensa kirjoitukseen, jonka myötä en voi kuin nyökkäillä. Isot kiitokset sinne ja toivottavasti yllättämään päässyt työ antaa matkustella.

Region 1

Nyt liikutaan harmaalla vyöhykkeellä - toivottavasti ei seuraa pidätyksiä. Tietokoneeni DVD-aluekoodin vaihto-oikeudet kuluivat loppuun joten sitä pitäisi "hieman pätsäillä". Luottonörttinikin oli kuitenkin haasteen edessä tietsikkani kokoonpanon kanssa tai sitten teki tämän tahallaan: lopputulos on nimittäin nyt se, että voin macilläni katsoa "ainoastaan ranskalaisia elokuvia, ja niistäkin vain sellaisia joissa esiintyy Emmanuelle Béart". Eipä tuo nyt kauheasti haittaa (Emmanuelle on ihan jees ja tehnyt 45 elokuvaa) paitsi että oikeasti kyllä haittaa koska lähes puolet omistamistani DVD:istä on jenkkikoodilla eikä minulla ole mitään välinettä joilla voisin niitä katsoa. Suututtaa.

Mietin miksi kuluttajat eivät tästä nimenomaisesta käytön estosta ole nostaneet samanlaista jupakkaa kuin uuden tekijänoikeuslain kiemuroista.

Silmänruokaa konttorissa

Taas on liikkeellä meemi jossa kuvataan työpöydän näkymiä. Tällä kertaa osallistun työpaikan työpöydällä jonka äärellä, jos ehtii päänsä koneelta nostaa, onkin aikamoiset näkymät. Itse asiassa ensimmäinen melkein alaston Lorenzin pahvikuva on jo ovella vastassa kun studioon astuu ja nämä kaksi hameeseen puettua minun pöytäni luona. Lisäksi kun käännän pääni vasemmalle, taakse tai takaviistoon oikealle löytyy joka suunnalta lisää tolkuton määrä herran kuvia. Kaikki on raahattu kuvausten jälkeen rekvisiitoista odottamaan lopullista sijoituspaikkaansa. Onhan se Lorenz komea mutta tämä on ehkä jo hieman liikaa. Lore, Lore, Lore. Esteettisen kliimaksin voisi kai saavuttaa vähemmälläkin komeuden ja pahvin määrällä.

Tietenkin, aitoa odotellessa parempi toki pahvimies kuin kokonaan ilman miestä sanoisivat ehkä jotkut.

[lisäys:] heidin työpiste vielä tähän, noin:

Triplahubaa

Anttilassa oli yksi lempileffoissani hieman alennettuun hintaan, joten pääsin pitkästä aikaa taas nauraa räkättämään Kubrickin Dr. Stangelove:lle joka oli vielä hauskempi ja oivaltavampi kuin muistinkaan. Jotenkin vaan se Ydinpommin selässä ratsastava cowboy on muodostunut minulla suorastaan ikoniseksi kuvaksi Amerikkalaisista. Eikä tämä kylmästä sodasta kertova komedia ole päiväänkään vanhentunut jos viimevuosien maailmanpoliittisia tapahtumia katselee. Viholliset on vaan vaihtuneet, mutta edelleen voi näköjään pari hullua poliitikkoa ja sotilasta sotkea kaikkien muiden elämän aika kohtalokkaalla tavalla.

DVD:n ekstroina tulleiden dokumentaaristen pätkien mukaan Peter Sellers oli suorastaan erikoistunut esittämään monia rooleja elokuvissa, joten Outolemmen kolmoisroolinsa ei ollut suinkaan hänen ensimmäinen. Näyttelijästä kyllä paljastuu paljon tällaisissa duuneissa joissa hänen luomaan hahmoaan on niin helppo vertailla hänen luomaansa toiseen hahmoon, saman ohjaajan ohjaamana, samassa lajityypissä ja tarinassa. Ryhti, rytmitys, puhetyyli ratkaisevat paljon - mistä se muuntautumiskyky keneltäkin tulee, ja mitkä on ne maneerit jotka toistuu hahmosta hahmoon?



