Prrrrrrr

Villasukat, lammastohvelit, pitkät alushousut, farkut, kashmir-neulepaita, paitapusero, villapaita, villahuivi, lampaannahkatalja.
En ole matkalla Islantiin, vaan huvikseni luetteloin päällä olevat varusteet. Asunto on mukavan viileä eikä abstraktin kirjoittaminen ole järin liikunnallista hommaa. Hrrrr. Taisi olla Leontev, joka viisaasti huomautti siitä, miten tärkeää on, että tutkijalla on jalat lämpiminä.
Tuollaisten juttujen takia en erityisemmin kannata työn määrittelyä henkiseksi tai ruumiilliseksi. Kun riittäisikin pelkkä henki.

Marraskuu

ja pian on joulukuu, siitä se ilo vasta irtoaakin.

Aula talk torstaina

David Weinberger puhuu Aulan tapaamisessa torstaina klo 18 Kauppakorkeakoulun Chydeniassa, PWC-sali, G-112, Runeberginkatu 22-24, Hki.
Kryptinen osoite sillä. Mutta juu, luulisi kiinnostavan ainakin kansalaisjournalismista kantaaottavia meta-bloggaajia. Lisätietoja (& via) mm. hobbyprincess'iltä.

Virtuaalihäät

Eilen oli taas yksi verkkoesiintymisistäni: minä täällä kotona ja yleisö Uudessa Seelannissa. Hauskaa oli vaikka ei oltu harjoiteltukaan muuta kuin se verran että tiedettiin suurin piirtein missä raameissa pitäisi improvisoida. Raamit kuitenkin rutisi (kuten improvisaatiossa saattaa käydä): minun piti mennä naimisiin Vickin kanssa mutta päädyinkin naimisiin sekä Vickin että Helenin kanssa. Mitä helvettiä minä kahdella vaimolla tekisin kun yhdessäkin olisi jo kestämistä? No, onneksi se oli vaan teatteria, enkä nähnyt painajaisiakaan seuraavana yönä.

Konferenssi-raportti Lontoosta

Erinomaisen epäinformatiivinen kuva, jonka nappasin lentokoneen ikkunasta viime yönä. Valokuva ei ihan välitä suurkaupungin mittakaavaa, mikä voi olla ihan kiva, ettei tule turhan paha mieli. Interior Insights konferenssi Royal College of Artissa oli oikein hyvä. Designerit ja taitelijat esittivät ehdottomasti kiinnostavimmat jutut, antropologit, sosiologit ja teknologiatutkijat olivat kovin abstrakteja ja irrallaan arkielämän materiaalisuudesta, sekavuudesta, satunnaisuudesta ja hauskuudesta. Ranskalaisella ryhmällä oli kumminkin oikein hyvä idea siitä, miten kodin arjen videointia voidaan tulkita Harvey Sacksin keskusteluanalyysin avulla ("Doing being naturally observed family").

Muotoilijat ja taiteilijat pitivät vain pari esitystä, loput olivat 'akateemisia' taustoiltaan. Muotoilijat esittivät lähinnä erilaisia luotain-menetelmiä, joiden avulla haastateltavilta ihmisiltä saadaan paljon arkielämää käsittelevää aineistoa, esimerkiksi ihmisten itsensä ottamia valokuvia, täytettäviä päiväkirjoja ja pohjapiirroksiin liimailtavia teknologiaa kuvaavia tarroja. Näiden menetelmien kehittämisessä Taik on kyllä paljon pidemmällä, mutta meilläkään luotainten käyttöä ei oikein kyetä liittämään abstraktimpaan keskusteluun arkielämästä ja ihmisyydestä. Mutta muotoilijoille luotaimet antavat paljon ideoita ja siihen niitä käytetäänkin.

