Lauantaisiivouksen jälkeen

Kuulin tänään kiinnostavasta kirjaprojektista, johon etsitään toimittajaa, ja mun nimi oli mainittu. No, se menee multa todennäköisesti lopulta sivu suun oikeanlaisten meriittien puuttuessa, mutta aion koettaa. Aihe sopisi mun kuvitus- ja opetuskuvioihin ihan täydellisesti.

Toipuminen työuupumuksesta (kätevä sana, joskaan ei tarkka) on ollut yllättävän hidasta. Se on kestänyt niin kauan, että luulin jo, etten enää koskaan palaa entiselleni. No, en ehkä palaakaan, keho tekee nykyään nopean tenän jos yritän liikaa, mutta se on vain positiivista.

Olen tehnyt itselleni kovasti hyvää ottamalla viimeisen vuoden aikana vain pienehköjä tai helposti hahmotettavia ja liikaa päänvaivaa kaihtavia tehtäviä. Niillä avulla olen koonnut uudestaan itseluottamustani ja kädentaitojani. Ihan viime aikoina olen huomannut, että kun nyt olen pääsemässä kunnolla jaloilleni ja kädetkin toimivat, voisin vähitellen laajentaa vähän haastavampiin hommiin. Oikeastaan tää oivallus on tullut opetusduunin kautta. Kun kurssia tarjottiin, se tuntui liian vaativalta. Mutta ei se ole, ei sinne päinkään. Olen aiheesta niin innostunut, että saan opiskelijat helposti mukaan. Mitä en valmiiksi osaa ja tiedä, otan selvää. Luennoimaan joutuminen oli juuri semmoinen potku takalistoon jota tarvitsinkin havahtuakseni tietystä turtumuksesta. Opettaminen, näin pitkästä aikaa, tuntuu vapauttaneen voimavaroja.

Hm. Huomionarvoista sekin, että nykyään työt etsivät jo joskus minuakin, en vain minä niitä.