Kaikkien aikojen hulvattomimmat kolmoisroolit olen nähnyt parissa Xenan jaksossa (Warrior... Princess... Tramp ja Warrior... Priestess... Tramp), joissa Lucy Lawless ei esitä ainoastaan soturi Xenaa, huikentelevaista Megiä ja prinsessa Dianaa (!) tai neitsytpapitar Leah:ia vaan myös kaikkia edellä mainittuja tilanteissa joissa he yrittävät esittää niitä kaikkia muita henkilöitä. Näissä ei tekonenät ja peruukit tule avuksi sillä kummankin jakson juonen juju on nimenomaan se että kaikki kolme henkilöä ovat täsmälleen samannäköisiä, vain persoonallisuudet ja taidot vaihtelevat. Lawless siis tekee kolme erilaista hahmoa per jakso joista jokainen vielä yrittää teeskennellä niitä kahta muuta hahmoa eli tavallaan yhdeksän eri "presenssiä" samassa jaksossa. Ja hän näyttelee sen kaiken suorastaan nerokkaasti niin että tarkkaavainen katsoja voi ennen juonellista paljastusta arvata kuka henkilöhahmo missäkin kohtauksessa esiintyy, mutta ei liian helposti. Huikeeta.

Mikä ei mahdu korvaan?

Ok, ehkä jonkun prinssi Charlesin korvaan mahtuu norsu, mutta ei mahdu minun korvaani. Onko se nyt oikeesti liian haastava muotoilutehtävä tehdä kuuloke joka mahtuu korvaan ja pysyy korvassa?

Kirjallisuuskatsaus

Timo kertailee viime vuoden lukemisiaan. Kuinka ollakaan, minäkin tietysti listaan lukemani kirjat, ja samahkosta syystä: on kiva kun menneiden vuosien listoista muistuu mieleen kirjoja, ja kirjoista muistuu mieleen lukemisen aika - säätila, fiilis, jotain. Timo ainakin otsikossaan viittailee siihen, mihin mäkin olen törmännyt, eli että olisi jotenkin kummaa tai neuroottista pitää listaa lukemisistaan. Ehkä tässä tulee vastaan se, että pitäisi olla villi, vapaa ja impulsiivinen ja listojen kirjaaminen lienee varsin vähä-impulsiivinen, ellei peräti täysin rutiininomainen homma. Kirjan listaamiseen menee sentään peräti, hm, 3 sekunttia arvokasta aikaa, jonka voisi tietenkin käyttää hervottomamminkin, totta.

Tammikuussa 2005 olin juuri tullut takaisin Lontoosta ja kotiutin itseni täkäläiseen kulttuuriin lukemalla ensimmäistä kertaa Linnan Täällä pohjantähden alla. Lukuelämys oli huikea. Linna ei liene sieltä neutraaleimmasta päästä kulttuurihistorioitsijoita, mutta mä nautin. Ja itkin. Eniten taisi kolahtaa se, että ainakin jossain määrin Venäjän sortopolitiikka oli tosiasiassa sortoa enimmäkseen keskiluokan ja maanomistajien näkökulmasta.

Helmikuussa duunikirjojen lisäksi luin ainoastaan Neil Gaimanin American Gods. Sehän on varsin hyvä kirja se, tosin tällä kertaa luin harppoen.

Maaliskuun romaaneista kannattaa mainita Boris Akuninin Patasotilas, viimeisin sarjasta, jota Anton Nikkilä ansiokkaasti kääntää. Hieman huolestuneena olen seuraillut Akateemisen dekkarihyllyä, johon seuraavaa osaa ei vain ilmaannu. En tosin tiedä, onko Akunin kirjoittanut uusinta osaa venäjäksikään vielä. Sarjan kaikki osat ovat ihan muikeita, mutta Patasotilas oikein poikkeuksellisen herttainen. Muutoinkin maaliskuu kului dekkareiden ja scifin parissa.

Huhtikuussa olen näköjään lukenut uudelleen Octavia Butlerin Oankali-trilogian. Tobias Wolfin Old School oli hyvä kokemus. Ohkainen kirja, jossa poikakoulun oppilaat osallistuvat kirjoituskilpailuun, jonka palkintona on Hemingwayn tapaaminen. Autenttisuuden ja originaalisuuden tematiikkaa käsitellään monellakin tavalla.