Taiteilija Noam Toran piti ehdottomasti kiinnostavimman esityksen, joka oikein asiallisesti ja kauniisti kyseenalaisti muiden varsin poroporvarillisia käsityksiä tavallisten ihmisten arkielämästä.
Toran tekee lyhyt-leffoja, jotka ovat jonkinlaisia rinnakkaisia vastalauseita kliinisyydelle, jolla teknologioita yleensä ja tulevaisuuden teknologioita erityisesti arkielämässä esitetään. Esimerkkinä konventionaalisesta teknologia-käsityksestä oli klippi Fahrenheit 451:stä, joka hyvin tiivistää sen, miten hygieenisesti ja mekaanisesti (?) ihmisten ajatellaan elävän. Toranin omat leffat ovat lavastettuja dokumentteja toisenlaisista laitesuhteista. Tuolla Toran näytti 3 leffaa: imurimies, lentoemäntä ja kyynelkerääjä olivat asian puolesta ja leffoina hienoja ja pakottivat (toivottavasti) tajuamaan, että nyt käytössä olevat käsitykset siitä, miten ihmiset voivat halutessaan elää ovat pirun yksioikoisia ja yksipuolisia - mikä tietysti tarkoittaa myös sitä, että se, millaisia teknologioita (= laitteita) ihmisillä ajatellaan olevan on myös yksioikoista, yksipuolista, tylsää ja tyhmää. Toranin leffoissa oli toisaalta tavallisia teknologioita (imuri) ei-siivouskäytössä ja toisaalta itse rakennettuja teknologioita, hm, tarpeellisessa käytössä (kyynelten kerääjä, jotta teestä saadaan sopivan suolaista).

Tuon rinnalla konffassa nousi vähän väliä puheeksi tutkimuksen etiikka: mitä oikeutta tutkijalla on perehtyä ihmisten yksityiselämään? Itse ihmettelen, että miksi ylipäätään pitäisi olla niin yksityistä. Elämä sellaisenaan voisi olla näkyvissä, kaikki ovet avoinna, paitsi tietenkin jos ajatellaan että elämää on salattava ja että vaikka kyynelten kerääminen on asia, josta ei saa puhua ja joka ei saa näkyä. Sen verran ujostutti, että en ottanut asiaa puheeksi isossa seurassa, mutta lähipiirille tuli selostettua taas tätäkin emansipatorista aspektia oikein urakalla. Vaan nyt pitää lähteä keskustaan hieman shoppaamaan, Leena siellä jo kohta odottelee.

Älä puhu, vaan..

Baareissa selvästikin notkuu entistä enemmän ihmisiä jotka selvästi hakevaa seuraa mutta kuitenkin koko ajan puhuvat tai tekstaavat kännykkäänsä. He kai kuvitellevat sen antavan sosiaalisen vaikutelman. Ei se anna sosiaalista vaikutelmaa. Korkeintaan tulee mieleen, että tyypin kaverit on tehneet sille oharit. Varsinkaan bileissä kännyköinti ei ole seksikästä, vaan päin vastoin kertoo ihmisestä joka ei osaa olla läsnä ollenkaan. Itselleni viimeinen pisara oli tyyppi jonka tanssi kanssani varsin hmm.. innokkaasti. Yhtenä hetkenä hän suurin piirtein hinkkaa jalkoväliään reiteeni, mutta kun kännykkänsä pirahti soimaan, hän heti sen nappasi ja ryntäsi johonkin puhumaan. Toivottavasti ryntäsi Timbuktuun asti puhumaan.

Ei mainoksia!

Ulko-ovet lakattiin joten 'Ei mainoksia' tarrani oli revitty irti. Nyt pukkaa luukusta tolkuton määrä kammottavaa markkinahuumaa ja joulubrosyyriä. Olen etsinyt puoli-iltaa kämpästäni jotain tarraa tai teipinpalaa johon saisi uuden kieltolauseen. Pitääkö se kirjoitta tussilla suoraan oveen?

Mun mielestä ne jotka haluavat mainoksia kotiinsa saisivat laittaa "Kyllä kiitos mainoksia, jumalansanaa ja muuta propagandaa sekä ilmaisjakelulehtiä" -tekstin oveensa ja muut vois olla rauhassa.

