Kehitin vanhan filmin

Filmikameraan oli jäänyt filmi. Kaverini vei sen muutama kuukausi sitten kehitettäväksi samalla kun lainasi kameraani diojen kuvaamiseen. Muistin sen äsken ja hain sinnikkäästi porskuttavasta Linjan kuvasta Porthaninkadulta.

Kuuban kuvia. Kappas. Filmi oli ehkä ollut jo hieman ajan syömä (näinkö nopeasti?), kuvien värit eivät olleet sitä laatua kuin järjestelmä-Konikalla yleensä. Kellastuneita hummereita. Meren rantaan tuomia simpukoita, kuolleita sinisiä kaloja. Jotenkin surumielisiä näkyjä. Lukemattomissa kuvissa veljeni ja hänen morsiamensa (nykyinen vaimonsa) kävelemässä rantaviivaa käsi kädessä auringonlaskuun. Tuli pala kurkkuun. Isosisko kulkee kameran kanssa rakastuneen nuorenparin jäljessä, ettei häiritsisi. He ovat niin äärettömän suloisia, ja minä niin yksinäinen.

Sitten ollaan jo Suomessa, satunnainen laukaus kotikadun taloremontista keväällä, minä pöydän ääressä puoli metriä nykyistä matalamman kiinanruusuni kanssa. Ja vihoviimeinen kuva: minä ja miekkonen kurkottumassa samaisen pöydän yli suukkoon, niskat hassuissa kulmissa. Muistan: olimme juuri tavanneet ja vietimme niitä viikkoja, kun ei oikein syöty eikä nukuttu, ja saatiin hirmuisia sätkyjä jokaisesta riitasoinnusta, jotka onneksi aina paljastuivat kauheiksi väärinkäsityksiksi, eikä välillämme taaskaan ollut mitään muuta kuin täydellistä harmoniaa ja yhteensopivuutta. Jonain aamuna (tai iltana, kuka niistä vuorokaudenajoista lukua piti...) jompikumpi keksi, että otetaan kuvaan ihan hölmöt asennot ja pussataan huulet töröllään. Hassuttelumme olisi ulkopuolisen mielestä varmaan ollut kaikkea muuta kuin raisua, lähinnä varmaan siirappista, mutta muistan että se tuntui vapauttavalta: saan olla tuon seurassa hölmön näköinen, eikä se säikähdä. Se on ensimmäinen meistä otettu valokuva.