Toukokuussa sain käsiini uunituoreen William Nicholsonin The Trial of True Love. Tykkään Nicholsonin tavasta sanoa asioita. Tämä on kai Nicholsonin toinen aikuisten romaani. Ensimmäinen oli Society of Others. Muutoin heppu on kirjoittanut mm. Gladiator-leffan käsikirjoituksen ja fantasiaa lapsille.

Kesäkuussa luin tyttökirjoja: L. M. Alcottin Little Women ja Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi sekä Alastonkuvia. Lisäksi pari David Sedariksen esseekokoelmaa, näköjään, Dan Simmonsin tarina-kokoelman ja vielä Rowlingin Harry Potter and the Order of the Phoenix, koska luin sen ekalla kerralla aika nopeasti, ja halusin kunnolla kärryille, koska seuraava osa oli tuloillaan. Hui jui.

Heinäkuu alkaakin sitten Potterilla: ensin jostain helvetin syystä The Chamber of Secrets, myöhemmin sentään myös se Half-Blood Prince. Myös Dan Simmonsin tupla Ilium ja Olympos tuli ahmaistua. Hyperion-sarja (tai saaga) on kyllä kaikin puolin eheämpi ja hienompi, mutta tässä uudessa setissä Simmons pyörittää Shakespearen näytelmiä ja sonetteja, Homeroksen sankareita ja omia tulevaisuusvisioitaan siihen malliin, että viihdyin vähän turhankin hyvin. Heinäkuussa aloitin myös suuren Proust-projektin ja luin peräti 3 ensimmäistä osaa. Uh huh. Ei, en voi sanoa, että olisin päätynyt Proust-tuntijaksi tai syvällisesti pohdiskellut mitä äijällä on sanomista nostalgioidessaan mahdollisesti aina pois-olleesta ranskalaisesta kulttuurista ja miljööstä. Mutta huikea yleissivistyshyppäys tapahtui kyllä sikäli, että koko skene ja Proustin ylen kuvaileva kirjoittamisen tapa tuli läheiseksi. Mitä hieman hämmästyin ja pakko sanoa, että projekti makaa osassa 6, kun on tullut loppuvuodesta muuta kivaa lukemista.

Elokuun kirjoista mainittakoon Francis Spuffordin essee-kokoelma, kirjamuistelo The Child that Books Built. Olen tullut tulokseen, että siinä missä jotkut lukevat harlekiini-kirjoja, mä haalin kirjoja lukemisesta. Nämä kirjat ostetaan yleensä perjantaina tai muutoin pitkän työrupeaman tms. päätteeksi. Esseet sinänsä eivät oleet kovin kummoisia, vaikka Spufford onkin lukenut lapsena suunnilleen samat narniat ja tolkienit kuin minäkin, mutta ei saa niistä sen kummempaa irti.

Syyskuussa mä en olekaan sitten lukenut muuta kuin Sara Nelsonin So Many Books, So Little Time. Mikä tarkoittanee sitä, että tein paljon duunia ja lukemiset meni sinne puolelle.

Lokakuussakaan ei ole kuin 2 kirjaa: Neil Gaimanin uusin Anansi Boys (joka ei ollut huono, jossei älyttömän hyväkään) ja New Yorker-kolumnisti Malcolm Gladwellin Blink. Thinking without thinking. Gladwellillä on vetävä tyyli kirjoittaa tutkimuksiin perustuvaa ilmiöiden popularisointia, mutta ei sitten lopulta pysty vetämään kummempia johtopäätöksiä. Kirja on lähinnä kooste erilaisista tapauksista ja esim. psykologisista tutkimuksista, joilla todennetaan sitä, miten mielen piilotajuiset palikat prosessoivat salamannopeasti maailmaa niin että ihminen ikään kuin ruumiillisesti päätyy lopputulokseen, johon järki pääse vasta reippaasti myöhemmin. Aina prosessointi ei kuitenkaan osu oikeaan - poliisit ammuskelevat kampoja taskusta kaivelevia ihmisiä jne. Hupaisa kirja, toki.