Kuuletteko? Työ kutsuu!

Inhimillinen tekijä

Ollaas vaihteeksi asiallisia.

Osaston tutkimushommissa on meneillään jonkinlainen murrosvaihe. Nyt (vihdoin) jatko-opiskelijoita, tutkimus-proffia ja rahoitusta alkaa olla sen verran, että aivan alkutekijöistä ollaan pääsemässä jo jotenkin jäsennettyyn toimintaan. Mä olen syksyn aikana osallistunut erilaisiin työryhmiin, joissa on haettu sitä, että millä tavalla osaston opetus- ja tutkimusalueet nimetään ja millaista henkilökuntaa alueen maisteriopetus ja tutkimuksen veto tarvitsee jatkossa.

Mä näen opetuksen ja tutkimuksen erittän henkilövetoisena asiana. Sen vuoksi ehdotin, että voitaisiin tunnustaa, että muotoilu jakaantuu ainakin kahteen vakaumuksellisesti toisistaan poikkeavaan leiriin. Toisessa ovat Kaj Franck-tyyppisen tuotekeskeisen muotoilun ihmiset, toisessa prosesseista kiinnostuneet tyypit, joille muotoilu on sosiaalinen eikä henkilökohtainen asia. Molempien jäljiltä voi syntyä samanlainen esine, mutta työskentelyprosesit ja niiden vaatimat resurssit on erilaiset. Eroa voisi tehdä vaikka sillä, että jos tuote-tyyppi tarvitsee muotoilun filosofiaa, prosessi-tyyppi tarvitsee sosiologiaa. Vaikka. Tuote-tyyppi näkee tuotteen arvona sinänsä, prosessi-tyyppi pitää tuotetta sosiaalisen verkoston oleellisena osana.

No, tämä on tietysti mun kieltä, mähän alan olla jonkinlainen karvalakki-versio meidän sosiologi-proffasta. Mutta, jos palaa takaisin noihin virantäyttöjuttuihin, niin ongelmaksi tulee se, että millä helvetillä tuon kaltaiset, opetuksen ja tutkimuksen kannalta massiiviset näkemyserot kirjoitetaan sisään selostuksiin? Ja laajemmin, miten ylipäätään mallinnetaan kaavioihin inhimillinen tekijä? Siis se, että kun nyt sitten piirrellään kaavioita osaston toiminnasta 2015, niin miten kaavioihin ja malleihin voitaisiin sisällyttää se tosiasia, että eri kylttien alla on ihmisiä, jotka omalla persoonallaan vaikuttavat homman toimintaan?

Tietysti tämä liittyy omaan duuniinkin, koska haeskelen ratkaisua aineiston järjestelyyn ja analyysiin. Juttelin yhden systeemianalyytikon kanssa, koska Silverstonen moraalitalous-härveli on periaatteessa yksinkertainen systeemiteoria siitä, miten kotitalous-systeemi pyrkii ratkaisemaan itsenä ja itsestään teoreettisesti erotettavissa olevan toisen systeemin välisen samanaikaisuuden ongelman. Oli ongelma mikä hyvänsä, kotitalous ratkaisee sen kotiuttamalla objekteja. Sanoo Silverstone. Noin mallintaminen ei tietenkään sinänsä vastaa mihinkään, mutta pintauttipahan kaavioiden käytettävyyteen liittyvän ongelman.
Ettäs tiedätte.

Ei saa brändätä kuin itseään

Tämä on vakava juttu. Mun pitää vaihtaa sukunimeä.
Kuva artikuloi ensimmäisen ehdokkaan. Olisiko Kiisseli mitään?

Kommunikaatio nolla

Tuntemattomien auttamishaluni on viimeaikoina ollut aika alavireistä.

INT. RUOKAKAUPPA - ILTA
Mummo: Anteeksi näetkö, että onko tuossa hyllyssä keittolihaa?
Leena: Emmä tiedä mitä on keittoliha.

