Olin eilen Oscar ja Mamma Roosan enskarissa. Kristiina Elstelä vetäisee kahden tunnin monologin jossa hän on sekä 10-vuotias syöpään kuoleva poika että Mamma Roosa ja hetkittäin muutama muukin. Voi jeekuna, miten se osaakin olla niin hiton loistava ja muuntautumiskykyinen näyttelijä? Ja lopussa menee nenäliinaa (onneksi minua oli varoitettu etukäteen niin niitä löytyi kuin löytyikin kassista). Eric-Emmanuel Schmittin teksti on kyllä ihan älyttömän hieno. Naurattaa ja itkettää vieläkin. Koko esityksestä välittyi minulle uskomattoman hyvin sen mikä on oma päällimmäisin käsitykseni syövästä tai muista sairauksista: niiden kanssa potilas on todella yksin, vaikka olisi ympärillä kuinka monta tyyppiä jotka rakastavat.
[prkl, tajusin tätä kirjoittaessa että kun kirjoittaa teatteriesityksestä, on hyvin vaikea olla lipsumatta teatterikriitikoiden kaavaan. ihan kuin muka olisi vain yksi tapa puhua teatterista.. hah, mutta jotenkin se tylsä formaatti vaan on vallalla.]
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
Tämä oli muuten juuri se sama esityskerta josta hesarin kriitikko kehtasi väittää että yleisö ei itkenyt eikä nauranut, ei pidä paikkaansa. jengi poistui sieltä silmät punaisena. kristiina taputettiin lavalle kymmenen kertaa bravota huutaen.. onkohan se ukko kuuro ja sokea.
Post a Comment