Marraskuu oli kirjakuukautena kerrassaan erinomainen. Frank Furedin Where have all the Intellectuals Gone? ei valitettavasti sisältänyt osoitteita, mutta herätti kyllä ajatuksia. Lämpimästi suosittelen niille, joita häiritsee "tasa-arvo" tai "demokratia"-käsitteiden käyttö tietyissä yhteyksissä tai joita askarruttaa miten nykyinen ratsastus "käytettävyydellä" ja "saavutettavuudella" tuntuu välillä palvelevan kerrassaan arvelluttavia tarpeita... Sitten Ursula leGuinin The Left Hand of Darkness, jonka luin nyt ensimmäistä kertaa englanniksi. On se hieno kirja, vaikka aivan sellaiseen nousuliitoon en enää pääse kuin joitakin vuosia takaperin.
Jean-Philippe Toussaint'n TV oli miellyttävä, absurdi tarinointi, tekosyynä kirjailijan päätös sulkea televisio ja mitä siitä muka seuraa - 'muka' siksi, että elämänsä on kirjoitettuna luultavasti samanalaista sukkulointia, televisiotta eli ei.
Rick Gekoski puolestaan muistelee toimintaansa ensipainosten välittäjänä: Tolkien's gown & other stories of great authors and rare books. Yhden illan kirja.
Audrey Niffeneggerin The Time Traveler's Wife'sta Leena tuossa alla jo jutteleekin, eikä siihen ole juuri sanomista. Älykkään naisen romantiikkaa, sano.
Paul Austerin The Brooklyn Follies oli pitkästä aikaa kiva Auster, oikein söötti tarina, vaikka kuulemma häiriöksi asti toistaa omaa tematiikkaansa - mä olen New York-trilogian jälkeen jättänyt pläräily-asteelle välissä tulleet, joten olen säästynyt. Sitä paitsi, mikäs siinä jos teemat ja toistuvat roolihahmot miellyttävät. Ja, näköjään marraskuussa Proust-projekti eteni viidenteen osaansa.

Joulukuun tulin, ihmeekseni, omistaneeksi William Whartonille. Aloitin Last Lovers-kirjalla, koska siinä taidemaalari ja sokea nainen, hm, kohtaavat ja, hm, ryhtyvät maalaamaan yhdessä. Wharton on ranskalaisen taidemaalarin kirjailijanimi, ja kiinnosti siksikin, koska ajattelin, että äijä voi olla aika velho ympäristön ja havainnon kuvaamisessa, niinkuin sitten osoittautuikin. Seuraavaksi oli Wrongful Deaths, joka on täysin omaelämäkerrallinen, käsittelee perheenjäsenten kuolemaan onnettomuudessa ja onnettomuuden oikeuskäsittelyä USA:ssa. Hiuksianostattavaa luettavaa jos ei ole amerikkalaisen oikeusjärjestelmän hienouksien kanssa tuttu entuudestaan. Myös sopu kuoleman epäreiluuden kanssa saavutetaan uskottavasti. Birdyn mä olen lukenut suomeksi aikaisemmin, mutta nyt, kun tiedän kirjailijasta enemmän, lukeminen oli antoisampaa. Toisekseen, nyt aikuisena poikain kasvukertomuksestakin sai enemmän irti. Birdy ansiokkaasti olennoi tilannetta, jossa ympäristö toimii jatkuvana yksilön toiminnan arvaamattomana, epäjohdonmukaisena tuomarina. Viimeinen Wharton tältä erää oli omaelämäkerrallinen Scumbler, jossa kertoja vuoroin kuvaa maalaamistaan, vuoroin sitä, miten keräilee ihme asuntoja ympäri Pariisia ja kunnostaa niitä vuokralaisilleen. Minä pidän Whartonin tyylistä ja kirjoista, mutta en ihmettele ettei heppu ole sen suositumpi. Aiheet ovat jotenkin, äh, arkipäiväisiä.

The Time Traveler's Wife

Tiedättekö sen tunteen kun on ahminut melkein koko viikonlopun hyvää, paksua romaania ja yhtäkkiä se onkin melkein lopussa ja ei halua sen loppuvan ikinä vaikka haluaakin tietää miten tai mihin se loppuu, ja sitten yrittää vähän säästellä ja tekee välillä jotain muuta kuin lukee, vaikka bloggaa ja jopa harkitsee tiskaamista, että se ei loppuisi ihan vielä?