EXT. BUSSIPYSÄKKI - PÄIVÄ
Outo Nainen: a-?oiuhd- - iex...
Leena: Häh?
ON: Muoviteetä.
L: Mitä?
ON: Huovitie?
L: Emmätiä.

EXT. BUSSIPYSÄKKI - PÄIVÄ
Huonosti Suomea Puhuva Nainen: 522 mene Malmi?
L: Emmätiä.
HSPN: Malmi?
L: Joo. Kyl se menee.

Kaikki on vain mainosta

Verkkohesarin mukaan tuotesijoittelu puhuttaa taas Hollywoodin käsikirjoittajia. Suomen big brotherissakin on eräs tietty ketjukioski kulisseissa ja mainoskatkojen pääsponsorin värit ruutukuvioineen on maalattu sen puhumiskopin seinään.

Hyvä että asia puhuttaa sillä homma saattaa lähteä käsistä kun tuotteet sijoitetaan jo repliikkeihinkin. Myydäänkö tulevaisuudessa elokuvan tai tv-sarjan jokainen kohtaus parhaiten tarjoavalle? Tai joissain tapauksissa on myyty jo, ei se ole mitään tulevaisuutta. Jos 'mediacenterit' ja muut vuorovaikutteiset härpäkkeet yleistyvät voit myös saman tien tilata itsellesi samat kapineet kaukosäädintä painamalla. Hieman soittaa minulla hälytyskellot että sponsorit saattavat päästä vaikuttamaan teosten sisältöön liikaa ja alkavat sanella mikä on soveliasta ja mikä ei teoksessa jossa esiintyy heidän tuotteensa. Tai miten se pitää valaista.

Toisaalta elokuvissa ja televisio-ohjelmissa tarvitaan rekvisiittaa; esineitä ja vaatteita ja koruja ja autoja jne. Meilläkin Vahinkolaukauksien kuvissa henkilöt esim. lähettävät tekstiviestejä joten lähikuvissa näkyy eräänkin laitevalmistajan kännykkä todella selvästi useammankin kerran. Ei ole kiva mainostaa ilmaiseksi mutta minkäs teet kun pakko niille jotkut puhelimet oli valita. Tulee mieleeni myös tilanteita, että pitää olla joku aivan tietty merkki keskellä draamaa. Jos tekisi leffan Volvo Markkasesta niin siinä pitää varmaan olla Volvoja. Sankarin vaihtaminen Fiat Uno Markkaseksi olisi hieman banaalia ehkä.

Olisikohan kannattavaa perustaa firma joka valmistaa näennäisesti toimivia tuotteita joiden merkkiä ei ole olemassakaan? Kännyköitä, tietokoneita, olut-, limu- ja viinipulloja ja mitä vaan joku keksii tarvita.

Uutta vanhan tilalle

Ensi kesänä pitää käydä mökillä ihailemassa uutta venevajaa joka sinne on syksyn aikana noussut pystyyn. Vanha purettiin alta pois ja se olikin jo päässyt hieman hiekkoon kuntoon (kuva kesältä 2003). Ei voinut katolla ottaa aurinkoa kun pieneläimetkin ois mennyt siitä läpi. Oikeesti pelkäsin kun lokki katonharjalle istahti, että romahtaako tuo vaja nyt.

Eteläpäijänteen rannat kuulemma kuhisevat nykyään villiminkeistä jotka mm. paskovat joka paikkaan, esim. uutuuttaan kiilteleviin venevajoihin ja muutenkin pitävät rajuja bileitä nurkissa. Ja muut rantavesien elikotkin siitä kärsivät hengellään ja voi voi jne. Syynä minkkikannan räjähdysmäiseen lisääntymiseen on todennäköisesti laajat rapuistutukset päijänteellä - näin ihmiset ystävällisesti huolehtivat minkkiystävistämme.

Johdoissa pätkii

Hiljattain pitkästä suhteesta sulavasti sinkkuelämään uudelleentotutellut elli totesi, että eihän sitä juuri nyt edes kannata alkaa seurustelemaan kun on pikkujoulukausi alkamassa.

Minulla ja johdonpätkillä on jotenkin todella hankalat suhteet (vrt. 10/2004) – vähän niin kuin seurustelukokemukseni (bleh). Perjantaina posahti läppärin koti-virtajohto lopullisesti, pitkällisen kitkuttelun jälkeen. Ja juuri äsken täällä kustannuspaikalla kokeilin miten läppäri käy frisbeestä. Hyvin käy, komeasti lensi eikä käynyt kuinkaan. Paitsi että johdon liitinosa meni ihan luttuun. Se saatiin väänneltyä kärkipihdeillä toimivaksi mutta kuulokkeiden johto meni kaput.

Tuli mieleen että yritänkö alitajuisesti rikkoa työkaluni ettei tarttis tehdä töitä.

sunnuntailyhyet

Juuei, isä se on minullakin. Isänpäivänä kävin vanhempieni kotona. Äiti laittoi ruokaa keittiössä ja isä teki hommia työhuoneessa ja mä katsoin telkkaa broidin kanssa... tosi avantgardea.

Kuvassa näyttelijä tekee itsestään krapulaisen näköistä. Perään vielä sormet kurkkuun niin johan siinä komeakin jamppa pöhöttyy ja punertuu. Toimii loistavasti ja helpompaa kuin dokaaminen.

Kirjanpitoa ja argumentatiivista mutinaa

Mihin mun rahat kuluu? Tyypillisesti jakauma kaupparetkellä menee näin:
Omaa ruokaa 22,45, kissoille ruokaa 15,30, käyn kahvilla 6e ja 3 kirjaa 49,70.

Mukava tulla himaan hyvän kirjan kanssa. Noista yksi on Paul Austerin Brooklyn Follies, josta ihan oikeasti olisi kannattanut odottaa pokkaripainosta, mutta kun teksti lähti vetämään heti ja mä nyt vaan halusin sen. Mun versio perjantaipullosta.

Muuta mukavaa: proffa soitti ja kysyi mistä aion pistää paperin kevään Design & Emotions-konferenssiin. Konferensseihin pitää yleensä laittaa lyhyt abstrakti hyvissä ajoin ja tämän deadline on ensi tiistaina. Ajattelin käsitellä sitä, miten 'emootiot' konkretisoituvat kotiutumisprosesseissa.

Kollegalla on aineistossaan perhe, jossa ensimmäisessä haastattelussa puhuttiin siitä, miten mies vaan pelaa koneella vaikka vaimo ja tytär dissaavat. Tällaisten kärhämien kuvaaminen on tyypillistä kotiutumiskirjallisuudessa yleensäkin. No, toisella haastattelukerralla kundi oli lähtenyt kävelemään. Mutta se ei mene niin, että tietokoneen kotiutuminen aiheutti avioeron, vaan niin, että kundin preferenssit todellistuivat pelaamisessa. Välinpitämättömyyskin on emootio. Joka suomeksi lienee tunnetila. Mun oma aineisto on paljon rauhallisempi. Ei patologioita eikä suuria tunteita. Hyvä aineisto.

Sivumennen sanoen, yhä enemmän alan kallistumaan siihen, että ei ehkä pitäisi ollenkaan puhua esineiden ja tuotteiden kotiutumisesta, vaan käytön ja käytäntöjen kotiutumisesta.

Vaihteeksi linkkejä

Angry Professor sanailee amerikkalaisen yliopiston arkitodellisuudesta.
Neil Gaiman bloggaa tiuhaan, vastailee kysymyksiin, on hauskahko ja avulias.
Kuro5hinissa on, no, kulttuuria ja teknologiaa. Iso porukka ja sekavat jutut. IFTF:n astetta koostetummat tulevaisuusteknosivut.
Worldchanging : kekseliäitä juttuja, uusia näkökulmia, instituutioita ja kenkäbudjettia.
Nazarin Hamidin kestokauniit valokuvasivut: Absenter

Oma sisällöntuotanto vähän pätkii.
Srrr srrrrrrr, sanoo pää.

Ihailijakuva

Ulkoistin kirjallisuuskatsauksen teon Maxille.

Tää on kivaa

Meinasi loppua muste kesken

[via tir, sch, pal]

Gammapurkauksista vetäisty meta-bloggaus

Diana Hannikainen esitelmöi 15.11. klo 18 Tieteiden talolla, Kirkkokatu 6 (Hki) gammapurkauksista.
"Gammasäteet havaittiin ensimmäisen kerran 1960-luvulla, jolloin amerikkalaiset lähettivät avaruuteen luotaimia, joiden tehtävä oli tarkkailla Neuvostoliiton ydinkokeita. Laitteet kyllä havaitsivat gammapurkauksia, mutta ne eivät olleet peräisin maan päältä vaan avaruudesta. Lisäksi näitä välähdyksiä tuli tasaisesti joka suunnasta. ... Esitelmässä kerrotaan gammapurkausten historiasta sekä esitellään tuoreimmat teoriat niiden selittämiseksi."
Lisätietoja Ursan toimisto puh. 09-6840 400, mail ursa at ursa piste fi

...Ursan esitelmät eivät kai ole ihan muotoilun, taiteen ja median ytimessä, mutta, niin no, tähtitiede on hieno esimerkki alueesta, jolla harrastelijat jatkuvasti tekevät tieteenalan tärkeitä havaintoja. Että harrastus voi olla ammattilaisen tasoista tai tekemää vapaaehtoista hommailua. Kotoisampi esimerkki voisi olla vaikka avoin lähdekoodi ja siellä puuhastelevat hiipparit. Asiasta toiseen:
Maailmalla liikkuu jonkin verran ihmisiä, jotka tykkäävät kuitata monimuotoisia ilmiöitä jollakin yleistyksellä. Sellainen on kuulkaa aika tyhmää. Sillä keinoin poistaa itseltään resursseja. Esimerkiksi jos hahmottaa Stockkan vain vaatekauppana, ei millään löydä ruokaosastolle. Vaan se on kyllä valinta, jonka ajattelin jatkossakin sallia itseäni typerämmille ihmisille.

Lopullinen asuvalinta

Välillä ajattelen, että toivottavasti en kuole just nyt. Se johtuu siitä mitä minulla on päällä. Onhan nimittäin mahdollista, että sitten joutuu viettämään ikuisuutensa haamuna juuri siinä asussa joissa sattui kuolemaan. Vaikka haamut tuskin palelevat en kuitenkaan haluaisi kuolla alasti. Lastenkirjallisuudesta ja –elokuvista voisi kuitenkin päätellä, että alasti (sänkyyn?) kuolleet saavat edes lakanan mukaan. Mutta siinä taas yksi hyvä syy olla hankkimatta Marimekon unikkosarjaa kotiinsa. Jossain gaala-asussa voisi olla kenkkua haamuilla loputtomiin. Tästä syystä mä haluaisinkin kuolla ihan vaan rennosti farkuissa ja t-paidassa.

Kurkkumajoneesivoileipä ulkoisesti

Silmät on kuroutunu kasaan kuin Johannes Virolaisella – Vihannes Jorolaisella. Vähän repsähti illanvietto eilen mutta ei tässä muuten mitään krapulaa ole, en vaan näe enää juuri ollenkaan. Auttaisikohan että lättäisi jotain kurkkuviipaleita silmille niin kun tv-sarjoissa tehdään kauneuden tähden? Mutta ei ole kurkkua kaapissa. Kävisikö majoneesi korvikkeeksi?

Poikkeuksellisten originellien kaveri

Aamun Hesari levittää väärää tietoa:

"Nämä asiat tekee niin onnettoman vaikeiksi se, että ihmisten ennakkoluulot ovat myös tiedostamattomia. Ne imetään äidinmaidossa. Ne kuuluvat kulttuuriin. John Vikström sanoi hyvin, että kulttuuri on kuin vesi, jossa kala ui."
Ei kala vedestä mitään tiedä.
Hauen lailla saattaa elää "tiedostavakin" tyyppi.
"Ihminen, joka pitää itseään ennakkoluulottomana ja suvaitsevaisena ja edistyksellisenä ja humanistisena ja niin edelleen, mieluummin kuolee kuin tunnustaa, että hänellä on ennakkoluuloja", [sosiaalipsykologian professori Karmela] Liebkind sanoo ja naurahtaa.
Siinä sitä on asennekasvattamista. (toimittaja Tomi Ervamaa/D2)

Tuntemistani ihmisistä jopa ne kaikista typerimmät ja ahdasmielisimmät - koulutusta tai ei - ovat varsin hyvin perillä sekä kulttuurin mekanismeista että omasta ennakkoluuloisuudestaan. Hesarille, tai paremminkin siteeratulle Liebkindille voisi tehdä terää pohtia vaihteeksi, minkä takia ihmisten ylipäätään pitäisi olla ennakkoluulottomia. Jonkun yleisen humanitaarisen sopuisuuden vuoksi? Koska se nyt vaan olisi niin kivaa?
Käsi ylös, kuka mielummin kuolee kuin "tunnustaa" olevansa ennakkoluuloinen? Kenelle oikeasti menee hymysuin kaikki läpi? Kenelle ennakoluulot edes ovat tunnustuksellinen asia?
Tai kuka ei ole kuullut elävänsä kulutus-, tieto-, informaatio-, vakuutus-, elämys-, merkitysyhteiskunnassa ja -kulttuurissa? Esimerkiksi. Media pitää kyllä siitä huolen, että viimeisenkin torpan perällä hauki on havahtunut veden olemassaoloon.

Hesarin juttu Pariisin lähiömellakoista on sinänsä hyvä. Ylläoleva lainaus rinnastuu kivasti siihen, että jutussa Ranskan ongelmien nähdään johtuvan siitä, että ranskalaisten 'retorinen visio' pitää tasa-arvoa niin tärkeänä, ettei epäkohtiinkaan voida puuttua - ettei "yhteinen ranskalaisuus" kärsisi. Tsori, mutta musta toi ei ole kauhean kaukana siitä, että pidetään ennakkoluuloisuutta ihmiselle kuolemaa pahempana kohtalona.
Inhoan essentialisteja.

Rahanhakija

Kaukomaiden taiteilijakollegani kirjoitti vaivojaan ja aikaansa säästämättä rahoitushakemuksen, ja soitteli perään kun mitään ei kuulunut.

Taiteilija: Moi, oletteko lukeneet ehdotukseni?
Rahoittaja: Joopa joo, luettiin se täällä huolella läpi.
Taiteilija: Loistavaa, mitäs piditte?
Rahoittaja: Olen nähnyt koiranpaskaa nurmikolla kutsuttavan taiteeksi, ja suoraan sanoen minusta tämä vaikuttaa koiranpaskalta.
Taiteilija: Ai jaa. Kiitoksia. Näkemiin.


En vedä johtopäätöksiä koska en ole nähnyt hakemusta, ehkä se oli koiranpaskaa, ehkä ei. Taiteilija oli kuitenkin kovasti pahoittanut mielensä ja selvästi traumatisoitunutkin sillä nyt hän työstää (ilman rahoitusta) puolipoliittista performanssia jossa taiteilija ja rahoittaja onnellisti löytävät toisensa ja suurin piirtein hääkellot raikaa. Mitäköhän siitäkin tulee?

Pieni yhteisöanalyysi

Voidaan sanoa että melkein minkä tahansa yhteisön jäsenet määrittelevät itsensä jollain tavalla. Joku jonka nimeä en nyt muista nimesi sen retoriseksi visioksi (rhetorical vision). Retorinen visio on se tarina jolla yhteisö selittää itsensä: "me täällä mersun omistajien chat-ryhmässä olemme varakkaita ja arvostamme elämässä ja autoilussa tätä ja tuota, ja siksi me ollaan hyviä ihmisiä". Yhteisöä määritellään sen sisällä suhteessa muihinkin vastaaviin: "me Jokerifanit ollaan sitä mieltä, että HIFK-fanit on ruoåtsalaisia, fy fan, siksi me ollaan coolimpia kuin hifki-fanit". Tällainen määritelmä ei välttämättä todellakaan perustu todellisuuteen mutta sen varassa yhteisön jäsenet kuitenkin elävät, ja arvioivat yhteisönsä elämää, toimivuutta ja yhteisöllisyyttä. Ja voi sitä porua jos sisältä tai ulkoa tulee joku kyseenalaistaa sen tarinan.

Blogilista-aktiivien retorisen vision johtotähtenä on nähdäkseni sananvapaus ja individualismi.

Koko sen pari vuotta kun olen listaa seurannut pahimmat porut ja riidat ovat aina syntyneet ei suinkaan suoraan mielipide-eroista, vaan siitä että joku on joko suoraan tai välillisesti kyseenalaistanut jonkun oikeutta esittää se mielipiteensä. Kyseessä ei ole vain tämä juuri nyt pinnalla oleva sensuurijupakka (1. 2.) vaan esim. myös ne ikuiset mies-nais/ATM-feministi sodat, joissa suurin rähinä on ratkennut silloin kun joku vihjaa toisesta, että sellaista idioottia ei pitäisi bloggaamaan päästää ollenkaan.

Päivän variaatio

Ihan kaikista eniten haluaisin nähdä mitä seuraisi, kun tapahtuisi 2 asiaa yhtä aikaa:
* Suunnilleen maan kaltaisia, about samalla väkimäärällä asutettuja, omien historioidensa rakentamia, kulttuurisesti varsin vaihtelevia, suht. kivoja planeettoja olisi, baah, 4000 kappaletta yhteensä ja
* Jokaisen planeetan jokainen asukas heräisi joka aamu uudella planeetalla. Kaikki tietäisivät että näin käy jatkossakin.

Joka aamu herättäisiin uudessa, valmiiksi rakennetussa ympäristössä. Millaisiksi päivän mittaiseksi tiedetyt suhteet ja kulttuurit muokkaantuisivat, samalla kun tiedettäisiin, että huomenna jokainen on taas uudessa paikassa? Mistä tietäisi millä hyväillä/loukata vastaantulijaa? Vähänkö olis vänkää.

*reps*

"[..] hänellä on tapana tutkiskella asioita itsekseen. Tästä johtuen hän saattaa tuntua joskus hyvinkin epäsosiaaliselta." [från]

Kuulun samaan persoonallisuustyyppiin kuin Helen Keller. Mutta ei kaikkea toivoa ole menetetty sillä olihan Southparkissakin Helen Keller –musikaali.

Leerunko

Joskus teini-iässä ja nuorempanakin useimmat meistä varmaan ajattelee että miksikä sitä tulee isona, minkälainen sitä on sitten aikuisena. Ja se aikuisuus on senikäiselle yleensä suunnilleen 25-vuotta, jonka jälkeen hän kuvittelee olevansa valmis pakkaus perheineen ja ammatteineen joka voikin sitten lirutella menemään loppuelämänsä samanlaisena, enää ihmeemmin muuttumatta. Näin ainakin muistelin joidenkin likkojen puhelleen vielä lukionkin puolella.

Itselläni oli silloin sen verran tolkkua, että tuumin että eihän sitä nyt vielä 25-vuotiaana ole ehtinyt kaikkea saavuttaa mutta että 35-vuotiaana olisin varmasti jo ihan selvillä vesillä, ammatti ja ura hyvässä vaiheessa jne. joku perhekuviokin minulla taisi olla kuvitelmissa. Nuoruudenvisiossani minulla oli 35-vuotiaana jakkupuku ja salkku, ja muutenkin se taisi olla aika porvarillinen visio.

Se valmiina olemisen deadline on minulla tänään.